IRC-Galleria

hihii oon suomessa käymässä :)
huomenna espanjaan treenileirille. tulin tänää illalla. eli iha pikapikapika visiitti. mut silti jotain :)
se o iha mieletön se fiilis ku tulee suomee. eka lentää arlandalle ja siin vaihees tuntuu viel iha tavalliselta. sit alkaa odottaa sitä enemmä mitä pidempää on odottanu. sit menee jo portille. täs vaihees on viel kuitenki aika maltillinen olo. sit astuu hesan koneesee ja siin vaihees alkaa jo et jaiks alle tunti ja oon suomes! sit yrittää nukkua et aika menee nopeesti tai sit kuten usein valitsen jonkun uhrin jolle alan selittää elämän tarinaani :)
sit ku se kone laskeutuu. tekis mieli vaa juosta ulos sieltä, rynniä kaikkien ohi ja juosta ja huutaa oon suomessa! sitä miettii että kohta näkee tutut, perheen, kamut, kaikki! saa halata, saa juoruta, kuulee kaikkien äänet ja näkee kasvot. siin vaihees ei jaksa odottaa enää yhtää. mut kuitenki o pakko. sit ku pääsee ulos koneesta ja hakemaa matkatavaroita. se o niin hieno fiilis, tuntuu että tulee kotiin. sitten paras tulee ku kävelee matkatavaroiden kaa porteista. vide, suomessa! mahtavaa!
sit se o aina raskasta lähteä, ku tietää et menee taas aikaa enne ku tulee takas.
mut samaa aikaan kaikki on sen arvosta.

arlandan lentokentällä.

hitto että jännittää.
hitto että odotan.
hitto että on siistii.
hitto. kotiin.


oikeesti tuntuu aiva erilaiselta. tottakai, eihä tällasta oo ees ennen ollu. en mä oo koskaa viikkoa pidempää ollu erossa kaikista. kaverit, perhe, kaikki.

jos joskus oli väsyny samoihi maisemiin ja samoihi juttuihi, ni nyt kaipaa niistä jokasta. nyt o nii onnelline ku näkee ne samat jutut ja jos jotai on muuttunu, ni tuntuu niin haikeelta että miks sen piti muuttua. se että ottaa etäisyyttä vie kyllä niin paljon lähemmäksi.

tää jouluki tuntuu aiva erilaiselta. iha ku olis pieni lapsi taas, perhosia vatsasssa, koko viimesen viikon fiilistelly ja odottanu.

mietin vaa sitä hetkee ku seison oven takana ja koputan ja sit kaverit tulee avaamaa. oi hitto.

samaa aikaan oli haikeeta melkee lähtee visbystäki. viihdyn tosi hyvin, tosi hyviä ystäviä siellä ja mukavaa. en oo katunu kertaakaa et oon lähteny, en ees alussa ku tuntu paskalta. koska tiesin että siitä voi tulla oikeasti sitä mitä oon odottanu ja että olis reissu paska tai mahtava ni se opettais. ja se o ollu aiva mahtava. ja jatkuu varmaa iha yhtä mukavana.

sitä miettii kyllä että miten ennen ei tajunnu mitä itellää oli. nyt tajuaa aiva eri tavalla. ja se hassua ton visbyn suhtee, ku tiedän että lähden sieltä sitte jonain päivänä. tiedän että tulee se itku päivä sielläki, tiedän et tulee se hetki ku mä tajuan oikeasti miten ihanaa siel on ollu ja miten pahalta se tuntuu lähteä. mutta pitääkö aina mennä kauas että tajuaa miten lähellä kaikki mitä tarvitsee on?

tässä putoaa kahen paikan välille. vaikea löytää paikkaansa ku jotenki palaset itestää jää moniin paikkoihi. mite siinä sitte pysyä kokonaisena? mut toisaalta, ei paikkaansa löydä sillä että pelaa varman päälle ja pysyy yhdessä paikassa koko elämänsä. ja nää paikathan on ne, jotka musta on muovannu mut. ne mut on luonu, ne o tehny musta tällasen. mähän olen vähän niitä jokasta paikkaa missää oon asunu ja missä mulla on rakkaita ihmisiä. jokane niistä on osa mua. sitä sanotaa että koti on siellä missä sydän on. mun sydän ainaki on joka puolella, jokasen mun ystävän, jokasen rakkaan ja merkityksellisen ihmisen luona.

