IRC-Galleria

Viksu ja kypsä? Joo tietty, olen! Jokainen nauttinee tästä tunteesta joskus.
Mutta että sellaisesta luonnollinen ja staattinen olotila? Ei sentään..ei edes lähelle.
Onhan jännää taas kirjautua foorumille, jonka olemassaoloa ei paikoin muistanut ollenkaan. Eräs vanha opettajani totesi, että tietotekniikka muuttaa ihmistä. Kuinka oikeassa hän olikaan. Samalla huomaa, miten julkinen sähköinen liikehdintä saa olon vähän ristiriitaisella tavalla huomatuksi ja hieman turvattomaksi. Kirjaudun sisään ja totean sivun laidasta "9 käyttäjää seuraa sinua". Lause, jonka perusteella mummoni luulisi vähintään, että olen joutunut tosi väärään ja vaaralliseen seuraan. Samoin kuin siitä, että minulle jaellaan natsoja.

Ei - en aio vetää foliohattua päähäni ja paeta vuorille. Mutta 'olla' netissä on jo sinänsä hassunkuuloista toimintaa. On muuten hiljattain esitetty vertailevia tutkimustuloksia siitä, kuinka ihmisten kommunikointi kasvokkain saa eri tavoin esim. aivojen välittäjäaineet liikkeelle, kuin sähköinen kontakti. Toisaalla näkee vertailuja siitä, miten käy kaikenlaisten käyttäjätunnusten ja -profiilien kun ihminen kuolee ja onko niiden poistaminen tarpeen tai ylipäänsä edes mahdollista. On jännä ristiriita siinä, että fyysisesti on kohdattaessa verraten kokonaisvaltainen ja netissä ollaan pienempi osa sitä itseä, riippuen toki myös vuorovaikutuksen laadusta. Ihminen voi kuitenkin kuolla fyysisesti mutta netissä ei noin vain lakata olemasta. Tässä jokainen blogia, sosiaalista mediaa tms. käyttävä ihminen muuttuu ikään kuin toimittajaksi, taiteilijaksi, tutkijaksi tai vaikka julkkikseksi. Hänen tuotoksistaan jää jälkiä, kuten ennen nettiaikaa jäi kirjoitettuja tekstejä, käsitöitä, taideteoksia ja kaikenlaista muuta julkaistua.

Ihmeellistä itseilmaisua ja innovaatioita on kaikenlaiset sosiaaliset mediat täynnä.
Kuulun siihen myöhäsyntyiseen ihmistyyppiin, joka epäilee uutta vaikka onkin siitä kiinnostunut. Harkitsin pitkään ennen kuin kirjoitin tännekään ainuttakaan päiväkirjamerkintää. Olen toki aina ollut hyvin vaihtelevan aktiivinen päiväkirjanpitäjä. Olen myös taipuvainen perfektionismiin - vieläkin, vaikka se on jo todella paljon karissut. Pienestä saakka viimeistelin mieluiten kaikki tuotokseni tarkkaan. Perinteisesti sydän hakkasi äidinkielentunnilla aineenkirjoituksen ääneen lukemisen hetkellä. Riippumatta siitä kuka sen luki. Vaikka opettaja lukisi sen kertomatta kenen se on, sillä ei ollut merkitystä. Muistan kuinka sydän alkoi takoa vaikka olisinkin ollut jotakuinkin tyytyväinen tuotokseeni. Ja auta armias mikä takominen kävi, jos olinkin kirjoittanut vähän kieli poskessa. Kaikille niin ei käynyt. Muistan yhden erityisen kerran ala-asteelta kun tehtäväksi annettiin otsikkoaine ja otsikoita oli muutamista vaihtoehdoista valita. Minulla oli erään luokkakaverini kanssa yhteinen otsikko. Oma tarinani oli väkisin väännetty, suorastaan tylsän dokumenttimainen ja häpesin sitä. Tämä toinen oppilas taas kirjoitti aivan pähkähullun, absurdin hauskan ja unenomaisen tarinan ja luki sen vieläpä itse reippaasti ääneen. Ihailin hiljaa hänen rohkeuttaan.
Pitkään kuvittelin varmaan, että kirjoittaminen on ennen kaikkea vakavaa tiedollista tai taiteellista työskentelyä, johon tuli systemaattisesti harjaantua. Myöhemmin minulle valkeni, että kynä (tai näppäimistö ja media) on voimallinen väline oikeastaan mihin vain – tajunnan jäsentämisestä vaikka itsensä munaamiseen. Tai sanojensa syömiseen. Tai sekasortoon, mitä tulee esim. läpällä heitettyihin Allah-kuviin tai uhkausvideoihin kouluampumisten jälkimainingeissa.
Kirjoittaminen tai piirtäminen on tietenkin vain yksi esimerkki. Joskus harrastin tanssia kauan. Myöhemmin huomasin, että minun oli luonteva ilmaista itseäni kehollisesti, sanattomin keinoin. En tosin halunnut siitäkään julkista. Tanssi oli pitkään jonkinlainen pakopaikkani, ei ollut tarvetta tuoda sillä itseään esiin. Musisointi on nykyinen kompastuskiveni. Sitä ympäröi joillain alueilla eräänlainen blokki. Sillä, mitä minä tai sinä tänne kirjoitat ja minkälaisen taulun maalaat tai performanssin esität, ei pitäisi olla mitään väliä. Toisaalta se on kaikki. Mullistava vaikutus ja todellisuuden muutos. Sinuun, minuun ja tähän kaikkeen. Mikään ei ole merkityksetöntä.

