IRC-Galleria

Pete Seppälään liittyvä päiväkirjasarjani jatkuu, kun onnistuin harmistumaan todella vanhasta asiasta, niin vanhasta, ettei siitä viitsi vaahdota edes keskustelupalstalla (omassa päiväkirjassa saa kai lässyttää mistä vaan, vaikka kuinka typeristä vanhoista jutuista). Osui vahingossa käteen todella vanha lehti, toukokuinen Ilta-Sanomat, missä kerrotaan Annan ohittaneen Arin levymyynnissä (täällä ei varmaan tarvi tarkentaa, että Abreu ja Koivunen ;). Jutun sivussa on miniraportit muiden Idols-kisaajien menestyksestä, ja Petestä raportoidaan näin: "musiikkiura loppui lyhyeen levyn flopattua täydellisesti... ...elättänyt itseään pokeria pelaamalla ja golf-opettajan työllä".

Vai niin. Pitääköhän tutkia reilun vuoden ajalta napsittuja satoja keikkakuvia vähän tarkemmin? Näkyyköhän niissä sittenkään mikkejä ja kitaroita? Heilutetaanko niissä rumpukapuloita vai golf-mailoja? Vai oisko mun musiikkimaku NIIN outo ja sekava, että olen pitänyt rytmikkäitä "bet-flop-check-river"-litanioita rock'n'rollina?

Ei mun dementia vielä niin pitkällä ole. Tiedän käyneeni keikoilla, missä on soitettu ihan oikeaa musiikkia. Ensimmäinenkin keikka oli vasta puolisen vuotta tuon "täysin flopanneen" levyn ilmestymisen jälkeen ja viimeisimmästä on reilu kuukausi, eli ihan hetkessä ei 2005-vuosikerran idolin musiikkiura voinut katketa. Keikat on olleet sen verran isoissa paikoissa (esim. Tallink Galaxyn yökerho), että epäilisin, että Seppälälle & orkesterille on jotain noista maksettukin - ruoka tarjottu tai jotain? ;) - eli kyse lienee urasta eikä harrastelusta.

Just nyt on ehkä huono aika vaahdota tästä, kun keikkakalenterissa näkyy vain jokunen yksityistilaisuus*, mutta työtä ne pienemmätkin keikat on. Maatamme kiertää aika moni matalamman julkisuusprofiilin kokoonpano (tanssiorkestereja, bilebändejä...), musiikkiuralla nekin, vaikkeivat levymyynti- ja radiosoittolistoilla jyllääkään. Onhan Petenkin keikkaohjelmisto kallistunut enemmän rock-bilebändin setin suuntaan, jokusella omalla biisillä maustettuna (ja meille muutamalle ne on huippuhetkiä: "Aamukuuten valvotaan, en tahdo kotiin" on yhtä juhlaa joka kerta). Toivottavasti Pete pääsee lähivuosina kasaamaan uuden "muusikon käyntikortin" eli levyn - mielellään sellaisen, jolla olisi lisää hänen omia erikoisen hienoja tekstejään. Mutta jos ei, niin coveriakin voi veivata isolla ilolla ja asenteella. Vaikka välillä opettais golfiakin ;)

Ja muistelen kyllä lukeneeni useammasta lähteestä (ettei peräti myös Ilta-Sanomista aiemmin), että tuota Peten Jos nukun kiltisti sohvalla-albumia olisi myyty yli 3000, mikä voi hyvin olla tuplasti enemmän kuin tässä jutussa mainittu alle 2000. Ei ihan surkeasti täysin mainostamattomalta, seuraavan Idols-buumin jalkoihin jääneeltä levyltä (jota ite kuuntelen edelleen vähintään viikottain eikä pienintäkään kyllästymisen merkkiä ilmassa. Lievästi sanottuna naurettavaa/säälittävää jos veivaan samaa levyä 2 vuotta putkeen eli alkas olla kiire saada uutta ;)

