Jotain oli vialla, se oli sanomattakin selvää. En uskonut Sitruunalle tapahtuneen mitään, sillä viime näkemällä se oikoi itseään huoneen nurkassa ja valmistautui nokosille. Mutta luottamukseni Enniin oli kaukana normaalista. Se toi mieleen samanlaisen tunteen kuin astuisi vanhalle riippusillalle ja vakuuttaisi itselleen sen kestävän. Jokainen vastoinkäyminen tuntui olevan liikaa, sillä koin olevani vastuussa naisistani. Pelastamisvietin lisäksi yksi parhaista luonteenpiirteistäni oli yltiöpäinen jääräpäisyys.
Kuukausi sitten jouduin käsirysyyn paikallisen herran kanssa, jonka aivot olivat valuneet käsivarsiin. Nostin pääni kerta toisensa jälkeen maasta, vaikka tiesin pakenemisen ja estelyn olevan mahdotonta. Silti, kun on joutunut pettymään tarpeeksi usein, ei haluaisi laittaa hanskoja naulaan ennen kuin on näyttänyt, ettei ollut vain muiden murjoma jauhosäkki. Adrenaliinin vielä virratessa olin varma, että kehossani oli vain yksi iso mustelma ja naamalla sitäkin suurempi irvistys. Kaikkien poistuttua paikalta nostin etusormeni hiekan seasta ja olin valmis vielä viimeiseen erään. Vastustajia ei näkynyt, joten omalla tuomariäänelläni julistin itseni voittajaksi. Ikuisuuden kestäneen kotimatkan jälkeen hain suihkusta viimeisen voitelun ja kaaduin sänkyyni.
