IRC-Galleria

Melkein neljä vuotta ilman spaddua. Vailla tuota paskanmakuista syöpäkäärylettä, ilman addiktiota. Ylpeänä vastustaen tupakkkaa, vihaten sen tunkkaista ja pistävää hajua, dissaten siihen koukuttuneita nikotiininäppejä. Hymähtäen niille jotka tuhlaavat viimeiset euronsa uuteen askiin hetkellistä helpotusta ilman itsekuria. Moralisoiden tuota valintaa tuottaa maatumatonta jätettä maailmaan, ylpeyttä siitä että ainakaan Minä en tuhoa otsonikerrosta enkä kuluta viljelymaata mokaman paskan kasvattamiseen. Uskoen että olen tarpeeksi vahva haistattamaan paskat tuolle muka heroiinin vahvuiselle addiktiolle.

Vaan kuinkas sitten kävikään... Kun hermosäikeet on pingotettu niin tiukalle että ne soittavat tuskaista sinfoniaa jokainen kerta kun joku sytyttää syöpäkääryleen lähelläni, vittuuntuminen välinpitämättömään miesystävään joka lukuisista pyynnöistäni huolimatta ei jaksa ottaa kahta askelta jotta käryttäisi norttinsa parvekkeella olohuoneen asemasta, neljä pitkää kuukautta ilman penniäkään tuloja yhteiskunnaltamme, perintätoimiston kirjeet, vuokraisännän uhka rosiksella ja luottotietojen viennillä vuokran myöhästymisen takia, loputon jono psykiatrian poliklinikalle, ruoan varastaminen kaupasta koska siihen yksinkertaisesti ei ole ollut rahaa, monen kuukauden pakoilu kotona sisätiloissa, kerjääminen vanhemmilta jotta edes internetyhteys ulkomaailmaan säilyisi, itsetuhoiset ajatukset, yksinäisyys, itsesyytökset, viha, suru, katkeruus, toivottomuus... Ne saisivat vahvemmankin selkärangan taipumaan hiljaa tuulessa, luut raksumaan, haurastumaan ja lopulta rikkoutumaan ja hajoamaan.

Savuke huulilla, ensin posket täyteen savua, sitten sen kiertäminen keuhkoissa, niin ihanan pehmeänä, suloisenä, viettelevänä. Sytytän seuraavan, hengitän tuota paksua kuumaa ilmaa keuhkoihini ja puhallan savukiehkurat ulos ja annan niiden haihtua ilmaan hiljaa kadoten ja haipuen, siniharmaiden käärmeiden kiemurrellessä ilmassa hiljaa haipuen näkymättömiin. Maku on karmea, mutta ah niin tuttu ja jotenkin lohdullinen. Imaisen filtteristä lujemmin, hengitän keuhkoihin, pidätän hengitystä ja puristan palleaa. Jokainen imaisu on helpompi ja tutumpi kuin edellinen. Ja hetken päästä on kuin neljää vuotta ei olisi kulunutkaan. Istun tuolilla parvekkeella, tuijotan sumuista puolikuuta jonka rajat tuntuvat hiljaa hävittyvän mustaan avaruuteen, imen ja puhallan ulos.

Miten minä lankesin taas? Minä joka luulin olevani ikuisesti irti. Stendari rapsahtaa, suojaan sen liekkiä kädelläni niin tottuneesti ja imen hartaudella. Tunnen kuinka nikotiini valuu ympäri ruumistani, tekee minut tyyneksi. Antaa minulle taas sen hetken vain itseni kanssa, tekee minut kummallisella tavalla rauhalliseksi ja antaa lohtua. Olen taas heikko. Ja silti hymyilen ja sytytän uuden tupakan, nautiskellen.