Kun olin vielä pentu, sain sinut nauramaan leikeilläni ja sanoit minua omaksi lapseksi. Ja vaikka purin riekaleiksi monet kengät ja revin monet tyynyt, olin sinun Paras Ystäväsi. Kun olin tehnyt jotakin pahaa, osoitit minua sormellasi ja kysyit: Miten sä voit? Mutta sitten rauhoitut ja rapsutit vatsaani kun makasin selälläni edessäsi.
Vaikka sinulla oli aina kiire, oli sinulla kuitenkin aina aikaa olla kanssani. Muistan niitä iltoja kun lepäsin sängyssäsi ja kuuntelin haaveiluasi. Uskoin että elämä ei voi olla tämän parempaa. Kävimme yhdessä pitkillä lenkeillä puistossa ja autoajeluilla, kävimme syömässä jäätelöä ja minä sain vain vohvelin kun väitit, että jäätelö ei ole koiralle terveellistä.Nukuin auringossa odottaen sinua kotiin.
Sitten aloit olla yhä enemmän ja enemmän töissä ja aloit tehdä uraa. Ja sinulla oli yhä enemmän ja enemmän ihmisystäviä. Silti odotin sinua innolla ja tuin sinua aina kun sinulla oli sydänsuruja tai pettymyksiä. En koskaan sanonut sinulle, että olit tehnyt väärän päätöksen ja riemuissani riehuin kun tulit kotiin.
Ja sitten yhtenä päivänä sinä rakastuit. Hän, sinun nykyinen vaimosi, ei ole koiraihminen, mutta silti tervehdin häntä kodissamme, näytin kiintymystä ja tottelin häntä. Olin onnellinen kun sinäkin olit onnellinen. Kun lapset syntyivät, ihmettelin heidän tuoksuaan ja halusin auttaa huolehtimaan heistä. Mutta te pelkäsitti että vahingoittaisin heitä ja sen vuoksi vietin suurimman osan ajasta toisessa huoneessa tai ulkona kopissa.
Oi, miten halusin rakastaa heitä, mutta olin vankina. Kun lapset kasvoivat olin heidän Iso Ystävänsä. Sormet sattuivat joskus silmiini, ne tutkivat korviani ja pusuttelivat kuonoani. Rakastin lasten rapsutuksia kun sinä enää harvoin rapsutit minua. Olisin antanut elämäni lasten puolesta jos olisi ollut tarvetta. Menin salaa heidän sänkyynsä ja kuuntelin heidän salaisuuksiaan. Odotin yhdessä lasten kanssa autosi ääntä kadulta kun palasit töistä kotiin.
Joskus oli aika, kun ihmiset kyselivät: "Onko sinulla koira?" ja aina otit lompakosta kuvani ja näytit sitä ja kerroit pitkiä tarinoita minusta. Viimeiset vuodet vastasit kysymykseen "Kyllä" ja vaihdoit aihetta.
En ollut enää Sinun koirasi, olin vain koira ja hermostuit aina, kun aiheutin rahanmenoa sinulle. Sinulla oli nyt työ ja mahdollisuus muuttaa toiseen kaupunkiin asumaan, mutta kerrostaloon, johon ei saa tuoda eläimiä. Teit oikean päätöksen kun sinulla on nyt perhe, mutta oli aika, jolloin Minä olin Sinun ainoa perheesi.
Jännitin sitä autoajelua kunnes saavuimme koirien Varjupaikkaan. Ilmassa oli koirien, kissojen, tuskan ja epätoivon haju.Täytit pari paperia ja sanoit: "Tiedän että löydätte hänelle hyvän kodin." Ihmiset siellä kohottivat olkapäitään ja katsoivat sinua surullisena. He tiesivät totuuden, miten vaikea on löytää uutta kotia keski-ikäiselle sekarotuiselle nartulle. Sinun piti repiä oman poikasi kädet kaulastani kun poika kirkui: "Isä, älä anna heidän ottaa koiraani!" Olin huolissani pojasta ja mietin opettamiasi asioita: ystävyys, lojaalisuus, rakkaus
ja vastuu kaikista elävistä olennoista on ihmisellä. Rapsutit päätäni, et katsonut minua silmiin etkä suostunut ottamaan kaulapantaani ja hihnaani. Sinulla oli aina töissä määräaika, nyt oli minullakin määräaika.
Kun olit lähtenyt, tuli kaksi kilttiä naista ja puhuivat, että kyllä sinä tiesit muutosta etukäteen mutta et yrittänytkään itse löytää minulle uutta hyvää kotia. Naiset rapsuttivat minua hellästi ja kysyivät: "Miten sä voit?"
Nämä ihmiset täällä Varjupaikissa huolehtivat meistä niin hyvin kun aikaa kiireiltä riittää. Tietysti meidät ruokitaan mutta ruokahaluni katosi jo pari päivää sitten.
Ensimmäisinä päivinä, jos joku meni häkkini ohi, juoksin heti häkin viereen. Luotin aina, että Sinä tulet ja haet minut takaisin, että olet muuttanut mielesi ja tämä on vain pahaa unta. Luotin, että tulee ainakin joku, joka välittäisi minusta ja haluaa pelastaa minut.
Ymmärsin että on mahdotonta taistella huomiosta pentujen kanssa. Niillä ei ole vielä hyviä tai huonoja muistoja, ne on leikkisiä ja riemuissaan. Menin häkin takanurkkaan, istuin ja odotin.
Kuulin askelia kun se ihminen tuli työpäivän päätteeksi luokseni ja vei minut tosi hiljaiseen huoneeseen. Hän nosti minut pöydälle, rapsutti korviani ja sanoi ettei minun nyt pitäisi murehtia. Sydämeni hakkasi kun en tiennyt mitä oli tapahtumassa mutta jotenkin vaistosin että vankeuspäivät olivat nyt ohi.
Murehdin sitä ihmistä kun tiesin, että hän oli nääntymässä työnsä alle.Tiesin hänen liikkeensä etukäteen: hellävaraisesti hän laittoi kiristyssiteen tassun ympärille ja samaan aikaan kyyneleet valuivat poskille. Nuolin hänen kättään kuten olin vuosia nuollut Sinun kättäsi.Hän pisti ruiskeen suoneeni ja tunsin miten kylmä liuos valui ihollani.Menin levolle, katsoin häntä silmiin ja sanoin hiljaa: "Miten Sä voit?"
Hän ymmärsi sittenkin tunteeni ja kieltäni ja hän sanoi minulle: "Olen tosi pahoillani" Hän halasi minua ja selitti, että se on hänen työtään, että menen nyt parempaan paikkaan missä minua ei koskaan hylätä, missä on paljon rakkautta ja valoa, missä ei enää tarvitse huolehtia mistään ja että se on todella erilainen paikka. Sitten heilutin viimeisillä voimillani häntääni ja näytin että "Miten Sä voit?" ei ollut tarkoitettu hänelle.
Se oli tarkoitettu sinulle, rakas omistajani, kun mietin viimeisillä hetkilläni sinua, aina sinua ja odotan sinua ikuisesti.
Jim Willis 2001