* http://www.ojess.net/v2/keikat.php (jos Peten omien sivujen "ei sisältöä"-keikkakalenterista lukisin yksityistilaisuuksia, voisin kai yhtä hyvin luulla golf-mailaa kitaraksi ;)

Inspiroiduin uudesta päiväkirjojen luokittelumahdollisuudesta vilkuilemaan vanhoja jorinoita, ja merkkailemaan niitä Pete Seppälä-yhteisöön (jotenkin tuntuivat keskittyvän keikkakuvioihin, siinä missä mun kuvatkin ;) Kaikkia en edes kehdannut merkitä - vain ne, missä Pete-keikkailusta oli enemmän kuin sivumainintoja (muuten oisvat lipsahtaneet sen yhteisön alle lähes kaikki...). Ihania muistoja hieman kurjempien sairaskertomusten lomassa...

Jäin tässä pohtimaan, että tännekö näitä keikkamuisteloita pitäs ruveta taas pitkästä aikaa kirjottelemaan. Galtsun hieman "teinimpään" tyyliin ne sopis ehkä paremmin kuin "aikuisten" Facebookiin, missä olen yrittänyt välillä kirjoitella muutakin, oman imagon totaalituhon välttämiseksi (too late? ;). Virallisia keikkaraportteja olen toki vielä just ja just kehdannut kirjoittaa Peten virallisten sivujen http://www.peteseppala.fi keskustelufoorumille, vaikka lätisenkin siellä pääosin yksin/kaksin/kolmin. Ei siellä sentään ihan yhtä kuollutta ole kuin IG-yhteisössä... tai siis nyt alkaa olla, mutta keväällä vielä pilkahteli elämää. Ja keväällä oli niitä keikkojakin - oli Vantaan Topparia ja Lunaa. Oli ihan mieletön laivakeikka Galaxylla (Vihdoinkin! risteilyn yö- ja paluupäiväshow) ja vielä Forssan Status, jossa oli niin uskomaton fiilis, että keikkataukohaikeus pääsi iskemään vasta kotona.

Nyt keikkakalenteri näyttää tyhjää, muutamaa yksityistilaisuutta lukuunottamatta. Toki golfpro-artisti tarvitsee taukoa kiihkeimmän golf-kauden ajaksi, ja ennenkaikkea pitääkseen isyyslomaa. Mutta kunpa sinne nyt joku syysmerkintä ilmestyisi, niin ei huippukokemusten ikävä pääsisi yltymään liian pahaksi...

Miten sitä voi mennä mukamas terve ihminen näin heikoksi, että kolmatta flunssaa kärsii saman syksyn aikana? Kesän superantibioottien aikana pelkäsin kyllä tulevaa tautikierrettä, mutta poikahan se antibiootit sai enkä minä ;) Ja nyt poika senkun porskuttaa, pyöräilee korttelirallia illat pitkät, eikä saa mitään tauteja (kop kop) vaikka äiti pärskii. Tai no, toissayönä oksensi mutta taisi olla joku ruokamyrkytys kun oli eilisen päivän ihan entisellään ja tänään taas koulussa (toinen kop kop, ettei kohta soiteta sieltä...). Onhan sitä nyt kai yleensä joku flunssa sairastettu syksyisin, mutta tällaista kierrettä en muista kuin 9 vuoden takaa, jolloin poikaa odotin (ei ole sama syy nyt ;)

Eihän mulla juuri koskaan mitään kuumetta ole - paitsi kerran keuhkokuumeessa - enkä tunnusta kokeneeni koskaan edes oikeaa influenssaa. Mutta kyllä "pelkkä" kaamea nuhakin vetää heikoksi, räkä tukkii viimeisetkin aivotoiminnot, ja silti pitäis muka töitä tehdä kun ei ole muka oikeasti sairas (eli ei ole sitä kuumetta).

