IRC-Galleria

Entinen ei ikinä jätä rauhaan. Joskus se on hyvä, joskus taas... vähemmän hyvä asia. Asiat vaan pyörii jatkuvasti mielessä.... Todella raivostuttavaa, kun haluaisi vaan unohtaa, kuten muutkin...

Koeviikko alkaa. Jännitys on kauhea, mutta samalla totean tässä etten ole paljon jaksanut vaivautua opiskelemaan tänä viikonloppuna, vaikka oli tarkoitus. Pelottaa.

Kaikkea sitä ehtiikin viikonlopun aikana tehdä, mutta kuitenkin aikaa tuntuu olevan liian vähän.
Nytkin kun pitäisi lukea niin jo löytyy vaikka mitä tekemistä! Raaah...

!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
! -olisikivajosottaisityhteyttävälillä- !
!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!


-sari-

Hän hymyili niin kauniisti. Silmissä pilkettä. Kauneimmat silmät maailmassa ja sain katsoa niihin.
Kuinka paljon pitää rakastaa että kaikki sujuisi? Ja kuinka paljon on joku meitä vihannut kun on laittanut meidät tällaiseen ivan kurimukseen...
Niin kaunis hän oli, niin rakastava ja hellä. Niin kaukana.
Miten joku saattoi antaa meidän löytää toisemme, uppoutua toisiimme ja sitten kiskaista meidät niin julmasti erilleen...
Odottavan aika on oleva pitkä ja tuskainen.

Katsoin silmiisi... niin kaukana.
Olet kuin uni. Hyvä uni, mutta niin etäinen.
Tuntuu että menetän sinut joka hetki, ja samalla tiedän yhteisten hetkiemme olevan aina vaan lähempänä. Onko se lasiruutu joka erottaa meidät, onko se kieli vai kulttuuri?
Onko se vain etäisyys, turha, ylitettävä seikka?
Kunpa voisin kertoa sinulle sen kaiken, kumpa voisit ymmärtää.
Kunpa voisit elää kanssani joka päivä ja käydä viereeni, ehkä pelkkänä ajatuksena, läsnäolona, kevyenä kuin huokaus. Ymmärtäisimme toisiamme sanomatta sanaakaan, miettimättä yhteistä kieltä, sillä sehän meidän sydämissämme jo on: rakkaus. Siinä olisit vierelläni. Katsoisimme toisiimme ja pitkät tunnit olisimme vain hiljaa, uskaltamatta rikkoa hiljaisuutta. Ettei se uni, jos se sitä vain on, pyyhkiytyisi pois. Olisit minun ja minä olisin sinun. Olen aina ollut, niin luulen.
Veljeni, rakkaani, ystäväni. Se sinä olet.

silloin hän halusi sinne. Niin kovasti. Olisi antanut maailmansa siitä, jos olisi nyt voinut olla rakkaansa käsivarsilla. Mutta ei, ei vieläkään. Pitkään on hän olisi odottava ja aika laahaava, iätön kuin avaruus itse. Pitempään hän ei jaksaisi, mutta rakkaimpansa tähden hän olisi valmis mihin tahansa, että saisi viettää edes yhden henkäyksen hänen tuoksussaan, hänen sylissään. Edes nähdä hänet oikeasti, ilman sanoja, pelkillä katseilla puhua ja pelätä. Sen kaiken ja ei minkään vuoksi hän ei vielä antaisi maailman musertaa itseään allensa.

Sen vuoksi hän rakasti, toivoi ja yritti unohtaa sen kaiken.