mutta se on totta. missä tahansa ikinä oon, oon kotona kun ystävät on vierellä.

enää ei tarvii ottaa kauaa. sit pääsee kotiin :)

tjänare!
täällä nyt ollaan siis. gotlannin kirjastossa nörtteilemässä mutta ens vkolla saa koneen kotiinki ku toffe tulee maanantaina tänne. jes :) on joku jonka kanssa puhua suomea :)

alku oli varmaan elämäni hirveintä aikaa. en mä tienny että vois olla niin kauheeta. itku kurkussa ja meinas vaa purskahdella koko aja itkuu. ekat päiväthä meni siel uppsalas turnaukses, ei siellä niin kerenny ajattelemaa koko aja. aina välil iski sellane :( olo ku ei voinu riehuu ja olla niinku aina koton suomes. ja sit ku tultii takas ni sit oli iha tuskasta. koko aja vaa mietti et millo pääsee takas suomee. tiiän et eka kuukaus on se rankin. ja huomaa eron jo kyl nyt.

siis helpottanu on. ei oo enää koko aja sellasta että meinaa itkeä vaan :) alkaa päästä jengiin mukaa, voi alkaa olemaa oma hölmö ittensä. työt alko perjantaina joten arkiki alkaa tässä. aina töitä päivät ja sit illat reenejä ni ei siin ees kerkee ajatella :D nyt on vapaavkonloppu, jotai tänää illalla tehää mut et tiedä mitä. ens vkon kaks harkkapeliä ja sit seuraavan vkonloppuna alkaa kausi ja sit tää onki elämistä tälle lajille varmaa.

duuni vähä pelottaa, hito haastavaa se on, ei pelkästää jo kielen takia mut en mä ymmärrä esim. eläkkeistä mitää :D tosi mukava ilmapiiri siel o et kuha vaa opin vähä ni kai se siitä sitte. koulutusta nyt pari viikkoa. ja on hienoa olla työpaikan alikoulutetuin työntekijä! :)

kieleen oon tottunu jo, kiva puhua ruotsia. kieliopillisesti oma kieli ei oo parantunu tippakaa, vähä jotain uusia sanoja oon oppinu. kuha sais jonku kivan aksentin kotiin tuotavaksi :)

mut tästä tää. ihaninta on et on päässy sen painajaisitkuikäväkokoaja-yli ainaki hetkeks. varmasti tulee takas se fiilis aina ku on vaikeeta, ku pelit ei suju ja tuntuu yksinäiseltä, eihä tää kuitenkaa sama oo ku koti suomes. mut uskon et täst voi oikeesti tulla sellane vuos ku oon kuvitellu ja unelmoinu.