Jotta mun päiväkirjamerkintöjen punainen lanka ei katkeaisi, niin täytyy tunnustaa, että toki tässä viimeisimmässä taudissa voi olla takana pieni ylirasittuminen ja paleltuminen keikkamatkoilla. Ensin oltiin Kouvolana Vaakunassa bilettämässä, minkäs muun kuin Pete Seppälä Party Band:iksi nimeään vaihtavan PS & O'jessin tahdissa. Yleisö oli siellä vähän vaisua (hotellissa asuvia mummoja ym) mikä ei ollut ihme, kun paikan normaali lauantaiteema oli iskelmä - pistivät Peten uuden rock-viritelmän pioneeriksi. Bändi hoiti osuutensa asenteella kuten aina, mutta yleisö ei ihan pysynyt mukana. Kuvaavaa oli se, että tanssilattialla oli kovin tungos kun DJ soitti Tapani Kansaa. Tai no, kyllä biletunnelma kohosi silloinkin, kun Pete veti Autiotaloa ja muita vähän vanhemmallekin väelle tuttuja hittejä. **

Ja tuon pitkän keikkaillan perään alle viikko lepoa ennen Viking-Rosellan syyslomaspecial-risteilyä. Taas vauhdikas Pete-keikka (nyt oli muuten yleisökin täysillä mukana!) ja pitkä ilta/yö. Ja hemmetin kylmä hytti (olikohan siellä joku säätö mitä en älynnyt?). Muutama aamutunti sujui enemmän horkassa kuin unessa. Joten ei ehkä niin ihme, että viikko sen jälkeen rupes röhisemään...

** Perään filosofointia ravintolakulttuurista: miksi ihmeessä tanssiravintolat ja yökerhot tyytyy siihen, että väkeä tulee vasta puolilta öin jos silloinkaan (Vaakunan showtime oli kyllä jo 22.30 - ja vielä Suomi-Belgia-futismatsi-iltana. Yllättäen vähän hiljaista ;) Eikö kannattaisi jollain happy hour-systeemillä houkutella edes osa väestä suoraan sinne loppuillan bilekohteeseen, kulkematta pubien kautta? Tiedän, että olen vanha ja ulkona bile-skenestä (en tainnut oikein koskaan sisällä ollakaa), mutta en vaan ymmärrä miksi paikasta toiseen siirtyminen on se juttu... Halvat hinnat ja hieman hiljaisempaa jutustelumusiikkia siinä ennen puolta yötä, niin voisi viihtyä yhdessä paikassa. Ja miksei jotain alkuillan ohjelmaakin (hulluimmille karaokenurkkaus ;)

Elämä ilmeisesti pysyy tasapainossa sillä, että huippukokemukset ja pahemmat tuskautumiset limittyvät nätisti toisiinsa. Blondi-nörtin elämä on yhtä tuskaa, kun pitäisi räpeltää hardware-juttuja töissä, ilman minkäänlaista pohjatietoa. Mutta toisaalta seinää hakkaava pää leijuu vielä pilvissä viikonlopun uskomattoman keikkaillan jälkeen. Eksyin niinkin kauas kun Pieksämäelle Pete Seppälän keikan takia, ja tällä kertaa perhe tuli raahattua mukaan. Tenavat pääsee niin harvoin hotelliin, että siinä pelkästään oli jo elämystä - miehestä en niin tiedä, mutta kiltisti sekin raahautui perässä ;)

Savonsolmussa oli ensin tunnin lastenkeikka - ja jotenkin vaikutti siltä, että perhekin vähän hurmaantui menosta (lapset meni innokkasti pyytämään nimmareita, ja poseeraamaan yhteiskuvissa). Mutta yökeikka se vasta mahtava olikin. Yleisömäärä näytti ensin pahalta - 10 minuuttia ennen puolta yötä ravintolasali oli lähes tyhjä - mutta jostain sitä porukkaa sitten tupsahti, kun keikka pääsi käyntiin. Yleisesti vaikutti siltä, että porukka oli paikalla enemmän tai vähemmän sattumalta - kiipesivät kellarin diskosta vilkasemaan menoa, tai tulivat bassonjytkeen houkuttelemana rannalta - eli takuulla yllättyivät millanen meno keikalla oli. Meitä "faneja" oli vain kourallinen, mutta ei mennyt kauaakaan, kun lavan edessä oli ruuhkaa, ja biletys jatkui pilkkuun saakka. Toinen setti leikkautui vähän lyhyeksi, kun pilkku olikin puoli kolmelta eikä puoli neljältä, niinkuin bändi itekin taisi luulla aloittaessaan. Mutta verrattuna "suurempien tähtien" yhden setin bändikeikkoihin, Pete & O'jess tarjosivat soittoa tuplasti ja tunnelmaa moninkertaisesti :)

