IRC-Galleria

[Ei aihetta]Perjantai 28.02.2014 03:02

Olen paljon ulkona. Ja usein. Olen aina ollut. Välillä ehkä vain tunnin päivässä. Välillä pidempään ja useampaan kertaan. Nykyisin ulkonaoloni on pääasiassa kuljeskelua. Kävellen, juosten, pomppien, tanssien. Välillä parasta on olla vain paikoillaan. En tiedä, mitä elämäni olisi jos en pääsisi luontoon. Tai kaupunkiluontoon. Minulla ei ole varsinaista lempisäätä taikka lempivuodenaikaa. Vaihtelu on minulle tärkeää. Aina ensimmäisinä päivinä kun vuodenaika alkaa selkeästi muuttua jotain uutta ja vanhaa herää eloon samalla kertaa. Kuin luonto antaisi tukea vaihtaa taas sivu seuraavaan. Tuoden kuitenkin samalla mieleen aikasempia sivuja kyseiseltä vuodenajalta vuosien takaa. Nyt on takana ensimmäisiä päiviä kevään taikaa. Jyväskylässä on lumi vielä monin osin maassa, mutta tiet ja järvien jäät ovat jo sulaneet paljaiksi. Jalkaisin liikkujan kevään uutuuksiin kuuluu parantunut askelluksen pito. Juoksuaskeleen totuttua kuukausien ajan lipsuvaan lumeen ja jäähän, lennokkaampi askel rohkaisee hyppimään ja pinkomaan taas ihan uudella innolla. Sulat asfalttitiet hiekotushiekkoineen pimeällä katulamppujen valossa ovat ilmeisesti toimineet näyttämönä monille suurille tunteille - sen verran suuria nostalgiaryöpytyksiä tänään annettiin. Pimeää metsää en saanut vaikka vähän halusin. Kaupungin valoja metsän lumipeitteeseen heijastavat pilvet pitivät siitä huolen. Joskus kaipaisin seuraa, mutta useimmiten tuntuu hyvältä olla yksin - tietäen ettei kuitenkaan todella ole yhtään niin yksin.
1. Junien ääni kaikuu taas tutulla voimallaan, kun lahden peittänyt lumipeite suli kelmuksi jään päälle.

2. Läpi talven vintiltä kuuseen kärrätyt eristevillat lojuvat nyt kuusen juurella. Alkaa ilmeisesti olla riittävästi lämpöä rintakarvojensa alla oravillakin.

3. Ensimmäisiä kertoja vuosiin aloin jutella kutakuinkin tuntemattomalle, mielenkiintoa herättäneelle tytölle Irc-galleriassa.

4. Kämppikseni sai yllättyä kun hänen kevyeen sutkautukseensa en tällä kertaa pelkästään murahtanut vaan melkein vein keskustelua eteenpäin.

5. Kiinnosti taas omistautua kunnon biologianörtteilylle. Esimerkiksi jotkin RNA-virukset matkivat isäntäsolun lähetti-RNA:n 5'-cappia ja siihen liittyviä translaation initiaatiotekijöitä omalla proteiinillaan ja tietynlaisella RNA:nsa sekundaarirakenteella. Jos viruksella on proteiini jolla estää isäntäsolun translaation initiaatiotekijöiden toiminta, koko isäntäsolun ribosomijoukko (ainakin huomattavampi osuus) voi näin periaatteessa omistautua vain viruksen proteiinien tuottamiseen.

6. Hieman sinistä taivasta herui pilvien lomasta auringon jo laskettua. Kirmausta, kolme palaa tummaa suklaata, korvissa humppaa, ja eikun pää ihan ylikierroksilla ja rinta hunajassa ja perhosissa. Pääsee taas tippumaan korkeelta.

7. Ihmeen valoisan näköinen naama yllätti peiliin vilkaistessa.


(facebookissa alunperin julkaistu)

[Ei aihetta]Keskiviikko 12.02.2014 21:45

Tuoreempia tarinoita
lassi.jux.com

yhessäLauantai 24.07.2010 02:40

tänään lähdin suomeen. tuli vaan järkyttävä kaipuu mökille pohjois-pohjanmaalle katselemaan videolta tinttejä vatsalla vuodesohvalla maaten ja liiskaamaan hyttysiä.

itekseniMaanantai 05.07.2010 19:52

tänään lähden alppien seuduille fillarin ja teltan kanssa pariksi kuukaudeks


aurinkoista kesää !

