IRC-Galleria

erisgumma

erisgumma

seuraa uteliaisuuttasi.

Tää on niin normaaliaMaanantai 12.07.2010 16:59

Oletukseni siitä, et jotku kokee muhun kohdistuvasti toisinaan tommosta: valtavaa kaipuuta ja ahdistusta ja mustasukkaisuutta ja omistushalua, se saa mut välil aattelemaan, et mun kuuluis olla lääkitsemässä, poistamassa vajaus, tarjoamassa tietylle yhdelle toiselle ihmiselle jatkuvaa täyttymystä, täyttymystä jota mulla (tai kellään) ei vaan ole antaa.

Ajattelen et mun pitäis lakata tää omaan napaan tuijotteleva paska, pysähtyä ja lupautua, asettua luomaan yhteistä, selvärajaisuuteen sitoutuvaa tarinaa. Mä ajattelen, että ehkä sellainen täyttäis mut, ja sen toisen kans. Jatkuvasti huomaan kuvittelevani vihreämpää nurtsia siel jossain, oli se sit vakaassa ihmissuhteessa tai vakaissa arvoissa tai vakaassa elämäntilanteessa. Ja sit mä huomaan, et mikään ei nyt vaan tunnu tuottavan lopullista täyttymystä. Ja miksi? Koska (ihmis?)luonto on semmonen. Tyytymättömyys on ajava voima. Mutaatio tuntuu niin vitun hyvältä.

Ku kykenee kuvittelemaan jotain mitä ei oo nyt mutta vois ehkä olla, ni sit sitä alkaa kaipaamaan, ja sijoittaa siihen kuvitelmaan kaipaamansa Lopullisen Vastauksen. Ihan sama ku psykedeelikuosien kanssa. Tuntuu siltä, että vastaus on ihan just siinä nurkan takamas venttaamassa, vähän vielä... Aika usein sitä tekee valintoja koska olettaa niiden johtavan täyttymyksen äärehen.


Ainoot täyttyneeltä tuntuneet ihmiset joita oon omin silmin nähny, on ollu kuolleita. Ei siis missään metaforisessa mielessä kuolleita, vaan ihan oikeesti veivinsä heittäneitä, elimistö lakannut toimimasta, ruumiita, konkreettisesti. Ne ruhot on ollu levossa. Eikä siel varmaan oo ollu enää ketään kotona sitä kokemassa.

Niin kauan ku joku on kotona, niin se kaipaa.


Päättelen, et vajavaisuus, kaipuu, on mussa pysyvänä, ja rakastan sitä. Haluan valtavasti, tunnen niin vitunmoista kiimaa kaipuutani kohtaan etten voi ees tajuta.

Tän puitteissa mä voisin varmaan hyvinkin tehdä ihan minkävaanlaisia ratkaisuja, ku ei mua kerran mikään täytä lopullisesti - ei pysähtyminen eikä matkan jatkaminen. Ja kuitenkin, jokin liikkeessä vetää puoleensa. Ja kuitenkin, jokin paikoillaanolossa vetää puoleensa. Kukin toteutuu tavallaan.

Mä oletan kaipuun pysyväksi, ja ihmeelliset perspektiivit ryskyy auki.


Kun mä oletan, ettei mikään muu kuin olemattomuus tyydytä lopullisesti, pysähdyn nauttimaan näyttämölläni parhaillaan esittyvästä ja itseään eteenpäin rustaavasta tarinasta. Kun mä oletan, ettei mikään muu kuin olemattomuus tyydytä lopullisesti, voin vaikka ihan huvikseni ja kiusallani kokeilla todistaa tuota oletustani vääräksi ja liikkua - päätyä ettimään intohimoisesti kaipaamaani täyttymystä kaikkialta, aitojen takaa, sisältä, ulkoota, ylhäältä, alhaalta ja kynnysmaton alta. Ja kyl, jotkut asiat tuntuu täyttävän enemmän ku toiset, mut aina sitä vaan palautuu kaipaamaan, vittu kun mikään ei riitä, ja se vetää käyntiin, ja se on raastavaa autuutta.

Tässä on taas se olemassaolomme paradoksi, että "antaa olla" on sitä, että antaa asioiden kans muuttua, antaa tyytymättömyydenkin olla, antaa kaiken ryöpytä vaan, antaa kaipuun johdattaa ja toisaalta näkee ettei se johda mihinkään, tai että se johtaa ei-mihinkään. Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.


Aina jotain muuta. Aina toiseen suuntaan. Vittu me kaivataan sitä täyttymystä, ja luullaan että se ois jossain muualla kuin läpikiitävissä hetkissä.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.