IRC-Galleria

Huomenna vaihdetaan vapaalle ja juhlitaan ainakin yhden aikakauden päättymistä elämässämme! Nimittäin West side story on saatu päätökseen hien sekä kyynelien raskaan tien jälkeen (uhrasimme eilen myös tipan tai kaksi verta). Myös yksinäisyys on taaksejäänyttä elämää (HAAAALLELUJAH!!).
Siis, hyvää viikonloppua me toivotamme näin, känni päälle ja tie auki taivasta myöten!

-Ja eikun kone käyntiin!!!-

Sarkkinen

Kello soi. Avasin hitaasti lähes yhteen murautuneet silmäni ja yritin vaivalloisesti saada henkeä. Suuni ja kurkkuni oli kuiva ja halusin vain nukahtaa ja unohtaa sen tuskallisen olotilan. Pyyhkäisin halkeilleita huuliani ja käteeni jäi verinen viiva. Hehkeää. Neljä minuuttia aikaa syödä

Lopulta sain itseni raahattua pystyyn. Lattia oli kylmä ja jäädytti nopeasti paljaat varpaani. Sukkiin ei ollut nyt aikaa. Join mehua ja yritin saada kurkkuni toimimaan, huonoin tuloksin. Lysähdin keittiön pöydän ääreen ja ahdoin ruokatorveani alas kulhollisen mysliä ja jogurttia, jonka jälkeen oloni kääntyi hieman parempaan päin.
Heitin yöpaitani nurkkaan ja kiskoin äkkiä vaatteet ylleni, ne tuntuivat niin kylmiltä ja karheilta. Yritin tehdä itsestäni siedettävän näköisen, mutta oli hankalaa saada turvonneet silmäluomet ja halkeilleet huulet nopeasti kuntoon. -Mitä varten edes teen niin? ajattelin. Huokaisin, katsoin pikaisesti kelloa todeten sen olevan liian paljon ja kiiruhdin bussipysäkille.

Olin ehtinyt hädin tuskin risteykseen ja huomasin linja-auton valot takanani. Juoksin vauhdilla pysäkille saaden rintakehäni melkein räjähtämään sekä kurkkuani kivistämään kylmän ilman vaikutuksesta. Nousin autoon ja löysin itselleni tyhjän paikan. Laitoin kuulokkeet korville ja yritin miettiä englannin kappalesanoja. Viereeni istui pian tyttö, joka ei tietenkään katsonut minuun. Se on omituista kuinka ihmiset eivät voi katsoa toisiaan... Ja mieluummin seistään kuin mennään istumaan jonkun viereen! Ihmisrodun oikkuja... Kurkkuani kuristi ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Minua ahdisti ja tuntui mahdottomalta yrittää hengittää rennosti. Keskityin ja lopulta sain tunteen katoamaan. Henkitorveni valitti hiljaa.
Neljä minuuttia tuttua klassikkokappaletta radiosta.

Ensimmäisen tunnin alku. Oloni oli vieläkin tukkoinen mutta yritin keskittyä tuntiin. Opettajan äänen virratessa hiljaa luokassa silmäluomeni muuttuivat niin raskaiksi etten millään meinannut saada niitä pysymään auki... Painoin kynteni lujaa käsivarteeni ja keskityin kipuun ja hereillä pysymiseen.
Vielä neljä tuntia koulua.

Päivä lipui tasaiseen tahtiin ja tunsin surua (vai oliko se kateutta?) kuullessani muiden viikonlopuista ja suunnitelmista... Tuntuu että olen jämähtänyt paikoilleni ja ehkä myös haluan sitä, menneisyyttä. Aikaa jolloin kaikki oli paremmin. Kuvittelenko minä tämän kaiken? En ehkä olekaan niin ulkopuolinen, muut ehkä hymyilevät joskus, mutta mieleni kääntää sen vain tyhjäksi ohipyyhkäiseväksi katseeksi... En tiedä, mutta se pelottaa minua. Kuinka näen toisten muuttuvan ja siirtyvän aimo harppauksia eteenpäin, minulta itseltäni on tainnut jäädä pakki päälle ja nyt avuttomasti liu'un ojasta allikkoon. Yskänpuuska ravisteli minua ja katkaisi ajatukseni...

Ei unta. Makaan sängyssäni ja pyörin avuttomasti. Niin kuin koko elämäni. Ympäri vain, vailla määränpäätä tai seesteistä hetkeä, jolloin olisi vain hyvä olla. Mieleeni nousee kuvia ihmisistä... Vanhoista ystävistä. Muistelen heitä kaikkia hetken ja samaan aikaan yritän hätistää heitä pois, haamuja, piinaamassa minua. Mieleni työntää esiin muistoja, toiset hyviä, toiset eivät, sekä erilaisia tulevaisuuden visioita, missä olisinkaan jos olisin valinnut toisin? Miten erilaisia asiat olisivatkaan.... Niiskautus pakenee nenästäni ja käännän nyyhkäisten kylkeäni. Kaikki se on saatava pois. Katson kelloa, se on keskiyö. Mieleni ei jätä minua rauhaan. Mitä olen tehnyt...? Mitä olen tehnyt muille? Mitä olen tehnyt itselleni? Se on minun syytäni... En kestä enempää. Silmäni sumenevat ja nyyhkytys vavisuttaa rintaani. Suljen silmäni, kuuntelen veren kohinaa päässäni, meteliä...
Taas kasvot. Halaus. Lempeys. Viha ja katkeruus. Valitan hiljaa ja painan kasvoni tyynyyn. Menkää pois, niin minäkin yritän! Jätän viimein rauhaan, kuten te kaikki haluatte. Antakaa minun vain olla... Olla pimeydessä, yksin.