Pojan monta päivää odotettu "ihmeparantuminen" alkoi vihdoin tänään. Olin taas töissä edellispäivän sairaalassahengailun jälkeen. Raportoin irkissä miehelleni, että olin soitellut Kelaan ja kysellyt sairaan lapsen hoitotuesta. Mies vastasi: "sairas lapsi golffaa pihalla". Tuli kiire kotiin katsomaan, ja totta se oli - poika oli just tullut sisään lepäilemään, mutta suostui näytösluontoisesti golffaamaan vähän lisää. Käveli itse pihalle, horjahdellen tosin, asetteli tiin ja rupesi lyömään (vasurilla kun oikea käsi kanyylipaketissa). Pelaili pariin otteeseen, ja aika pitkäänkin, vähän horjuen mutta touhukkaana. Oli varmaan elämäni paras vitosen sijoitus se löytökorista poimittu lasten golf-setti, kun sillä sai potilaan vihdoin pystyyn!

Osa päivästä meni toki edelleen maaten ("kanna miut" kuului moneen otteeseen), mutta kahden viikon makailun jälkeen on selvä, ettei kunto ole heti ihan huipussaan. Syvä helpotuksen huokaus - poika taitaa sittenkin toipua, jopa koulun alkuun mennessä. Lääkitys jatkuu vielä, ja tipalla - kammottavaa litkulääkettä ei uskalla ajatellakaan. Sairaalassaramppaus ei siis ole ihan vielä ohi, mutta se on pientä... Tässä kerkesi jo pelätä ties kuinka pitkää kuntoutusta, ja pahimmillaan sitä, että huimaus on pysyvä vaurio...

Ja PS. Siihen, että hieno golf-setti tarttui "halavalla" käteeni, saattoi ihan aavistuksen vaikuttaa uusi yleispositiivinen asenteeni lajiin, jota en ole koskaan edes kokeillut (jos ei yksittäisiä mini-golf-kierroksia lasketa). Ja se asennemuutos on tietysti seurausta siitä, että Pete Seppälä on golf-pro ja -opettaja. Enhän mie toki henkilöä silti palvo, vaan vain ja ainoastaan musiikkia ;)

...on tämä lapsen sairauden seuraaminen. Pari päivää näytti niin hyvältä - potilas erittäin hyväntuulinen, ja edes sekunteja kerrallaan pystyssä. Mutta aamulla tippakanyyli (toinen tämän antibioottikuurin aikana) sanoi sopimuksen irti, ja lääkärineuvottelun jälkeen päätettiin siirtyä syötävään lääkkeeseen. Mikä moka! Nestemäinen antibiootti oli (kuulemma) niin kamalaa, että poika itki puoli iltapäivää sitä ajatusta, että illalla pitää ottaa toinen annos. Pari tuntia ekan annoksen jälkeen oksensi, ja oksenteli lisää jo kun iltalääke tuotiin lähistölle - hysteerisen itkun säestyksellä tietysti. Poika oli jo aiemmin ilmoittanut, että hän haluaa mielummin takaisin sairaalaan pistettäväksi, kuin kärsii lisää sitä lääkettä, joten eipä siinä auttanut muu kuin uusi sairaalakeikka. Mies lähti viemään, ja soitti hetken päästä, että potilas on reipas ja iloinen uuden kanyylinsa kanssa, mutta jää yöksi osastolle nesteytykseen (varmasti hyvä idea kun ei ollut ekan iltapäiväoksennuksen jälkeen suostunut syömään kuin puoli hillomunkkia - ja sekin tuli pois pelkästän lääkkeen ajattelemisen takia... tai no, ehkä vahva lääke pisti mahan sekaisin ihan fyysisestikin eikä vain stressireaktiona). Mies jäi seuraksi... ihana mieheni, jonka unenlahjat riittää paremmin kuin minun vastaavat osaston lattialla punkkaamiseen...