Kahvilan heleästi naurava tyttöSunnuntai 16.05.2010 20:38

mulle ärrävikani on ollut häpeätahra, jonka seurana on tullut
erakkoiduttua vähän omiin maailmoihini.

monen vuoden ajan tuijottelin pitkiä iltoja kelloradion
diginumeroiden ylösalaisin muodostamia yksinkertaisia sanoja - ja
nyrkkeilin viistokattoa - ja tuumin että jättäisin kaiken mitä itsessäni
eniten arvostan kunhan vain osaisin sanoa ärrän niin kuin muutkin
(tai ehkä teoriassa, että olisin sujut tämmöisen pärähdyksen
kanssa). no, abivuosi koitti ja vieläkin valitsin itseni kursseille joissa
äänessäolemisen mahdollisuus olisi minimoitu.

syksyllä ihastuin uuteen tyttöön, taas, mutta maata vavisuttikin tällä
kertaa kun huomasin että vilkuiluilleni sain vastauksia. (tosin
kymmenen vuoden kuluttua silmälasimääräyksestä vasta tuolloin
lasit nostin nenälleni). nousi ennen kokematonta haaveilua, että
jopa minäkin voisin joskus jakaa elämääni jonkun mukavan naisen
rinnalla. tämä se ei voisi kyllä olla. elämä olisi ehkä melko hankalaa
kun en voisi ikinä kutsua häntä omalla nimellään, enkä sopivaa
lempinimeäkään keksinyt. olihan hänen nimessään ärrä. ei
kuitenkaan toviakaan kun tajusin ettei hän olekaan ainoa joka ei
lävitseni katso, jos kiinnostusta vaan osoitan.

aloin hyljätä turvallista ja mutkatonta elämäntietäni
(virtuaalimaapallon mallintamista c-kielellä ja opengl:llä ja millon
nyt mitäkin kuvittelin), jotta voisin antaa tilaa elämälle muiden
ihmisten kanssa. monen vuoden projektit menettivät
merkityksensä. jopa ällöttivät.


"mutta miten kummassa voisin elää muiden ihmisten kanssa, kun
en ikinä voisi sanoa ärrää".

eräänä mustana, sateisena, jouluisena iltana pari vuotta taaemmas,
lenkillä tuttuun tapaan pyynikin maastossa, aloin huomata etten
jaksa kantaa enää yhtään, en mitään. joka ikinen silmäpari tuijottaa
mihin ikinä meenkin. teki mieli juosta karkuun metsän pimentoon
puiden sekaan, heittäytyä maahan sikiöasentoon ja odottaa aamua.
mutta jos olisin, koko maailma olisi sortunut. pääni levinnyt
sammalten sekaan. siispä hyppäsin kalliolta, ei ollut enää mitään
menetettävää: kerroin äitilleni mikä mulla on ollut hätänä
ala-asteen puolesta välistä alkaen.

seuraavan vuoden ajan sainkin huomata ettei se ärrävika ookaan
vissiin ihan kaiken kurjuuden alku ja juuri; määhän oon ollut ihan
himskutin paskana. ("mutta määhän en ookaan ainut!!") muurien
murtuessa sen kaiken paskan taisin saada sitten seurakseni; kuten
vaikka kesän ajaksi pelkäämään keittiöveitsenkin näkemistä: "mitä
jos mää oonkin ihan hullu ja napsahdakin ja mitä jos..." "siis kuka
himputti mää ees oon?"

"??????"

ainakin aika hullu, mutta se olis kai vaan tosi jees juttu, ja tuskinpa
mää kuitenkaan tosta vaan napsahdan. toisinaan aattelen mikä
onnenpotku ärräkompleksi mulle on loppujen lopuks ollutkaan,
toisinaan saan muistuttaa, että "oot, lassi, vielä vähän traumainen
tämän puheesi kanssa, mutta koita tsempata" ennenkuin saan
suustani ulos ääntä tilanteissa joissa en turvaisaksi oloani tunne.
aika tukossa niin ärrän pärähdys kuin puhevirta usein on. ja
enemmän tai vähemmän ajaa vielä erakkomaisuuksiin.

niin piti siis vaan kertoa että hetki sitten kahvilassa kuuntelin
viereisen pöydän naisen heleä-äänistä naurua. hymyitku ja
kylmätväreet kun kuuntelin sen vapaasti pärähtävää
kurrkkuärräänsä. toisinaan oon niin onnellinen tästä omasta
pärähdyksestä. haluisin antaa sen kuulua.

19.4.2010 kello 1.06

taisin saada hiihto-orgasminSunnuntai 07.03.2010 03:31

sitä kun jalkojen ja käsien edestakaisesta rytmistä tulee
maailman luonnollisin olotila, ja kun vaihtoehto vauhdin
lisäämisestä muuttuu mukavuudenhalua tyydyttävämmäksi
kuin pysähtyminen, ja kun vauhtikiihotuksen huipulla
vatsasta vapautuu hyväolon täyttymys virtana kylmiä
väreitä rintaa pitkin, läpi käsivarsien, sormenpäihin,
varpaisiin, päälaelle asti ja takaisin.

sillä hetkellä ei enää tarvinnut haaveilla lentämisestä.