Olen elänyt monet tähän ikään tavalliset erillisyyden tai toiseuden tiedostamisen vaiheet. Ärsyyntymisestä eristäytymiseen, ryhmäytymiseen, mukautumiseen ja takaisin. Tässä asiassa otan aika ajoin takapakkia. Koen, että yksi minuun ja maailmankuvaani eniten vaikuttaneita tekijöitä läheisten ihmisten vaikutuspiirin lisäksi on lukemani aineisto. Kukaties minua on (ollut) helppo fuulatakin sellaisella. Siitä saakka siis, kun olen tietoisesti rakentanut tuekseni minää. Ennen tuota, en ehkä osaa varmaksi sanoa, mitä ne muut mullistavimmat minuun vaikuttaneet tekijät ovat. Arvailuja voin ehkä esittää. Musiikilla on luullakseni osansa. Kirjoitin muuten eilen laulun, mutta ei hätää – rohkeuteni ei riitä sen esittämiseen vaikkapa täällä vielä pitkään aikaan, kenties koskaan. Tietenkin nettiprofiilini voisi olla aivan erilainen. Jostain syystä pohdin mielelläni ihmisyyttä. Luovuuteen palailen aina ajoittain. Olen kai jotenkin romantisoinut tai mystifioinut sen.

Tiedän ihmisiä, jotka polttavat lapsuuden tai nuoruudenaikaiset päiväkirjansa ajatellen, että voi kun sitä on tuolloin ollut typerä.
Toisille aktiivinen omien mielenliikkeiden kirjallinen dokumentointi on suoraan verrannollinen itsekritiikin vähenemiseen, niin myös minulle.
Transformaatiosta, muuttumisestahan tässä on kyse. Ympäröivän maailman, tiedonjaon, sinun, minun muuttumisesta.
Muutoksen peilailu on mielenkiintoista, mutta vaikeaa aina. En tiedä, olenko muuttunut ihmisenä paljon vai vähän ja kenen mielestä. Toisaalta tykkään siitä Snellmannilaisesta ajatuksesta, että ”olen itse tehnyt oman pääni”. Tietenkään en ole tehnyt sitä yksin. Matkan varrelle on osunut avuksi ja riesaksi monenlaisia hanslankareita.

