IRC-Galleria

Joo, on ollut aikaa lukea. Ensin luin Humisevan harjun, joka oli oikeastaan yllättävän hyvän, ja sitten hyppäsin lennossa Hannibaliin... Aika iso loikka oli, huh vaan. No, Hannibal elokuvan olen nähnyt, ja vaikka kirjassa tietysti on enemmän, niin paljon on yhtäläisyyksiäkin, joten ei tule ihan nurkan takaa kamaluudet..

Vuosi 2008:

IHMISET:
- Kenen kanssa vietit aikaa eniten? - Mikon
- Keiden kanssa vuoden parhaat muistot? - Mikon
- Tapasitko uusia? - kyllä
- Riitelitkö usein? - en ehkä usein, mutta liiankin vakavasti
- Ihastuitko/rakastuitko? - en
- Petyitkö ihmisiin? - petyin
- Olisitko halunnut viettää enemmän aikaa kenenkään kanssa? - perheen
- Vietitkö liikaa aikaa jonkun kanssa? - ehkä


ITSE:
- Mitkä asiat vuodessa olivat tärkeitä? - vauva, ystävät, hevoset
- Oletko muuttunut jotenkin ? - kasvanut ehkä, vieläkin lisää :P
- Haluaisitko muuttaa jotain? - en oikeastaan, asioilla tuppaa olemaan syynsä
- Oletko oppinut uutta? - kyllä
- Kadutko jotain? - en, ei elämää kannata katua
- Olisitko jättänyt jotain tekemättä? - olisin ehkä
- Olisitko tahtonut tehdä jotain mitä et tehnyt? - en
- Tahtoisitko elää jonkun päivän uudestaan? - en
- Olisitko tahtonut jättää jonkun päivän elämättä? - en


MUISTOJA:
- Matkustelitko? - vähän
- Ulkomailla vai kotimaassa? - kotimaassa
- Kävitkö festareilla? - en
- Jokin surullinen asia? - keisarileikkaus
- Laivalla? - noup
- Rannalla? - kerran marin kanssa
- Parhaat muistot? - vauvan odotus/synnytys
- Parhaat päivämäärät? - mitään tiettyä päivää muista..
- Paskimmat päivät? - joku tossa syksyllä kun meinas järki mennä

LOPUKSI:
- Oletko tyytyväinen tähän vuoteen? - kyllä
- Oliko paras kesä? Miksi / Miksi ei? - ei sen parempi tai huonompi kuin moni muukaan kesä
- Millainen tulee ensi vuodesta? - mielenkiintoinen, haastava

- - - - - - - - -

Ystävät/ihmissuhteet

1. Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana? - olen
2. Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt? - jup
3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana? - edelleen naimisissa
4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta? - danny, vauva
5. Oletko riitaantunut kenenkään ystäväsi kanssa tänä vuonna - ikävä kyllä

SINÄ
1. Oletko muuttunut paljoa viimeisen vuoden aikana? - olen
2. Oletko lihonnut? - olen
3. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana? - olen
4. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana? - en
5. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana? - en

Muuta

1. Kuinka monta ihmistä olet suudellut vuoden aikana? - yhtä vain, ainakin tosissani.
2. Oletko joutunut tappeluun? - en
3. Oletko tehnyt mitään luvatonta vuoden aikana? - olen
4. Oletko juonut "perseitä"? - en varsinaisesti en.
5. Oletko tehnyt jotain, mitä olet katunut kauan jälkeenpäin? - en

Rakas orhini teki sitten hevosteluun paluu päätökseni puolestani. Olen nimittäin tähän asti vähän aristellut taluttaakaan noita heppoja, että _jos_ joku nykäisee ja maha repeää.. No päivällä totuttelin Sipsin kanssa, ja kävin pienellä kävelyllä Bemsun kanssa.

Illalla orini heitti ratsastajan selästään ja karautti karkuun... Minä sitten sen kummemmin en ehtinyt asiaa miettiä, katsoin että koska ratsastaja kävelee, hän on ok, ori kiinni ja liinaan, ja kentälle. Sitten vielä käytiin kävelyllä siellä missä sikailu alkoi, hevoselta kamat niskasta ja talliin, ja sitten tarkastamaan paremmin miten ratsastaja pärjäilee.