Neljä tuntia aikaa nukkua.

"en kyl varmaa ees olis surullinen jos kuolisit"
Sellaista sain kuulla elämäni ensimmäistä kertaa ja eipä ollut järin mieltä ylentävää.
Kiitos tästä.

... Just open your eyes... just open your eyes and see the life is beautiful...!!!
Se soi radiossa. Hyvä kehotus, mutta vaikeampi toteuttaa... :( Joo-o, mitäs muuta... Hetkonen...
Noh ööh.... kakkosjakso alkaa koulussa? :D Hyväkin puheenaihe? ei tod. Niin noh ei mulla nyt oikein ollutkaan asiaa kun tarkemmin miettii... :/ Ei hyvä sekään.
Valtakunta seurasta kuten sanottu <3
ehm... morjens.

-sssssss-

Entinen ei ikinä jätä rauhaan. Joskus se on hyvä, joskus taas... vähemmän hyvä asia. Asiat vaan pyörii jatkuvasti mielessä.... Todella raivostuttavaa, kun haluaisi vaan unohtaa, kuten muutkin...

Koeviikko alkaa. Jännitys on kauhea, mutta samalla totean tässä etten ole paljon jaksanut vaivautua opiskelemaan tänä viikonloppuna, vaikka oli tarkoitus. Pelottaa.

Kaikkea sitä ehtiikin viikonlopun aikana tehdä, mutta kuitenkin aikaa tuntuu olevan liian vähän.
Nytkin kun pitäisi lukea niin jo löytyy vaikka mitä tekemistä! Raaah...

!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
! -olisikivajosottaisityhteyttävälillä- !
!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!


-sari-

Hän hymyili niin kauniisti. Silmissä pilkettä. Kauneimmat silmät maailmassa ja sain katsoa niihin.
Kuinka paljon pitää rakastaa että kaikki sujuisi? Ja kuinka paljon on joku meitä vihannut kun on laittanut meidät tällaiseen ivan kurimukseen...
Niin kaunis hän oli, niin rakastava ja hellä. Niin kaukana.
Miten joku saattoi antaa meidän löytää toisemme, uppoutua toisiimme ja sitten kiskaista meidät niin julmasti erilleen...
Odottavan aika on oleva pitkä ja tuskainen.

Katsoin silmiisi... niin kaukana.
Olet kuin uni. Hyvä uni, mutta niin etäinen.
Tuntuu että menetän sinut joka hetki, ja samalla tiedän yhteisten hetkiemme olevan aina vaan lähempänä. Onko se lasiruutu joka erottaa meidät, onko se kieli vai kulttuuri?
Onko se vain etäisyys, turha, ylitettävä seikka?
Kunpa voisin kertoa sinulle sen kaiken, kumpa voisit ymmärtää.
Kunpa voisit elää kanssani joka päivä ja käydä viereeni, ehkä pelkkänä ajatuksena, läsnäolona, kevyenä kuin huokaus. Ymmärtäisimme toisiamme sanomatta sanaakaan, miettimättä yhteistä kieltä, sillä sehän meidän sydämissämme jo on: rakkaus. Siinä olisit vierelläni. Katsoisimme toisiimme ja pitkät tunnit olisimme vain hiljaa, uskaltamatta rikkoa hiljaisuutta. Ettei se uni, jos se sitä vain on, pyyhkiytyisi pois. Olisit minun ja minä olisin sinun. Olen aina ollut, niin luulen.
Veljeni, rakkaani, ystäväni. Se sinä olet.

silloin hän halusi sinne. Niin kovasti. Olisi antanut maailmansa siitä, jos olisi nyt voinut olla rakkaansa käsivarsilla. Mutta ei, ei vieläkään. Pitkään on hän olisi odottava ja aika laahaava, iätön kuin avaruus itse. Pitempään hän ei jaksaisi, mutta rakkaimpansa tähden hän olisi valmis mihin tahansa, että saisi viettää edes yhden henkäyksen hänen tuoksussaan, hänen sylissään. Edes nähdä hänet oikeasti, ilman sanoja, pelkillä katseilla puhua ja pelätä. Sen kaiken ja ei minkään vuoksi hän ei vielä antaisi maailman musertaa itseään allensa.

Sen vuoksi hän rakasti, toivoi ja yritti unohtaa sen kaiken.

Pelastakaa mut <3 Ottakaa <3

Ps. oonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaa

Joo, pakko vähän itkeä nyt kyllä :D Anteeksi jo etukäteen tätä angstipurkaustani :P Eli olen nyt taas yksin. Kai voisin soittaa vielä joillekin, mutta kun kaikilla tuntuu olevan jo suunnitelmat täynnä enkä mä tunnu mahtuvan niihin. Tuntuu myös ettei ole ketään kenelle soittaa. Tuntuu tyhmältä huolehtia koko ajan ihmisestä joka olikin susi lampaan vaatteissa... Mutten voi sille mitään. Kai siihen on tottunut, huolehtimaan toisesta ja miettimään koko ajan että mitä se nyt tekee ja missä se nyt on... Luulen taas ettei tämä henkilö uhraa ajatustakaan minulle. Noh, siihen on totuttu jo niin monta kertaa. Mikä on menestyksen ja suosion salaisuus?

Siinäpä sitä paskaa taas olikin.
Nyt siis taas kieriskelemään näissä ajatuksissa sängynpohjalle... yksin.

ps. Eilen tuli katsottua Saksikäsi Edward ja samankaltaisuuden sekä säälin tunne oli murskaava, sympatiani ehdottomasti hänelle...