Pitäisi kai huvikseen kysyä pitkäaikaisilta tuttavilta. Ihmisiltä, joita en näe liian usein. En tunne kai kovin paljon ihmisiä. En koe silti jääneeni pahasti paitsi mistään. Olen saanut huomiota lopulta juuri niistä suunnista mistä olen vähääkään halunnut. Ja vielä yllättäviltäkin tahoilta sen lisäksi. Mutta mitä sitten? Pitäisikö minun olla sitä, millaista viestiä itsestäni muille heidän mielestään lähetän. Selitänkö itse itseni minulle vain parhain päin tai lyttäänkö täysin? Täytyykö tehdä kompromissi minusta ja minusta suhteessa muihin..saako niin tehdä? Teen tietenkin aina toisinaan. Kun huvittaa.
Toisinaan kun tapaan käsittämättömän (miten helvetissä tämäkin asia mitataan) luovia ihmisiä, olen pohtinut omaa luovuuttani ja sitä miten se näkyy tai ei näy ihmisille. Ajoittain kipuilenkin asian kanssa. Kunnes tajuan: Luovuus ei ole lokero ja minun tai kenenkään ei tarvitse sitä osoittaa, alleviivata ja todistaa. Se saa merkityksensä tai ei saa, tai en vain näe sitä. Joskus se on minun tappio, joskus muiden.

Olen käynyt läpi vaikka mitä, vaikka toisin silmin havaittava muutos ja liikahtelu onkin ehkä melko pientä. Olen jossakin matkan varrella. Joissain asioissa poljen paikoillani. Yhtä turvallisesti kuin kaikki muutkin. Ja tavallaan seison risteyksessä tai kulmauksessa tai reunalla..tai keskellä..
Silti olen hemmetin tyhmä 27-vuotias. Eikä minulla tulisi olla mitään tarvetta korostaa tai peitellä sitä.
Muutenkin menee ihan ok.

Minä olen realisti. Niin ainakin luulen. Olen luullut. Silti taaperran pää ihan helkkarin korkealla pilvissä. En osaa vetää sydämen sivistykselle ja olemattomien haihattelulle mitään rajaa, enkä nykyään yritäkään. Olen se "järki-ihminen" jolta kysytään neuvoa. Sitten olen se täyskahjo, joka ymmärretään jättää mekastamaan omaan arvoonsa.

Minulla menee hyvin, en ole jäänyt mistään paitsi enkä tarvitse mitään muuta. Silti haikailen.
Minulla on joskus hirveä kiire ja kuitenkin välillä ihan turkasen liikaa aikaa.
Olen pirun terävänäköinen, vaikken välillä erota ideaa ideaalista. Varsinkaan näitä kahta.

Ihailen ihmisiä jotka kapinoivat. Ihailen myös sellaisia, jotka eivät kapinoi. Toisinaan halajan saavutuksia - kammoan saavutuksia.
Hyvin kierolla tavalla minua puistattaa hiljainen hyväksyntä, ehkä samalla ylemmyydentuntoisen hiljaisuudella suhtaudun halveksuntaan. (Kertoisiko joku mikä hyväksymisen ja halveksimisen oleellinen ero muuten on?) Hyväksyntä - hiljainen tai äänekäs - on kuitenkin jees. Muidenkin kuin vain oma...kai.
Inhoan moraalia mutta rakastan etiikkaa.
Inhoan omien tarkoitusperien perässä juoksemista, samalla inhoan konformismia.
Minulla on levoton sielu ja samalla äärimmäinen rauha siitä, että kaikki on niin kuin pitääkin. Ainakin nyt. Pienessä ja helpossa maailmassani tietysti, kyllähän se keikahtelee.
Pelkään pommin odottavan kulman takana. Vain siksi, että tein niinkuin tunsin omakseni, oletin, pohtimisen kautta päädyin, halusin. Ei sillä ettenkö olisi varautunut. Pommiin. Ruusuihin. Mihin vain. Mutta en joka hetki.
Väitän pokkana, että minua ohjaa rohkeus eikä pelko. Silti tuntuu, että pelko asettaa vain raamit, joiden puitteissa rohkeus toimii. Itsenäistä?