tosi outoa.
tänää se tapahtuu sit mitä muutaman vuode on miettiny. tänää mä lähen. (noni tähän asti kestin itkemättä kiitti vaan)
kauheeta itkua ollu nää viimeset päivät, eilen hajoilin koko ajan ja tänää jatku. ku istuin bussissa ja kattelin kuinka porvoo jäi hiljallee selän taa itkin vaa. jokane paikka muistutti josta kusta, jokane metri pois tuntu vaa kauheemmalta.
toisaalta oon hiton onnellinen että nyt se tapahtuu. aina voi puhua ja miettiä et kuinka siistiä olis, mutta aina ei tuu mahollisuutta oikeasti mennä ja kokea. vaikka olis ihan paskaa, sentään menin.
en tiedä koska tää ikävä helpottaa, oon koko ajan iha pala kurkussa ja ku saan tsemppi viestejä ni hajoilen. enkä mä tiedä helpottaako ikävä missään vaihees, en usko. mä saan vaa muuta ajateltavaa ja muita syitä olla ilone. mutta ikävä on varmasti koko aja iha kauhea.
ootte kaikki ystävät järjettömän rakkaita. näinhän se on, aina sitä miettii mite siistii ois mennä, mut sit ku menee, ni tajuaa kuinka siistiä täällä on. enkä mä sen takia meen että tarttisin jotain uutta mun elämään. mulle riittää ku on näin ihania ihmisiä mun ympärillä, se on sitte sama vaikka asuisin uzbekistanissa. tuntuu pahalta lähteä kauemmas, ku ootte niin lähellä, enkä tarkota vaan maantieteellisesti. onneks toisaalta tiedän, että tällanen ystävyys ei katoa mihinkää, kuten eräiden kanssa laulettii tossa viime viikolla "ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota".
ja se on myös ihanaa lähteä ku on joku jota ikävöidä vaikka se tuntuu näin inhottavalta. mutta tietää että on joku jota rakastaa, tässä tapauksessa monta jokua. ja tietää että voi aina tulla takas. on inhottava lähteä niiden luota joita rakastaa, mut ilman niitä eli teitä se ei ikinä olis ollu mahdollisuutta. te ootte antanu mulle rohkeutta, te ootte antanu voimaa ja uskoa. mä en olis mitään ilman teitä, koska mä en olis onnellinen. kiitos.
ja koska mä nyt oon kerran kärsiny nää itkut ja kaiken mahdollisen, mä aion todellaki pitää hauskaa ja kokea ja nähdä tän vuoden aikana. perhana turhaa mä en sinne lähde menemää. tästä vuodesta tulee varmasti tosi kokemusrikas enkä mä epäile että tekisin virheen ku lähden.
tää on tosi hassua että tää tuntuu näin kovalta vaikka enhän mä minnekkää toiselle puolelle maailmaa mee enkä katoa ikuisiks ajoiks. mut ei sille mitään voi, ei tää oo helppoa...
mut nyt pitää alkaa pakata autoon kamoja ja lähteä matkaan. (pahinta tää hajoilu ei en kestä..) olette rakkaimpia ja tärkeimpiä. kukaan ei voi teitä korvata eikä teiän paikkaa mun sydämessä lunastaa. eikä mulla ole mitään hätää tässä maailmassa ku tiedän että mulla on teiät. mulla on ystäviä joihin luottaa, joille soittaa, joille tilittää, ja joiden luokse mä voin aina mennä, ja jotka on mua aina lähellä, vaikka olisin missä.

pari vkoa enää ja niist yks menee tsekeis. lähtö lähenee mut sitä ei oikee tajua viel. joskus kuten tänää tulee sellasii hetkii et vähä tajuaa et hitto oon oikeesti lähös, et oikeesti maisemat, jengi ja ihmiset ympärillä muuttuu. vähä pelottaa, hirvee riskihän siinä on lähteä, mutta en ikinä sais tietää jos en menis.
mutta suurimman osan ajasta mä elän sillai etten tajua että oon lähössä. ku mä mietin ens kautta, ni mietin pss:ää ja porvoossa pelattavia pelejä ja sitte vieraspelit muualla suomessa. puhun meiän jengistä tarkottaen porvoota. toisaalta ku muutaman vuoden tää on ollu niin iso osa elämää, suurin osa melkeinpä, ni eihä se hetkessä katoa. näistä porukoista kuitenki on mun ystävät ja kaikki.
mä mietin että ku mä aamusin herään ni nään keskuskentän ja ku meen nukkumaa ni kuulen ku sadettajat kastelee nurmea. tuntuu että ystävät ei katoa yhtään kauemmaksi, että voin vaa soittaa tai tekstata ja vartin varotusajalla järkkää leffaillan tai lähteä keskiviikkona gigglinii :)
en mä ymmärrä että tähän välille tulee nyt pieni vesimäärä ja että en nää näitä ihmisiä joka päivä. mutta toisaalta, eihän se oo ku lätäkkö jonka yli mennä.
näin se nyt kuitenki on, viimesiä viikkoja viedään. ehkä se iskee sitte toka vikana päivänä että tosissaan oon lähössä enkä ainakaan ihan seuraavalla viikolla tulossa takas. niin äkkiä en aio periks antaa :)
mut eipä siin mitään, vaikka mä saisin elämää muualtaki ku täällä, mulla on silti täällä kaikki. ja tänne mä voin aina palata ja varmasti palaanki. nyt pitää vaa käydä muuallaki. ja yleensä se että käy muualla, laittaa tajuamaan paljon rakastaa sitä mitä on jo ollukkin.