Pelastakaa mut <3 Ottakaa <3

Ps. oonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaaoonvapaa

Joo, pakko vähän itkeä nyt kyllä :D Anteeksi jo etukäteen tätä angstipurkaustani :P Eli olen nyt taas yksin. Kai voisin soittaa vielä joillekin, mutta kun kaikilla tuntuu olevan jo suunnitelmat täynnä enkä mä tunnu mahtuvan niihin. Tuntuu myös ettei ole ketään kenelle soittaa. Tuntuu tyhmältä huolehtia koko ajan ihmisestä joka olikin susi lampaan vaatteissa... Mutten voi sille mitään. Kai siihen on tottunut, huolehtimaan toisesta ja miettimään koko ajan että mitä se nyt tekee ja missä se nyt on... Luulen taas ettei tämä henkilö uhraa ajatustakaan minulle. Noh, siihen on totuttu jo niin monta kertaa. Mikä on menestyksen ja suosion salaisuus?

Siinäpä sitä paskaa taas olikin.
Nyt siis taas kieriskelemään näissä ajatuksissa sängynpohjalle... yksin.

ps. Eilen tuli katsottua Saksikäsi Edward ja samankaltaisuuden sekä säälin tunne oli murskaava, sympatiani ehdottomasti hänelle...

Olen kahden kodin ihminen. Tietäkää se. Lisäksi olen erittäin pitkästynyt kahden kodin ihminen. lisäksi kitarassani on vain neljä kieltä. En osaa tehdä niilläkään mitään. Saatan olla surkeuden multihuipentuma, mutta minä voin käydä nukkumaan (okei, en ole myöskään tarpeeksi gootti, sillä tosigootithan eivät tunnetusti nuku..) tietäen että minua varten on joku ja se joku ehkä ajatteleekin minua joskus. Se on lohduttavaa. Lisäksi lempipäivikseni ovat ehdottomasti vahvistuneet perjantait (vaikka koulu loppuukin silloin puoli 4...). Silloin tylsä viikko on ohi ja voi huoahtaen käydä viikonlopun kimppuun kynsin ja hampain tai rikkinäinen pullokin käy oikein hyvin aseesta. Miettikää sitä.
-sari-

Harjoittelemme hikihatussa (onko se muka yhdyssana?!) Eldaryn kanssa Her Ghost in the Fog:ia. Minä osaan sen jo, mutta pianisti-ystäväni aloitti treenaamisen vasta tunti sitten joten nyt on tosikyseessä! (kirjoitin sen yhteen jotta kuulostaisi vaikuttavammalta, ei tee vaikutusta --)
Huoh, olen bändissä. Olemme aika vitun hyviä. Meillä on sitten Tavastialla ensi lauantaina konsertti, kaikki sinne eiks je? :DD
Eldary tuli takaisin syömästä, joten harkat jatkukoon, me kiitetään ja kumarretaan ja soitetaan niin perkeleesti!!!
-s-

Hyvä on, nyt kun olen päässyt pois hengityskoneesta ja pyörätuolista, sekä ihana terapeuttini on auttanut minua selviämään riparin auheuttamista henkisistä vammoista, niin voisin ehkä vähän kertoa tuosta musertavasta kokemuksesta.... *värisevä huokaus* Noniin, olen valmis, mutta mistä aloittaisin?

Lähdimme siis aamuyöllä kohti Lapin erämaita. Bussimatka meni ystäväni Eldaryn vieressä istuen, musiikkia kuunnellen, torkkuen ja satunnaisesti jutellen. 14 tuntia matkamme kesti ja saavuimme keskelle ei-mitään, tai tarkemmin ottaen keskelle verenhimoista hyttysparvea. Olimme ansassa. Söimme ja yritimme pelastaa nahkamme, mutta turhaan, Lapin hyttyset näkevät ihmisiä kerran sadassa vuodessa, jos koskaan, ja niillä on nälkä. Lähdimme pakoon ja vaelsimme 8 km painavat rinkat selässämme. Nukuimme Eldaryn kanssa samassa teltassa kaksin ja pystytimme sen heti perille saavuttuamme. Onneksi leiripaikkamme oli huomattavan tuulinen aroaukio tuntureiden ympäröimänä, joten hyttysistä ei ollut riesaa. Ei kyllä ollut porojakaan. Itseasiassa en nähnyt mitään muuta elämää kilometrien säteellä paitsi meidän ripariryhmämme. En antanut senkään haitata, vaikka löysimme porojen luita ja kuolleen linnun haisevasta puuhökkelistä nimeltä "wc". Tuhon merkkejä, olisihan minun se pitänyt tajuta!
Noh, tehty mikä tehty... Mihin siis jäinkään?
Aivan... ensimmäinen yö meni yrittäessä nukkua kun telttakangas paukkui ja kahisi sitä rempovan tuulen valtavasta voimasta. Ja kyllä, Aurinkohan tietysti myös soi valoaan koko kaamean yön, joten oli vallan helppo nukkua!