En tiedä mitä minusta ajatellaan - siis ei hajuakaan. Joillekin saatan olla lähes eheyden perikuva. Toisten mielestä elämäni voi olla totaalisesti päin honkia. Olen tyyni kuin itämainen mystikko, jonka harmoniaa elämän moninaiset kärsimykset eivät heilauta. Toisinaan hypin räikeästi silmille. Sinunkin.
Rakastan sinua - en siedä sinua.
Minulla on kykyjä, odottamattomiakin. Joskus tulen paikalle tyhjin ja sidotuin käsin, kuivin huulin ja tunnottomin jaloin.

Olen suurenmoisten ja verrattomien ihmisten ympäröimä ja kuitenkin ajoittain äärettömän yksin. Yksinäisyys on kokemus, jollaisia kokija vetää puoleensa. Ei mikään asenne.

Olen puolisokeasti hyvään uskova häikäilemätön terroristi. Inhimillinen pöllö. Joskus minua tuupitaan isoon ääneen ja sankoin joukoin havaitsemaan, oivaltamaan, ymmärtämään, heräämään. Minä vain en näe. Ja toisaalta joskus vain minä näen.
Teen itsestäni numeron ja pian häviän lattian rakoon. Joskus osun keskelle. Myrkyn silmä on oikeastaan hyvin turvallinen paikka.

Onnellinen? Olen. Julkeata?


Olen.

Kipaisin kylillä hoitamassa asioita ja samalla ostoksilla. Hassua, miten sitä yhtäkkiä tuli ostamisesta iloiseksi. Lieneekö se tätä länsimaisen ihmisen kulutusjuhlapäihtymystä. Mainittakoon, että ensimmäiseksi hankin sen mitä lähdinkin alunperin hakemaan eli ystävälleni häälahjan, itselleni sittemmin vain alennusmyynnistä kaksi kirjaa, joista niistäkin toinen sanakirja. Mutta silti.

Mainonta on meikäläisittäin kertakaikkisen pitkälle kehittynyttä ja ulottaa lonkeronsa jo ihmisen alitajuntaan asti. Eikä ihme, kaikenmaailman markkinointia voi jo opiskellakin korkeakoulututkinnoiksi asti. Jokainen myyjätaho on jo jokseenkin perehtynyt huomaamattomaan ja manipuloivaan kaupankäyntiin vaihtoehtokysymyksineen (kumpi näistä olisi Sinulle parempi? ikäänkuin vaihtoehtona ei olisi jättää ostamatta kumpaakaan) ja pikkuruisine tutustumispaketteineen (pieni ilmainen vaivannäkö lisää asiakaan tunnetta ostovelvollisuudesta) jopa ihan suoranaisine valheineen. Perustyylitajua lienee jo tietää, millaista musiikkia kannattaa pitää päällä, jos haluaa asiakkaan viihtyvän liiketiloissa. Hehheh..onneksi olen lyhyt. Pitkä henkilö, joka intensiivisesti tuotehyllyn luona tutkailevana näkyy ikkunoista ulos saakka on ilmainen mainosmalli liiketilaan lisää asiakkaita ujuttavana esimerkkinä.