Mutta, toivon mukaan huomenna palaa pirteä poika ja jotenkuten levännyt mies. Riemu päivittäisen sairaalaramppaamisen päättymisestä jäi erittäin hetkelliseksi, kun varmaankin rampataan edelleen vielä toinenkin lääkitysviikko... Litkulääkkeen aiheuttama trauma on kyllä sen tasoinen, ettei varmasti uskalla edes yrittää uudelleen. Kohtalon ivaa on, että aamulla harjoiteltiin pillerin nielemistä vitamiininapin avulla - sekin ensin huudon kanssa, mutta lopulta onnistuneesti. Ja sitten noin pienelle ei ollutkaan sopivaa tablettilääkettä tarjolla :(

Harvoin on muutama askel tuntunut niin hienolta kuin tänään, kun poika taapersi ihan itse - tuettuna tosin - muutaman metrin matkan eteisestä autoon parin päivän täysmakailun jälkeen. Eilisen epätoivon jälkeen näyttää tänään valoisammalta. Potilas on paljon pirteämpi ja tosiaan ihan pieniä hetkiä jaloillaan tai istumassa. Ja aivofilmikin oli "normaali", mikä ilmeisesti on hyvä uutinen, vaikka tietysti joku hoidettavakin vika olisi voinut löytyä. Ehkäpä tämä tästä. Sairaalalla hypätään toki vielä ainakin jonkun aikaa, kun ei oksentelun pelossa uskalla siirtyä tippa-antibiootista syötäviin, mutta se on pientä, jos/kun poika on toipumaan päin. Mutta kop kop, enpäs innostu liikaa, ettei huomenna tule taas pettymyksiä...

...alkaa olla päätöksessään. Eihän tässä suurempia suunnitelmia onneksi ollutkaan, mutta en ihan odottanut, että kolmen viikon lomasta kaksi menisi sairastuvalla, ja muutama päivä jopa sairaalassa. Poika sairastui "pieneen mahatautiin", eli oksenteli muutaman kerran pari viikkoa sitten. Heikotus, huimaus ja huono olo jäi päälle, eikä poika halunnut olla muutaman päivän päästä enää yhtään pystyssä. "Taudin" jälkeen vielä pari päivää vähän liikuttiinkin, muutaman sadan metrin kävely kaupungilla yms, mutta sen jälkeen meni ihan makaamiseksi - vessaankin piti kantaa, ja se hetken pystyssäolo aiheutti lisää pahoinvointia, pahimmillaan oksennuksen. Arvauskeskuksessa käytiin - ei mitään vikaa löytynyt ("mahataudit voi joskus pitkittyä - odotelkaa ja seurailkaa").

Pari päivää myöhemmin, eli viikko sitten, oltiin appi/isovanhempien (lääkäri-eläkeläisiä) painostuksesta lapsipolilla raskaan sarjan tutkimuksissa. Aivokuvaus nukutuksessa, selkäydinpunktio ja sydänfilmi normaalien verikokeiden lisäksi. Aivokuvaus ei onneksi paljastanut mitään (tyyliin aivokasvainta...), ja selkäydinnäytekin vaikutti puhtaalta. Vuorokauden sairaalassaolon jälkeen palattiin kotiin makailemaan muutamaksi päiväksi.