No, oria on nyt sitten talutettu, komennettu, juoksutettu ja hoideltu, eikä maha sanonut mitään. Joten, tasan kaksi viikkoa kotiinpaluupäivästä, olen virallisesti pelissä mukana taas. Selkään en tosin ihan vielä kiipeä, mutta muuten joutuu hummat taas hommiin. Katsotaan kauanko maltan odottaa että Sipsin kanssa lähden kävelylle..

Tänään oloni on ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ollut "normaali". Raskaana maha vaivasi pitkään, ärsytti kun ei jaksanut oikein tehdä mitään. Ja sitten oli tuo leikkaus ja haavasäryt. Toki haavaa mahassa välillä särkee vieläkin, mutta tänään sen pystyi unohtamaan melkein koko päiväksi. Sainkin uskomattoman energianpuuskan, ja hoidin ulkona hommia jotka ovat odottaneet kiireempien hommien takia. Pieniä juttuja, joilla ei niin ole kiire, mutta jotka retajamaan jäädessään lisäävät stressiä, ja tekevät pihasta sotkuisen näköisen. Sen lisäksi koitin onneani ja siivosin alatallin ihan itse, ja toistaiseksi ei ainakaan ole maha protestoinut.

Ehkäpä jo huomenna ehtisin ja jaksaisin moikata hevosiakin kunnolla, harjata kaikki rakkaat läpi oikein perusteellisesti, pikasukimisten sijaan.

Pelkäsin että sairastun raskaudenjälkeiseen masennukseen. Olihan lähellä etten pudonnut kuiluun jo raskauden aikana, roikuin reunalla sormenpäiden varassa. Mutta onnekseni voin sanoa, että ainoa kerta kun olen itkenyt kotiin päästyäni, oli kun lapseni nukahtivat kainalooni, ja itkin siitä onnesta, että minulla on kaksi ihanaa, tervettä lasta.

Sanotaanko ihan lyhyesti, että kammoa ei jäänyt, vaikka supistuiksia kesti ensin kotona 17 h, ja sitten sairaalassa 17, ja sitten leikattiin kuitenkin, ja leikattiin vielä toisenkin kerran. Vauvan sain syliin ekan kerran 28 tuntia sairaalaan saapumisen jälkeen.... Mutta onneksi toipuminen oli nopsaa, pääsin jo kotiin, vauvan synttäri siis oli 30.10. painoa vaatimattomat 4500g ja pituutta 54,5 cm.

Istun koneella kello 5.55 ja lasken supistuksia. Kuluuhan se aika näinkin. Luulin jo että nyt se on menoa, kun ekan kerran supisti illalla seitsemän aikaan, ja sitten yöllä kahdesta eteenpäin säännöllisesti 10 minuutin välein... Mutta lienee kuitenkin vasta treeniä. Sillä vaikka supparit tihentyivät jo 5 minuutin välein tapahtuviksi, eivät ne ole minusta mitenkään älyttömän kivuliaita. Päätin kuitenkin tuossa ennen viittä nousta sängystä, että saan paperille oikeat ajat, nukkuessa meni ajantaju, enkä oikein tiennyt että miten usein niitä nyt tuli. Nyt tuntuu tahti hidastuvan, joten kohta varmaankin takaisin nukkumaan.

Kolmevuorokautta yli vauvan lasketun syntymäajan. Eikä vieläkään tunnu siltä että olisi mitenkään pian pieni tulossa maailmaan. Tapani tulee tänään takaisin mummolasta, onkin ollut poikaa jo tosi kova ikävä. Anoppi tulee sitten loppuviikosta käymään, jospa vaikka vauva silloin tulisi, niin ei tarvisi hälyyttää siskoa Tampereelta asti Tapsan seuraksi, tai kysellä kuka kavereista juuri siihen kellonaikaan sattumoisin olisi vapaana, jahka se lähtö tulee.

Olo on tietyllä tavalla aika sisäänpäinkääntynyt. Tulee mietittyä asioita paljon, ja pohdiskeltua mennyttä ja tulevaa. Kavereita ei nyt niin kiinnosta nähdä, vaikka onhan se ihanaa että olette olemassa :) mutta jotenkin haluaa vain keskittyä omaan perheeseen. Nyt vielä tämä olotila korostuu, kun olen flunssassa, vähän kuumetta ja pitää vain lepäillä, on paljon aikaa miettiä asioita. Mikko on nyt parina päivänä tämän flunssani takia joutunut hoitamaan kaikki tallihommat. On upeaa kun tietää että toiseen voi luottaa niin täydellisesti, ei tarvitse murehtia omaa jaksamistaan tai sen puutetta, kun tietää että hommat tulee tehtyä vaikken itse olisikaan niitä valvomassa.