Kosmetiikassa, vaatetuksessa, ynnä muussa tavarataivaassa bonus- ja kanta-asiakasetuineen minua on jo lähes mahdoton naruttaa - puhumattakaan puhelinmyynnistä - , mutta kirjat ja musiikki ovat heikkouteni. Useimmiten se suosikkiartistin kokoelmalevy jää kuitenkin hyllyyn, mutta kirjakaupassa tunnen aina, että minua manipuloidaan. Tänään tunsin olevani erityisen herkkä sille kirkasväristen tarjouslappujen tulvalle, joka kirjakaupassa odotti..ei vaan tarkemmin sanottuna jo korissa oven ulkopuolella. Lähes huomaamattani ajauduin vilkuilemaan pokkaritarjouksia ja myös muuta tyrkyllä olevaa kätevää paperitavaraa, kuten kortteja. Pidänhän tarkkuutta vaativasta pikkunäpertelystä.
Kirjastoissakin minun tosin käy helposti niin, että huomaan tasapainoilevani yli puolimetrisen kirjatornin kanssa lainaustiskille ja mietin onko tässä mitään järkeä. Harmikseni sitten totean, että ei ole ja typistän kuorman pariin opukseen, joista niistäkin sitten toinen jää lopulta koskematta. Luen melko vähän, mutta sen minkä luen imaisen satasella. Toiset niinsanotusti ahmivat, minä syön hitaasti kansineen. Kuka hiivatti onkin keksinyt kirjoittaa niitä yhden tai kahden lauseen ylistysarvioita takakansiin? Jos on päättänyt investoida vain johonkin yhteen kappaleeseen, ottaako nyt se klassikon statusta lähentelevä teos joka on kiinnostanut jo pidemmän aikaa vai jokin epätavallinen, mutta jotenkin uteliaisuuden herättänyt tapaus, joka voisi olla erilainen, virkistävä ja täräyttävä lukukokemus? Normaalisti valitsen jälkimmäisen, mutta tänään olin tylsimys ja päädyin siihen tunnettuun - tietenkin odotan senkin tarjoavan jotain poikkeuksellista. Omassa kirjassa on kuitenkin se kiistaton kiva puoli, ettei laina-aikoja tavitse odotella, varata ja kytätä. Herkulliseen kohtaan voi niin ikään palata vaivattomasti. Inhoan useimpia huipputekniikan vimpaimia, mutta e-kirja voisi olla minun juttuni.

Joskus kauppa käy uskomattoman epäloogisin perustein. Kuulin kerran pienestä kahvilasta, joka oli keksinyt ovelan keinon hätistää asiakkaat notkumasta penkeillään turhan pitää aikaa. Eräs tarkkakorvainen tuttava hahmotti lampusta tai jostain muusta yhtä neutraalin huomaamattomasta laitteesta kuuluvan vienosti sirisevän, mutta kuitenkin häiritsevän äänen ja huomautti siitä henkilökunnalle. Tämä kahvilan mukaan oli kuulemma tarkoituskin, jotta levottomuus saisi asiakkaan häipymään heti nautittuaan virvokkeensa, jotta vähäiset istumapaikat vapautuvat. Huhhuh..

No mutta Roman Schatz:in sanoin; "Ei manipuloinnissa mitään pahaa ole,
se on vain tehtävä tavalla, joka saa minutkin kehräämään." :)


ps. Mutta mainostamalla se on edelleen jokseenkin haasteellista.

Ärrrrin...murrin

Olen saanut kunnian seurata sivusta jotain, jota inhimillisenä pidetään, mutta joka minusta hiukan rasittavalta ja ylimääräiseltä tuntuu: Kyräily.
Ottaa päähän nirppanokkaiset ns. 'akkamaiset' (ja valitettavan usein juurikin naisvaltaiset) työyhteisöt, joissa vallitsevana toimintamallina näkyy selän takana vatvominen, omaan napaan tuijottaminen ja muiden työpanoksen epäsuora mitätöiminen. Kyseisessä työyhteisössä on tapahtunut johtajan vaihdos, tilanne on joillekuille painostava ja ilmeisesti kiteytynyt tiimin kesken jonkinlaiseksi piileväksi valtataisteluksi. Pari kertaa nyt viimeaikoina tuossa asiakaskohteessa aamuvuorolainen on ollut jo ovesta sisään tullessaan sen verran oikukas, että tekisi mieleni siirtää oma siivoustyöni tuon kohteen osalta iltaan.

*Huoh*..Kaipa se joidenkin mielestä sitten on kätevämpää oman turhautuneisuutensa kompensoimiseksi tehdä toistenkin työstä vaikeampaa sen sijaan että selvittäisi asiat.

En toki voi kieltää, etteikö minuakin ketuta tulla töihin paikkaan, jossa työtä ei arvosteta, mutta en näytä sitä koska he ovat asiakkaani. Oman työni olen toistaiseksi saanut tehdä lähes rauhassa muutamia vihjailuja lukuunottamatta. Mutta konfliktien seuraaminen sivumennen on silti ikävää.