Heräsimme huonosti nukutun yön jälkeen Eldaryn kanssa 9.30 ja kun lähdimme teltasta, oli tuuli siepata meidät heti mukaansa! Kukaan muu ei ollut vielä hereillä. Purimme ja pakkasimme teltan seka tavaramme ja olimme valmiit kun muut vasta heräilivät. Aurinko paistoi, oli lämmin ja olimme virkeitä. Ihme oli tapahtunut. Mutta... Aamiaista (puuroa ja kiisseliä) syödessäni alkoi ilma äkkiä viiletä. Tuuli edelleen ja oli kylmä. Mikäs auttoi, vaellus alkakoon oli sää mikä hyvänsä. Itseasiassa saattoi olla ihan hyväkin ettei ollut lämmin, sillä vaeltaessa kyllä tuli ihan tarpeeksi kuuma! Kaaduin vaelluksellamme kerran ja kivi viilsi haavan oikeaan kämmeneeni. Kirosin ja kokosin itseni maasta. Onneksi minulla oli paperia mukana niin sain painettua silla haavaa.
Pian meillä oli ensimmäinen tauko ja halukkaat saivat kiivetä korkealle tunturille jonka rinteellä oli vähän lunta. Kiipesin matkan raskaasti huohottaen ja ihailin hetken karua mutta kaunista maisemaa. Siinä oli taikaa.
Toisella tauollamme otimme puroista raikasta, jääkylmää vettä ja voi pojat! Ikinä ei ole vesi maistunut niin hyvältä kuin silloin! n. 11 km päästä olimme perillä. Teltat siis vaan pystyyn ja viettämään leppoista vapaa-aikaa. Tottakai inisevät pienet seuralaisemme aina meistä yhtä kiinnostuneina... Läiskimme hyttysiä toisistamme ja itsestämme minkä kerkesimme, mutta aina yhden voitetun tilalle tuli lukemattomia muita. Olin tuskissani, mutta toisaalta aika kului nopeaan kun oli jotain mielekästä tekemistä. Iltaohjelman jälkeen telttoihin ja nukkumaan. Juuri kun olin vaipumassa lohdulliseen pimeyteen ja juuri kun olin unohtamassa serkevät jalkani ja rakot varpaissa kuulin äänen. Kumea ja särisevä. Hieman honottava. Kuulin kuinka joku liikuskeli telttamme ulkopuolella. Viimeinen ajatukseni ennen nukahtamista oli jotakuinkin: "..joku haikara... tai isonen... tai poro...?"

