IRC-Galleria

nyt tämä täytyy tehdä. huomenna on jo myöhäistä. päätin sen, että lopetan turhan ajattelun kun vuosi vaihtuu. ei se kerta kaikkiaan sovi mulle. asioitten vatvominen ja turha kelaaminen. miksi ihmisen pittää takertua eleisiin, ilmeisiin, tekoihin ja sanoihin joskus niin tarkasti että ne jäävät kummittelemaan alitajuntaan ja puskevat iltaisin mieleen, niin että nukku-matti jättää usein saapumatta tai saapuu vasta aamuvarhaisella. mä olin jo kolme tuntia sitten tässä makoilemassa ja liftaamassa nukku-matin kyytiin, mutta niin ne ajatukset taas puskee päälle ja hankala kai tässä on mittään muuta ku pyöriä. piti ihan hiippailla ylös ja hakemaan tämä tainnutus masiina tähän viereen että stana, minähän aion nukkua vielä tänä yönä!
ihmismieli on niin ihmeellinen juttu. jos joku sanoo, että miehiä on vaikea ymmärtää niin uskaltaisin sanoa, että ei me naisetkaan helposti ymmärrettäviä olla. tai minä ainakaan. minulla on paha taipumus kiinnittää huomiota mitä ihmeellisimpiin asioihin muissa ihmisissä. sitten pohdiskella niitä itsekseni ja muodostaa jotain tiettyä kuvaa/käsitystä. hullua kun sitä joskus vaan tajuaa niin yllättäviä asioita ja uusia asioita ihmisissä, jotka luulee jo tuntevansa läpikotaisin. mutta se kait se tylsää ois jos ei oppis, aika tasapaksua ois nämä meiningit.
tämän yön, kuten lukuisat monet muut yötkin, minua on erityisesti mietityttänyt ihmisten pinnallisuus. myönnän olevani itsekin pinnallinen, mutta tiedän että minua pahempia yksilöitä ON olemassa! ajatellaanpa vaikka tilanne, että tapaat mahtavan komean uroksen jossain. hierot silmiä pariin otteeseen ennenkuin uskot silmiäsi. aivan täydelliset hiukset, kulmakarvat, silmät, hymy, kroppa, vaatetus, kengät.. eih! ei tuollaisia kenkiä. meni siihen. ei kai nyt noin kukaan voi oikeasti ajatella? että kengät olisi oikeasti miinusta. tai joku paita. tai hajakarva kulmakarvoissa. monesti kuulee sanottavan, että ensimmäisenä katsoo jossain kiinnostavassa ihmisessä kenkiä. eihän se voi pitää paikkaansa, tuskin sä kävelet kasvot maassa ja katselet kenkiä ja vasta kun näet "siistit" kengät, nostat katseesi? okei, aika mustavalkoista ajattelua.
mutta pointtini kuitenkin oli se, että tuntuu jokseenkin hullulta, että näet aina ihmisessä ensin ulkonäön, jonka perusteella teet joko aloitteen tai et. joku yltiö- hyvännäköinen ihminenhän voi olla ihan ääliö, mutta satuit vaan rakastumaan ensisilmäyksellä ulkonäköön, jonka rinnalla muut kalpenee. mutta se on väistämätöntä. siis että yleensä tutustut ensin toisen ihmisen ulkonäköön ennenkuin ihmisen persoonaan. ellette tapaa esimerkiksi netissä.
kauneus on katsojan silmässä.