(paras orgasmi ikinä)

loppu elämäniPerjantai 05.03.2010 22:53

tänään oli se vuoden hiihtolomaisin päivä kun löytää
tampereelta runsaudensarven ja sen kätköistä aivain
liian hyviä tummasuklaakuorrutteisia pähkinöitä, joita
on hyvin vaikeaa ostaa kolmennes kilogrammaa
vähempää.

pyöräilin metso-kirjastoon koska laukussani oleva
kirja pyysi sopivaa miljöötä lukijalleen, ja lukijalle
kelpasi paikka jossa todennäköisyys kohdata fiksu,
mukava ja ehkä jopa hieman yksinäinen henkilö olisi
kohtalaisen suuri. jolle ehkä jutella jos sattuisi samaa
kirjaa hyllystä vetämään, mutta siis ainakin katsoa
ohimennen silmiin vaivihkaa.

huomasin että voisin varata ajan musiikkihuone
kakkoseen tunnin kuluttua, jossa pääsisin pianoa
soittamaan. salaa toivoin, itselleni täysin myöntämättä,
että saisin tunnin kuluessa kakkoshuoneeseen
seuralaisen, joka on useamminkin ilmaissut
halukkuutensa kuulla miten mun sormeniliikkeeni
säveliksi päätyvät. niimpä varasin kakkoshuoneen ja
vaikka teksiviestipyyntööni ei tullut myöntyvää
vastausta, innolla asetuin lukemaan laukussa olevaa
kirjaani eikä huvittanut lähteä kirjoja vetelemään
hyllyistä.

onnistuin myös olla syömättä aivan koko
suklaapähkinäpussillista kertaistumalla.

tuolle tiskintakaiselle leppoisalle kirjaston sedälle, jonka
vihkoon varaukseni merkkasin, tulisin juttelemaa
useamminkin - valkoinen kakkoshuoneen soitin ihastutti
nimittäin niin. aiemmin päivällä koetuksissa olleet
musiikkiliikkeen yamahat ja flyygelit unohtuivat aivan
saman tien. lumoava kosketinten tuntuma pyysi vuoroin
huoneen kuunneltavaksi niin hennointa tuutuilua, että
brasilian karnevaalien pauhaavinta huisketta.

piano oli kyllä ihan jees, mutta todellisuudessa jatkossa
kun kirjastonsedän vihkoon tulen nimeni merkkailemaan,
mielessä ei suinkaan ole kakkoshuoneen valkoinen
kaunokainen, vaan koitan sivun varausmerkinnöistä
hahmottaa käsialasta mikä voisi olla sen
punapolkkatukkaisen, ujonoloisen tytön nimi, jonka tulen
ykköshuoneessa näkemään lasin takaa.
koska se hymyili mulle.

käsialan ja nimen saan selville pikemmin kuin olisin
uskaltanut kuvitellakaan. ihmeekseni huomaan että tyttö
käy kirjastossa soittelemassa päivittäin. kohta se ei
tunnukaan enää niin ihmeeltä, vaan enemmänkin
yhtälaiselta kiinnostukselta tytön osalta päästä tämän
haaveilijan lähelle. kauan ennen kuin päähäni saapui
kuvitelmat - tai paranoiat - yhtälaisesta tunteesta
toiselta osapuolelta, kaipuun värittämät pianon sävelet
ovat kaikki kaikessa. en haaveile kuvin enkä sanoin.

sitten rakastan, sävelin. tai niin luulen, mutta
todellisuudessa rakastan vain niitä säveliä joihin oon
saanut herätettyä kauneimmin soivan sielun.

todennäköisintä on etten ikinä tule juttelemaan
hänelle. ehkä huomaan hänet salskean kultukurkun
säestäjänä ja tajuankin kuinka upea onkaan se
musiikkiosastolla usein jazz-levyjä lainaamassa
näkyvä paljoin jaloin tanssahtelevin askelin kulkeava
kummajainen. tai punapolkkatukan
loppututkintotilaisuus on viimein ohi johon hän
kuumeisesti päivittäin harjoitteli sopivanlaisella
pianolla, ja varausvihkosta hänen kynänjälkeään
näkee enää vain harvoja kertoja vuodessa.

hei, nyt musta tuntuu että tulenkin juttelemaan!

vakuutan itselleni että saan suurimman tyydytyksen
viattomasta yksinäisyydestäni, mutta oikeestihan
elämääni ja haaveisiini mut sytyttää yhä uudestaan
se että tiedän että voin lähettää ystävälleni - jota en
ikinä ole nähnyt - tekstiviestiin tiivistetyn päivittäisen
pikku tarinani.

jospaSunnuntai 07.02.2010 20:43

leuka rintaan, rypyt otsaan, itku kurkkuun ja mettään hiihtämään

kerrankosKeskiviikko 23.12.2009 21:34

"3,5-vuotiasta Lassi-veljeä ei nyt
juuri kiinnosta mikään ohjelma,
vain Muumi oli tärkeä.
Hän viihtyy hyvin yksikseenkin
tavaroidensa kanssa."

(Uusi nainen, 3/1993)