Jälkikontrollissa torstaina selvisi vihdoin syy - selkäydinnäytteestä oli sittenkin löytynyt jotain, eli mykoplasma - normaalisti keuhkokuumetta aiheuttava pöpö, joka voi myös joskus harvoin aiheuttaa aivokuumetta (vai tulehdusta? Mistä minä noita muistan...). Eli ehkä sittenkin lievä aivokuume (tosin lääkärit - myös Hesalainen lastenneurologi-spesialisti - oli ymmällään tällaisesta taudinkuvasta). Ja eikun sairaalaan tiputusantibioottiin. Kaksi päivää siellä (onneksi mies otti yövuorot - minun surkeilla unenlahjoilla se tutkimusten jälkeinen sairaalayö meni ihan valvomiseksi), ja tänään "kotisairaalaan". IV-hoidot jatkuu, illalla pitää käydä sairaalassa ja aamulla tulee sairaanhoitaja kotiin. Ei mitään hajua kuinka pitkään rumba jatkuu. Minä hölmö odotin "ihmeparantumista" - että poika olisi pystyssä parin antibioottilastin jälkeen. Mutta ei, makaa vaan edelleen (pelaa tyytyväisenä Wii-tä olkkarin lattialla ;) Eli pirteä tuo on enimmäkseen ollut - välillä taas ihan veltto rätti - mutta tiukasti vaaka-asennossa.

Olotila on sekava - välillä pintaan nousi suuri kiitollisuus siitä, ettei mitään kamalan dramaattista löytynyt, ja että hoidettava vikakin löytyi, mutta nyt puskee taas enemmän huolta ja murhetta. Jos se tauti vaikka on tavallaan jo takana, ja huimaus ja pahoinvointi jotain pysyvämpää neurologista vauriota... Ja vaikka ei oliskaan, niin kuinka pitkään jatkuu antibioottimyrkytys (suun kautta voi kuulemma alkuvaiheen jälkeen sentään jatkaa, mutta mitä tekee joku viikkojen tai kuukausien kuuri aiemmin erittäin terveelle naperolle...), ja kuinka pitkään kuntoutus. Kai parin viikon makaaminen jo sellaisenaan tekee heikon olon, eli pystyynnousu on vaikeaa, vaikka mykoplasma olisikin jo nujerrettu...

Kiinnostaa ihan täysillä mennä maanantaina töihin - saan varmasti huipputulosta aikaan - not! Onneksi on jokunen ylityötunti keväästä, mistä voi napata, jos vaikka joku yksittäinen "kesälomapäivä" vielä järjestyisi. Mies jatkaa vielä viikon lomalla - katsotaan mitä sen jälkeen tapahtuu, ehtiikö poika kuntoutua "kalareissukuntoon" siihen mennessä (kovasti sitä on odotettu isovanhempien kanssa mökkeilemään, ja toiseenkin mummolaan).

**

Ihan pientä kesäkulttuurinpoikastakin olen ehtinyt harrastaa kotihoivailun lomassa. Lappeenrantafestareilla Hanna Pakarisen keikka (niin, ja olihan sen lämppärinä Antti Tuisku - en kyllä tunnusta, että oli sekin ihan ok ;) Hannan menoa seurasin eturivistä, "virallisen" fanijoukon seasta, ja sain ihan hyvän fiiliksen päälle ("Huiskun" aikana keskittyminen oli vielä aika hukassa, kun takana oli sairaalayö). Hanna oli loistava, ja bändilläkin oli oma show-meininki taustalla. Hieman harmitti, että uudempi Lovers-materiaali oli mulle vieraampaa (kun en ole malttanut vaihtaa Pete Seppälää muuhun musiikkiin kovin montaa kertaa tämän vuoden aikana ;) Pitää paikata aukko sivistyksessä polttamalla autokopio Hannastakin. Muutenkin pitäisi varmaan armahtaa perhettä liialliselta Peten kuuntelulta lähiviikkoina, kun meinasin raahata ne keikalle. Elokuun puolivälissä siintää korvaava "minikesäloma" - hotelliyö Pieksämän Savonsolmussa, missä Pete vetää 2 keikkaa (sallitun alkuillasta, ja K18 yöllä). Siis olettaen, että poikakin (jonka 8v-synttäreitä vietettäisi samalla) on silloin reissukunnossa...