Kolmas aamu lankeaa. Herätys. Ei jaksaisi nousta. Ihme kyllä en enää tunne kipua lantiossani, selässäni, hartioissani tai varpaissani. Kiskaisin kengät jalkaani ja niin, sieltähän se tuttu puristava tunne varpaisiini tulikin. Aloin vihata kenkiäni. Nousin vastahakoisesti, purimme Eldaryn kanssa teltan ja raahauduin aamupalalle. Yllätys, taas puuroa ja kiisseliä. Pelkällä kylmällä vedellä ilman pesuainetta pestyssä lautasessani alkoi maistua kaikki matkalla syömäni ruoat puuron ja kiisselin lisäksi. Syötyäni menin tiskaamaan astiani ja kasaamaan kamani. Kun laitoin rinkan selkääni niin kipu palasi hartioihini ja lantiooni. Ah, että tuntuikin hyvältä! Tänään olisi edessä vielä matkamme pisin reitti 14 km yli muutaman tunturin, kivikkoista hankalakulkuista maastoa. Noh, pakko oli jatkaa, ei voinut siihenkään jäädä. Joten, ruokatauolla oloni oli sairas. Olin melko varma että minulla oli hieman kuumetta. Syötyämme makaronia ja pussissa olevaa kuvottavaa ja haisevaa 3 päivää vanhaa keitettyä jauhelihaa ja käytyäni vessassa oloni oli ihme ja kumma parempi. Huom! Parempi, ei hyvä. Matka jatkui ja tunturille kiivettiin. Tunturissa oli ainakin neljä valehuippua, eli aina kun olit varma että pääset huipulle kunhan olet kiivennyt tuon kumpareen päälle... Niin kappas vaan, uusi huippu onkin edessä! Lupasin tappaa itseni ja viiltää ranteeni jos vielä seuraavan kumpareen takana rinne jatkuu ja uusi huippu pilkkaa minua kaukaisuudessa. Olisin kuollut siis kaikkiaan noin 3 kertaa, joten pidin turhana toteuttaa uhkaustani. Kun oli jäljellä vaan n. 5 km perille, niin sain seurakseni Tommin ja Tuomaksen. Loppumatka menikin oikein hyvin, kunnes... Kaaduin. Muut laskeutuivat edessäni jyrkkää kivistä rinnettä joka oli täynnä vieriviä irtokiviä. Rinkka painoi selässäni ja antoi minulle tahtomattani lisävauhtia ja jouduin ottamaan suurempia harppauksia. Ehdin juuri ajatella vaaraa, kun äkkiä astuin irtokivelle ja kaaduin oikealle lonkalleni. Otin myös oikealla kädelläni vastaan itseni ja rinkkani painon ja kivi viilsi auki jo olemassa olevan haavani oikeassa kämmenessä. Kampesin vaivalloisesti pystyyn ja kirosin taas vuotavaa haavaani. Pääsin alas jossa pidimme tauon. Noukin maasta muiden viskomaa lunta ja hyydytin kirvelevästä haavasta vuotavan veren. Loppumatkan melkein juoksin. Olimme niin lähellä kunnes näin sen... Mökki, meidän mökkimme! Juoksin perille, sain onnittelut ja menin ostamaan itselleni onnittelu munkin Elsan kotakahviosta. Olin onnellinen ja väsynyt. Sitten muutama tunti vapaa-aikaa (rentoutumista), iltaohjelma ja nukkumaan mökkiin. Mökissä oli kolme kerrossänkyä. Arvoimme paikat ja kerrankin onni suosi minua! Sain sänkypaikan ja nukahdinkin nopeasti... Aamu tuli liian pian.

Neljäs ja viimeinen aamu avasi meille vain 5 km matkan bussille. Vaelsimme kosteaa ja paikoin lumista maata tavaten toisiakin vaeltajia. Lopulta olimme jonkinlaisessa lomakylässä, josta bussi tulisi hakemaan meidät. Harhailimme aikamme kunnes näimme bussimme! En ole ikinä ollut niin onnellinen päästessäni bussiin. Olin hengissä, olin selviytynyt!
-s-

Ps. Jatkoa ehkä tulee, ehkä ei. Katsotaan. Oikeasti kuomat, tiedättekös, meillä oli aika pirun hauskaa, vaikka itse sanonkin! :D Kiitos kaikille ystäville jotka auttoivat jaksamaan :)

Nyt se meidän iki-ihana hirviöpoppoo teki tehtävänsä ja jätti jälkensä historiankirjoihin. Olemme voittajia :) Kyllä eilen tuli Euroviisuja katsellessa ylpeä olo, kun niin monet maat antoivat hyvät pisteet Suomen ns. saatananpalvojille. Siinä kaikille epäilijöille!!! HAHAHAAAA, syökää Lordin Suomisilinteri ja haistakaa pitkä mörönkakka! :DD

... We are the winners of Eurovision ....

-sari-