Ulkona on tosi hieno ilma, ja toisaalta vähän ärsyttää olla kipeänä. Olisi hienoa lähteä tuonne ulos kävelemään ja nauttimaan auringosta. Mutta ei nyt vaan jaksa, ei sitten niin millään. Toivon että ehdin parantua ennen synnytystä, muuten voi olla mielenkiintoista jaksamisen kannalta, kun 10 metrin kävelykin on nyt liian raskasta...

Olen tehnyt listoja asioista joita pitäisi hoitaa. Suurin osa on sellaisia joita vaan ei pysty hoitamaan ennenkuin olen kotiutunut sairaalasta ja toipunut. Elämä on kuin jäissä, sitä vaan odottaa että pääsisi taas jatkamaan. Onneksi Tapsa tulee kotiin, niin on jotain elämää talossa.

Jep jep. Tänään mahavauvan laskettu syntymäaika, mutta eipä taida syntyä tänään vielä. Odottavan aika on pitkä, niinhän sitä sanotaan. Olo on ollut hyvä, toki tuo pallo tuossa vatsan paikalla vähän vaikeuttaa liikkumista, ja välillä on pieniä supistuksia, mutta yllättävän hyvin sitä jaksaa puuhata ja häärätä edelleen.

Tänäänkin olen pari karsinaa putsannut, laittanut pari hevosta valmiiksi Jossulle ja käveleskellyt tuolla laidunpalalla katsomassa mikä on tilanne ensi kevättä ajatellen. En voisi kuvitellakaan etten heppojen kanssa tekisi juttuja, vaikka selkään en olekaan kiivennyt enää pitkään aikaan. Danskun kanssa on niin helppo häärätä, kun siihen luottaa vaikka se onkin nuori, astunut, ori. Onhan se vähän häslä ja kakara välillä, mutta niin fiksu niin fiksu..

Mikon kanssa, ja tietysti pojan kanssa myös, odotetaan jo kovasti uutta vauvaa. Olisi se niin hienoa päästä sen kanssa jo kotiin ja takaisin rutiineihin, muodostamaan niitä uusia aikatauluja ja tapoja miten nelihenkistä perhettä pyöritetään. Pääsisi jo toipumaan raskaudesta ja synnytyksestä, ja sitten jossain vaiheessa taas takaisin hevosen selkään. Pääsisi oikeasti lenkille koirien kanssa, lyllertämisen sijaan, ja pääsisi Napin kanssa treenaamaan tottista. Pääsisi käsittelemään Vilmaa ja opettelemaan kahdenliinan juoksutusta Bemarin kanssa. Mutta ennenkaikkea pääsisi tutustumaan tuohon uuteen tulokkaaseen, ja opettelemaan miten hänen kanssaan pitää olla. Pääsisi näkemään miten tuore isoveli suhtautuu pikkuiseen, ja rakastumaan tuohon mieheen taas jälleen kerran uudelleen ja enemmän. Koska niinhän siinä käy, kun näkee miten hieno isä Mikko on.

Eilen lajittelin pieniä vaatteita, ja totesin että tässä tulee ihan vauvakuume. Olen vaan siinämielessä onnellisessa tilanteessa, että se vauva sitä kuumetta laskemaan tulee minä päivänä hyvänsä :)

Näin unta siitä että vauva syntyi. Samanlainen uni kuin silloin kun tuota ensimmäistäkin odotin, hirveän selkeä ja muistan sen hyvin, vaikka muita unia en ole muistanut herätessäni koko raskausaikana.

Jostain syystä olin kai päättänyt synnyttää kotona (juu ei tule tapahtumaan, kuin vahingossa). Kaikki oli valmiina, paikalla oli osaavaa apua. Mutta vauva tuli niin vauhdilla, että hyvä kun ehdin makuulle pistää. Se oli tomera tyttö, ei mikään ihan pikkuinen vauva, mutta sopusuhtaisempi kuin tuo ensimmäinen, jolla oli suuret hartiat. En ehtinyt edes apua paikalle pyytää, vaan plop, vauva ulos, ja sitten itse nousin ja laitoin vauvan pyyhkeen ja viltin sisään. Uni jatkui vielä, mutta oleellisin osa oli se, että koko tapahtuma oli hyvin rauhallinen ja luonnollinen (vaikka olikin luonnottoman kivuton :P) joten ei tässä ainakaan kauheasti synnytystä pelätä, kun unissakin se on noin "helppo" homma.