Nyt on sitten vihdoin nähty Pete Seppälä ja bändi livenä lavalla - eikä tarvinnut pettyä lähes tähtitieteellisiksi kasautuneista odotuksista huolimatta. Keikka oli Tapiola Gardenissa - tosi hieno terassinäkymä, ihana lämmin kesäilta, ja aivan mieletön keikka! Reilusti yli kaksi tuntia soittoa ja laulua. Rock-meininkiä pienillä väliherkistelyillä - mm. uskomattoman hieno akustinen sessio, kitara ja kaksi komeaa miesääntä.

O'jess, eli se bändi, osoittautui huhupuheiden mukaiseksi eli aivan mahtavaksi. Bilebändi tosiaan - Peten taustoja soittivat taitavasti ja antaumuksella, ja pelkän bändin heavypainotteinen setti oli ihan tykkiä! Ei nyt lähdetä vertailemaan Hard Rock Hallelujaa tai Enter Sandmania alkuperäisiin, mutta jykevää meinikiä (siihen verrattuna esim. Ari Koivusen sinänsä vallan loistava heavy-levy on lähes poppendaalia... No, ei sentään, kyllähän livetilanne tuo lisäjykevyyttä verrattuna tämän vanhan tädin hiljaiseen stereosoittoon ;)

Ja Pete on show-mies vailla vertaa. Vaikka yleisöstä iso osa oli todennäköisesti muuten vaan paikalla (toisin kuin me "fanit"), Pete ja bändi valloittivat koko porukan bilettämään. Tietysti takuuvarmoilla cover-hiteillä oli osuutensa asiaan (Autiotalo, Let me entertain you...), mutta kyllä Peten oma materiaalikin tuntui kelpaavan. Luovat yleisön joukkoon hyppäämiset, sekä laulatus- ja huudatussessiot sujuivat Peteltä aidon rock-staran elkein, mutta tauoilla Pete kierteli rennosti juttelemassa mukavia - ja roudasi bändin kanssa ilman mitään diivailuja. Esiintymisessä oli energiaa, heittäytymistä ja puhdasta iloa, ja laulu oli vielä reilusti upeampaa kuin levyllä!

En voi käsittää, miten Peten suosio on vielä niin pientä (siis paino sanalla vielä - toistaiseksi!!). No, ihmiset ei varmaan itsenäisesti löytäneet Jos Nukun Kiltisti Sohvalla-levyä, kun ei sitä markkinoitu mitenkään - säälittävää verrattuna tämän vuoden Idols-tähtien bussinkylkikuviin ja kokosivumainoksiin. Ja kun levy on myynyt vähän, keikkojakin Pete joutuu metsästämällä metsästämään. Mutta pakko uskoa, Peten takia, ja tietysti itsekkään itseni takia (haluan pian taas keikalle!), että suosio on nousussa. Pakkohan Peten ja O'jessin maineen on levitä Gardenin tyylisten loistokeikkojen jälkeen!

Hohhoijaa. Vanhuus ei tule yksin, tai ehkä se on enemmänkin "elämä" mikä ei anna rauhassa nukkua. Vaikka riekkuu aamuyöhön, on silti könyttävä aamulla tyrkkimään tenavia kohti koulua. Riekkuminen ei liittynyt eiliseen synttäripäivään, vaan ihanaan kevätiltaan osuneeseen työkaveriporukan saunailtaan - eipä olisi tämän päivän sateessa ehkä tullut istuttua rantasaunan portailla laulelemassa aamukahteen. Trubaduri saunaseurana on kyllä suuri onni - taitavaa kitarointia on ihana kuunnella muutenkin, ja varsinkin kun saa kailottaa mukana ilman, että saa ainakaan kovin julkista paheksuntaa (no, joku taisi höpistä jotain klassikkokappaleiden raiskaamisesta, mutta so not, se oli sen arvoista ;)