tuosta pääseekin aika hyvin aasinsillan kautta seuraan mielen myllerrykseen: ihastumine/rakastuminen. ihastut johonki ja järkesi voittaa tunteet ihan 100-0, mutta vastakaikua ei kuulu. miksi sitä pitää jäädä niin järjettömästi murehtimaan? miksi sitä ajattelee aina yleensä ensimmäisenä että "mikä vika minussa on, miksen kiinnosta". miksei sitä voi ajatella järjellä ja huolettomasti että "ei väkisin, sinun häviö". että se nyt vaan ei tykkää minusta, antaa sen mennä. miksi pitää aina itsestä etsiä se vika. ei kaikkia vaan voi miellyttää. tai jos sinulla on jostain aikaisemmasta suhteesta huonoja kokemuksia, pelkäät niiden toistuvan myös seuraavassa. miksi vanhojen juttujen antaa olla esteenä? miksi ajatella että niin käy kuitenkin uudestaan? annat sen rajoittaa liikaa. mutta ehkä se on ihmisen tapa suojautua. kun voisikin vaan antaa mennä, ei kaikki todellakaan ole samanlaisia. itse olen huomannut valitettavan usein ihmisten toistavan samoja virheitä ja että hakemalla haetaan toisesta ärsyttäviä piirteitä jotta homma kusisi. tai sitten vaan yksinkertaisesti juostaan karkuun kun joku alkaa tuntua hyvältä. ei uskalleta hypätä mukaan, ottaa riskiä ja katsoa jos tämä oikeasti johtaisi johonkin. myöhemmin ehkä tajutaan ja kadutaan kun se juna on ehtinyt jo mennä. aika paljon ihminen suhteissaan kestää, tunteet myllertää järjen ja myöhemmin murehditaan. johonkin raja pitäisi kuitenki kaiken järjen mukaan vetää. itse olen vahvasti sitä mieltä, että pettäminen ja väkivalta olisivat minulle viimeinen pisara. siinä vaiheessa järjen pitää jo voittaa tunteet. "kohtele toista niinkuin haluaisit itseäsi kohdeltavan".
yksi asia on se ainainen "paskanjauhaminen ja juoruaminen". myönnän tämänkin, teen sitä itsekin, mutta en kokisi sitä kuitenkaan paskanjauhamisena. yleensä asiat ja ihmiset joista "puhun sujuvaa paskaa" ovat ihan aiheesta. siis asiaa. tuleehan sitä joskus "haukuttua" joitakin ihmisiä, mutta silti uskottelen kuitenkin itselleni, etten jauha paskaa, puhun tosiasioita, sellaisia mikä minua jossakin ihmisessä ärsyttää. jaan ne muiden kanssa. ja valitettavan usein en ole mielipiteissäni yksin. ei me silloinkaan jauheta paskaa, keskustellaan. juoruaminen on asia erikseen. siihenkin myönnän sortuvani, mikäli kuulen jotain mullistavaa. mutta ei minulla ole tarvetta kyttäillä tuolla ihmisiä ja juoruta jokaisen jokaista liikettä ja tekemistä. vittu, eläköön omaa elämäänsä, niin minäkin teen! ja kun itse olen niin monesti törmännyt minua koskeviin juoruihin, jotka ovat joko täysin perättömiä tai matkalla mutkistuneita. ennen annoin sellaisten vaikuttaa, mutta nykyään selviän olankohautuksella ja ajattelulla "paras että itse tietää miten asiat on, jauhakoon mitä tahtoo". siinähän hulluksi tulis jos lähtisi jokaista asiaa oikomaan ja kertomaan asian oikean laidan. et eläisi itsellesi.