Nonniin..aijai ja voivoi. Sainpas purkaa nyt tämänkin. Turha imaista tätä itseensä - työsuhteenikin päättyy onneksi pian :)

Meillä oli pesukone huollossa. Olimme poissa kun soitettiin, että korjaus on tehty ja kone näinollen valmis kotiin tuotavaksi. Sanoin, että tulisimme tuota pikaa ja koneen voisi jättää kuistille, joten korjaaja olikin tuonut sen varaston oven eteen. Mekaanikko asuu samassa kiinteistössä, jossa huoltamo on ja oli ilmeisesti testannut omilla pyykeillään toimivuutta ja sitten kuinka ollakaan unohtanut ne sisälle. Nyt meillä killuu naruilla hänen perheensä sukkia, kalsareita, kylpytakki ja työliivi. Eipä ole mies vielä tullut tänne asti ihmettelemään, minne pyykkinsä ovat kadonneet muttei onneksi asukaan kaukana. :D Haluaisin nähdä ilmeensä kun tajuaa

Viime yönä en olisi malttanut mennä nukkumaan. Alkoi nimittäin ukkostaa. Kiehtovaa ja arvoituksellista. Pienempänä intouduin ukkosesta vielä enemmän, mitä kovemmin jyrisi sen parempi..ja metsästin katseellani salamoita. Vielä olisin halunnut mennä ulos seuraamaaan kun salamoita räiskii pitkin pihaa. Nykyään hieman varon tietäen että isku voi todellakin osua kohdalle. En ihmettelisi josko viimeöinen olisi saanut lähistöllä aikaan tulipaloja.

Näinä hetkinä tulee tietoiseksi siitä, kuinka hatara ja illuusioon perustuva ihmisen näennäinen yliote ympäristöstään on. On pysäyttävää ajatella kuinka luonto välillä palauttaa ihmisen mieleen mistä se oikein onkaan tehty. Talo on lähellä lentoasemaa, eivätkä harjoituslentojaan tekevät hornetitkaan helisytä ikkunoita puoliksikaan niin rajusti kuin viimeöinen ilma.

Herättyäni menin lapsuudenkotini pihamaalle ihmetellen miten aurinko hehkui niin kuumasti jo ennen puoltapäivää. Sateen puhdistava vaikutus tuntui ilmassa, mutta kosteus oli kertautunut lyhyen matematiikkani ymmärtämättömissä olevan määrän. Lintujen keskustelu tuntui tavallistakin vilkkaammalta. Siinä missä muut elolliset vielä venyttelevät raajojaan ja odottelevat kuivumista, tuntuivat linnut koko joukolla iloitsevan siitä, että sade pyyhki yön mennessänsä ja päivä oli noussut.

Yhtäkkiä tunsin että jalkani haluavat mennä tarpomaan nurmikolle - ja miltä se tuntuikaan! Jos olisin sulkenut silmäni olisin kuvitellut käveleväni tuliperäisellä maalla. Lämmin sammaleen ja nurmen vuorottelu sai minut ilakoimaan ääneen :D Heinänkorsien päissä kelluskelevat vesipisarat kuitenkin olivat vielä viileät. <3 <3 Aaaaaa..!!
Katsoin pientä auringon maalailemaa ja sateesta kimaltavaa metsänkappaletta ja haltioiduin uudelleen. Kamerani on rikki, mikä on itse asiassa hyvä. Keskittyminen ihanaan hetkeen ei herpaannu räpeltämisellä ja yrittämisellä vangita sitä joksikin tiedostoksi. Niin ikään en pääse pakenemaan aparaatin taakse minulle pitkästyttävissä tilanteissa etsimään jotain mielenkiintoista kuvattavaa.