Olisipa jo oikeasti aika saada uusi tulokas maailmaan, alkaa kyllästyttää tämä mahan raahaaminen. Tunnen itseni ihan invalidiksi, kun ei meinaa pystyä tekemään mitään, normaaleja asioita.

Rakkaani, on seurasi mulle kuin riemuisena vuoksena kohiseva joki, kuin aamuinen kaste, joka saa laitumen vihertämään kuivana kesänä. Sinun lyhinkin kosketuksesi, pieninkin hipaisusi, joka on pehmyt kuin kissan häntä joka kiertyy hellän kutsuvasti tutun ihmisen jalan ympäri, saa minut hetkessä villiksi rakkaudesta ja hurjasta halusta sulkea sinut syliini, aivan kuin olisimme olleet erossa viikkoja tai vuosia, emme vain paria ikuisuudelta tuntunutta silmänräpäystä.

Rakkaani, minä kaipaan sinun lämpöäsi pilvisenä päivänä, kaipaan hymyäsi auringon paljastaessa maan ja silatessa sen välkkyvällä kullalla. Minä kaipaan sinua vierelleni keikkabussissa, jossa ainut iloni on vain uni tai kirja, jonka avulla pakenen yksinäisyyttäni, tai johon uppoudun päästäkseni kuulemasta radion turhanpäiväistä puhetta.
Sillä maailma ei todellakaan tiedä, mitä rakkaus ja kaipaus merkitsevät. Maailma ei voi ymmärtää niitä, ei sitä, mitä meidän välillämme on, eikä sitä, millainen Jumala kaikessa suuruudessaan, pyhyydessään ja rakkaudessaan on. Maailma ei tiedä, että Hän, joka johdattaa ihmiskohtaloita ja hioo meitä elämän avulla kohti Taivaan valtakunnan kansalaisuutta, kohti ikuista sijaa hänen luonaan, on nähnyt parhaaksi johdattaa yhteen myös meidät. Hän ei ole sallinut meidän jäädä onnettomiksi vain sen vuoksi, että olemme syntyneet eri puolille maata, vaan on kuljettanut meitä vuosien ajan kohti toisiamme, vääjäämättömästi kuin vuoksi tai virta, joka yhä uudelleen tempaa mukaansa jäistenkin rantojen kivet. Meidät on sen virran pyörteissä kuitenkin yhdistetty ja liitetty toisiimme, kunnes maailma ympärillämme on käynyt kylmäksi ja kaukaiseksi ja me tunnemme todella vain toinen toisemme. Me olemme hioneet toisistamme ne särmät ja virheet, jotka alussa estivät meitä pääsemästä toistemme lähelle ja joilla suojasimme itseämme maailmalta. Nyt olemme avanneet panssarimme ja jos joudumme erillemme, tuntuu maailma kuin kylmältä vedeltä, joka pääsee armotta pyyhkimään sileäksi käynyttä, paljasta pintaamme. Jokainen hetki ilman sinua, rakkaani, tuntuu siltä kuin puolet minusta olisi kadonnut ja toinenkin puoli joutunut hukkaan. En ole enää yksi olento, vaan olen sinun toinen puolesi. Minun Minäni on vähentynyt, ja tilalle on tullut Me.

Rakkaani, kun mietin, mikä meidän osamme on ja millaista elämämme voisi olla, en voi tuntea muuta kuin kiitollisuutta. Kiitollisuutta ja onnea. Maailmasta meidän on turha murehtia, sillä se ei koskaan muutu sen oikeudenmukaisemmaksi kuin päivän paahde tai pakkasen kylmyys, eikä se lakkaa ahdistamasta meitä niin kauan kuin vain täällä vaellamme. Ja vaikka maailma meitä sietää, ei se rakasta meitä, vaan haluaa nähdä meidän murtuvan. Mutta niin kauan kun tukeudumme toisiimme, niin kauan kuin kaksi yhteen hioutunutta kiveä nojaa toisiinsa ja tuo huolensa Jumalan eteen, ei mikään mahti voi meitä erilleen murtaa.

Vuodesta toiseen me olemme yhtä, olemme kuin pelikortin kaksi puolta.
Rakkaani, minä rakastan sinua. Nyt ja aina.

Vaimolleni Annina Peltomäelle, Tuuloksessa, 30.9.2008, Mikko Leinonen