iänkaikkinen "mitä kuuluu" mietityttänyt myös. mitä helvettiä sä vastaat sellaiseen kysymykseen ihmiselle, joka näkee sinut muutaman vuoden jälkeen ja sinä aikana on ehtinyt tapahtua paljon? kerrotko koko stoorin juurta jaksain, vai selviätkö pelkällä "ei mittään"? ei sekään ole vastaus. jotain aina kuuluu. entä jos joku läheisesi kysyy mitä sinulle kuuluu? kerrotko totuuden? minulla oli jokin aika sitten uuvuttava vaihe elämässäni, ja kun tapasin ystäviäni, tyydyin kuuntelemaan mitä heille kuuluu. "pinnalliset kuulumiset" kerroin, mutta harvemmin ihmiset oikeasti kertovat mitä heille kuuluu ja miten menee. aloin miettimään jo silloin, että meneekö kaikilla oikeasti niin paljon paremmin kuin minusta se silloin kuulosti, kun oma tilanne oli mikä oli. mutta tulin tulokseen ettet sinä oikeasti jokaiselle ihmiselle kerro, jos olet edellis viikolla havahtunut ajaessasi vastaantulevien kaistalla rekan tullessa vastaan että "antaa mennä" mutta kuitenkin oikaiset omalle kaistalle. ei sitä halua kaikkein läheisimpiäkään järkyttää omilla kuulumisillaan. jos vain kaikki tuntuu olevan paskaa, niin paras ehkä vain jatkaa kulissin rakentamista ja pysyä hiljaa. toisakseen, jos sinulla on oikeasti paljon (tai vähänkin) sellaisia mieltä ahdistavia asioita joita täytyy jotenkin jollekin purkaa, varsinkin jos ne asiat rajoittavat elämääsi jollain tapaa, on siihen olemassa ihan ammatti-ihmiset jotka kyllä kuuntelevat eivätkä tuomitse sinua. yleensä on helpompikin puhua "tuntemattomalle" ihmiselle, jolla ei ole sinuun tai sinun elämäsässi oleviin ihmisiin ja asioihin sen suurempaa tunnesidettä. silloin ne keskustelut ei mene yhdessä itkemiseksi ja murehtimiseksi. ammatti-ihmisen avulla alat näkeä asioita ihan uudessa valossa ja monesti löytää vastauksia ja selityksiä mieltä askarruttaviin asioihin ihan huomaamattaan. miten jokin asia voi jollain tapaa ehkä liittyä toiseen. eikä se ole todellakaan heikkoutta, jos turvautuu ammattiapuun. päinvastoin, vahvahan sinä olet jos myönnät itsellesi ettet pärjää ajatustesi kanssa itseksesi ja läheisille on vaikea puhua, uskallat hakea apua jostain muualta. nykyään kuitenkin apua on valitettavan vähän tarjolla juuri silloin kun sitä tarvitsee, pitää muistaa vaan pysyä jämynä ja vaatia sitä. naureskella saatan jos joku ajattelee että "olet hullu" jos kerrot käyväsi vaikka terapiassa tai syöväsi lääkkeitä. mutta se on niin yleistä tänä päivänä tässä suomen maassa ja juuri tuollaisen ajattelutavan vuoksi siitä ehkä harvemmin uskaltaa puhua ääneen. ellet halua vastaanottaa huolestuneita ihmisiä lähipiirissä jotka kokoajan varmistelevat sinun olevan kunnossa,mutta kuitenkin tunnet tarvetta puhua, vaadi apua.
mutta toisaalta, joskus voisi ottaa tavaksi (tai joksikin) ns. "suoranpuheiden illan". silloin saisi avautua muille heidän ärsyttävistä piirteistään ja tavoistaan ja itseä ahdistavista muista asioista. puhuttaisiin asioista niiden oikeilla nimillä. kerran parin ystävän kanssa kokeiltiin tuollaista ja jäi hyvä fiilis, tuli puhuttua asioista oikeilla nimillä ja kerrottua ja kuunneltua miten oikeasti menee. ei kaikkien elämä ole sitä iänikuista "ruusuilla tanssimista" vaikka niin antavat usein ymmärtää.
mikähän mua vielä ärsyttäisi ja mietityttäisi? eiköhän tuossa ollut jo tarpeeksi ja jos tulee vielä jotain jännää mieleen, jätän sen kalvamaan omaa mieltäni. en jaa sitä enää kenenkään kanssa.

toivottavasti en mieti asioita enää ensi vuonna liian paljon, vaan koitan elää "levollisesti". lopettaa turhan paskanjauhamisen ja pyrkiä kertomaan ihmisille asioista niiden oikeilla nimillä suoraan, ilman välikäsiä. en murehdi turhaan "epäilyttäviä" ilmeitä, eleitä, sanoja ja tekoja itsekseni. annan mennä jos siltä tuntuu. oikein hyvää uutta vuotta kaikille!