Tuota metsikön säihkyvää harmoniaa ällistellessäni tunsin vastustamatonta kaipuuta metsään. Haluan eksyä sinne. Taidan yrittää jo tänään :)

En todellakaan voinut välttää copypastettamasta

"Onpa tylsiä
sivilisäätyvaihtoehtoja.
Valitse mieluummin
näistä: *

[ ] Namisissa
[ ] Naimaton
[ ] Ei muista
[ ] Veli
[ ] Orpo ilman tukilisää
[ ] Naamiaisissa
[ ] Eronnut
[ ] Leski
[ ] Elossa
[ ] Siirretty reserviin
[ ] Hum.kand.
[ ] Puhelimessa
[ ] Homeessa
[ ] Säädytön
[x] Ehkä

---

"
Jep.

* Nähty myös versioita, joissa tarkennuksena "vain yksi rasti sallitaan."

ps. Oli muuten jokseenkin vaikea valita. Niukasti kakkosiksi jääneistä pidin 'Säädytön', 'Elossa' ja 'Naamiaisissa' -vaihtoehtoja varteenotettavina. Harkitsin myös puolikkaan rastin piirtämistä kahteen vaihtoehtoon, mutta se olisi kai ollut räikeähköä tehtävänannon laventamista.

* Olet kirjoittanut tämän kommentin jo kolme kertaa. Ethän floodaa. *

En toki, lisäsin sen yksittäisenä kommenttina muutamiin saman asian ympärillä oleviin yhteisöihin. Tuliko nyt hyvä mieli ?

I did it myself and now nobody's gonna take it away from me!

Kuukausien paniikki on ohi \o/

Rytmi. Asia, joka on saanut mietteliääksi viime aikoina. Rytmi on perustavanlaatuinen elementti. Yön ja päivän, levon ja työn, unen ja valveen vuorottelu lienee ensimmäinen rytminen kaava, johon ihmiset ovat perustaneet järjestelmällisen arkitoimintansa. Erikoista kyllä, lähes joka asiassa rytmin merkityksen ja voiman huomaa, kun sitä ei ole tai se jollakin tavoin menee vikaan.

Itse olen koko kesän totutellut rytmimuutokseen yksinkertaisesti tällä aiemmin mainitulla alkukantaisella tavalla. Olen herännyt vähän jälkeen viiden kesätöihin, mikä iltaihmiselle on jokseenkin vaivalloista. Nyt kehoni kahdessa kuukaudessa vasta näyttää sen tajuavan, kun töitäkin on jäljellä enää muutama päivä. Olen myös oleillut tavallista enemmän lapsuudenkodissani, jossa on eri rytmiä noudattavia henkilöitä. Ymmärrettävästi saimme kotona tämän johdosta yhden kinanpoikasenkin aikaiseksi, mutta positiiviseksi yllätykseksi vain yhden.

Toisinaan tarkkailen ihmisiä huvikseni; heidän tekemisiään, eleitään, sävyään, tempoaan. Luontainen rytmi selviää usein toiminnan nopeudessa. Tottakai elämisen rytmi voi heijastella lukemattomia muita yksilölle ominaisia piirteitä ja sävyjä, mutta ne ovat monitulkintaisempia. Jostain on jäänyt mieleen aforismi: 'Ryhti ja askeltempo kertovat sinusta paljon - enemmän kuin haluaisit.' Pitäneehän tuo osittain paikkansa. Minä puolestani olen tuuliviirinä ajoittain itsellenikin vähän vaikeasti tulkittavissa. Toimintani heijastelee ulospäin suoraan mielialaani, mielenkiintoani sekä väsymyksen tilaani ja varsinkin tempo täten vaihtelee suuresti - joskus lyhyelläkin aikavälillä. Tämä on muuten osasyy siihen, miksi joskus lopetin kopisevien korkokenkien käytön. Ne tekivät minut ja ympärilläni olevat kanssakulkijat turhan tietoisiksi senhetkisestä rytmistäni. Mielenkiintoista että tuohonkin aikaan rytmini oli vaihteleva, mutta myös keskimäärin nopeampi kuin nyt. Enkä muutosta rauhallisempaan rytmiin totisesti ole katunut.

Joidenkin ihmisten askeltempo ja työskentelynopeus on lähes aina sama, vuodesta toiseen. Toisille omaksuttu, tuttu työrytmi ja -järjestys on myös erittäin tärkeä; he ahdistuvat välittömästi, jos joutuvat tekemään siinä poikkeuksia. Muiden erilainen näkemys rytmistä saattaa tuolloin yllättää. Liikenne on kenties yksi vaarallisimmista arkitilanteista, joissa ihmisten erilaiset käsitykset rytmistä kohtaavat. Jossain tv-mainoksessa ihmeteltiin "Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee liikenteessä?" Mielestäni selitys on aika yksinkertainen: ihminen kokee toisten hoppuilun tai hidastelun vallankäyttönä ja kajoamisena luontaiseen rytmiinsä. Tietenkin jatkuva poikkeustila väsyttää jokaisen, luontainen toiminnan rytmi on sidoksissa niin moniin asioihin ihmisen persoonassa, että totaalinen pakkomuutos suistaisi raiteiltaan kenet tahansa. Esimerkiksi työelämässä sangen moni hakeutuu aloille, joilla saa jäsentää ja rytmittää tekemisensä niinkuin haluaa - syystäkin. Tämä on varmaan osasyy siihen, miksi oma ammatinvalintani ei ole ollut yksiselitteistä. Joskus mietinkin, onko tasaisen rytmin omaavilla ihmisillä yleisesti ottaen 'helpompaa'. Ihailtavaa olisi, jos jokainen saisi kasvaa eri asioihin yksilölliseen rytmiinsä käypäisellä tavalla. Toisaalta uudistumisen mahdollisuus on yhtä kiehtova.

Musiikissa rytmi on ainutlaatuisesa erityisasemassa, toisinaan jopa armottomassa sellaisessa. Turhautumisellani ei ollut rajaa, kun sain palautetta (sivuaine)pianotutkintoni prima vista -osiosta. En tunne koskettimistoa niin hyvin, että pystyisin soittamaan kappaleen ensinäkemältä kunnolla tempossa. Tiesinhän sen jo entuudestaan. Kyseessä oli asia, jonka jouduin tuona päivänä vain nyökytellen hyväksymään niin ikävää kuin omien virheiden kuuleminen onkin.

Joku viisas on joskus puhunut rytmistä ikäänkuin sävellyksen tukirankana. Se kannattelee kokonaisuutta, mutta on erottamaton osa myös melodiaa. Rytmi on väistämättä yhtä tunnepitoinen tunnelman välittäjä kuin mikä tahansa musiikin peruselementti tai tyylikeino. Symbolisten merkitysten löytämiselle on vain mielikuvitus rajana. Selkeä rytmi on kuin säveltäjän palvelus kuulijalle monimutkaisten harmonioiden ja rakenteiden sopassa. Tämän mainstream- ja viihdemusiikki on hyödyntänyt ehkä turhankin hyvin. Taidemusiikissa rytmikäsityksiä on aikanaan kyseenalaistettu äärimmäisyyksiinkin asti; on teoksia joissa jokainen orkesterin jäsen on määräävä itse rytminsä. Lopputulos on jokseenkin kaoottista kuultavaa ja vaikeasti seurattavissa.

Myös yhteiskunnan julkinen järjestelmä tekee ihmisen riippuvaiseksi joistakin rytmisistä kaavoista. On ilmoittauduttava tiettyyn päivämäärään mennessä tai reagoitava tietyssä ajassa sanktion uhalla, hakemuksen käsittelyaika on x viikkoa, jne. Yksilötasolla nämä säännöt voivat antaa tukea mutta myös rajoittaa.

Hassua,..ei minulla ole rytmistä mitään erityistä sanottavaa tai painotettavaa. Tärkeintä lienee, ettei alistu tässä oravanpyörässä mihin tahansa tai lähde itseään tai muita väkivalloin muuttamaan. Keho viimeistään kapinoi vastaan, jos mieli ei ymmärrä. Jotkut ihmiset kärsivät toistuvista sydämen rytmihäiriöistä.

Rytmikästä alkavaa syksyä!