se on päätetty nyt. mä meen.
hito hienoo. tai siis on siistii että se on päätetty nyt. että on selvää. ei tarvitse miettiä,
stressata ja pohtia koko ajan. tietää mitä aikoo ens vuonna tehä. mutta sitte muuta helppoa
siinä ei ookkaan..
täällä on kaikki niin ihanat ihmiset, kaikki parhaat tyypit, kaikki mahtava. mutta toisaalta mä
tiedän että mä voin tulla takasin. ja vaikka mihin maailman ääriin matkustaisin ni kyllähän ystävät
aina lähellä. ja onneks on galleriat ja meset sun muut :) eikä gotlanti kaukana ole.
mutta nyt on sitten tiedossa uudet kujeet. jännittää valtavasti ja pelottaakin ja alkuun on
varmasti outoa. ja ikävä kova. mutta uskon että tulee kuitenki hieno vuosi. jotain uutta:)

itkuahan sitte lähdön lähellä tulee. ja varmaan tuntuu että itkee kaikki kyyneleet pitkäks aikaa
mutta vaikeilla hetkillä iskee varmaan sama ikävä.

en haluis pelätä mutta pelkohan kertoo vaan siitä että on jotain menetettävää. en haluis joutua
itkemään ja ikävöimään, mutta kuka haluais että ei olis mitään ikävöitävää.

tämä tyttö lähtee kuitenkin katsastamaan hieman edes maailmaa :) jesh!

jussit ollu ja menny ja tosi kivaa oli!
kiitos kaikille osallistuneille! se on ärsyttävää ku yleensä ku on joku juhla tai tällanen
"pakkojuhliajadokata"-päivä ni kauhee paine ku jotai pitäs keksii ja jotai tehä jotai erikoista ja
näin. mut nyt oli kyl tosi kivaa!
niinku löbä viimeseks sano, nähää vuode päästä :)

ompa omituine fiilis.
tai ku pari vuotta on miettiny et hitto kyllä mä sen teen ja meen. miettiny aina et mikä kaikki
vois olla paremmi ja mitä uutta vois oppii ja nähä. kaikkee siistiä! vois olla hauskempaa vois
olla iha erilaista. iha uutta.
sit ku oikeasti alkaa olla ne hetket ku pitää päättää. ne hetket ku kaikki ratkeaa. ni sitte huomaa
että täältä löytyy kaikki. kaikki tärkee, kaikki ihana, siisti, rakas ja hieno. kaikki paitsi uus mutta
sitäki eli jotaki uutta näkee joka päivä. kaikki o hito hyvi tääl. ku miettii ni elämä on tosi hyväl
mallillaa. miks siis paeta sitä?
toisaalta ku miettii ni tätä on suunnitellu hito kaua. miettiny ja päättäny monta kertaa että sen
mä teen. ehkä sitä vaa pelkää? just sitä että kaikki ei oiskaa niin hyvin jossain muualla. et ei ois
näin hienoaa ja upeeta. mut voikohaa olla ees? ja ei sitä ikinä tiedä jos ei mene ja kato. ehkä se
on vaa sitä pelkoa että tää oikeasti voi tapahtua..
fiilikset menee vuoristorataa mutta jotenki sitä leimaa koko aja se et hitto miks ku tääl on kaikki
niin kivaa. ehkä se kertoo siitä että alitajunnassaan on hyvin pitkälle päättäny et nyt on pakko
mennä. et nyt on pakko. ja siks se et kaikki on niin mahtavaa ni tuntuu ärsyttävältä. just nyt.
just tähä aikaa. mutta en mä kyllä haluais ikinä lähteä ku olis iha kakkaa. hirvee fiilis ja tuntuis
pahalta. sillo ei ikinä tuntuis niin mukavalta palata. ei ikinä tuntuis että sinne mä voin mennä
vaikka mikä olis, vaikka mitä tapahtuis ja millo vaan.

pitäs mennä ja kiertää ja nähä ja kokee ja oppii ja kuulla ja katella.

sitä eilen mietiskelin vaan kun kattelin leffan niin että miten helpolla sitä on saanutkaan
kaiken.. leffa oli rautaiset enkelit joka canalilta puski. ku katteli sitä niiden naisten taistelua
äänioikeutensa puolesta ni sitä vaan mietti että minkä puolesta ihan oikeasti on joutunu
taistelemaan.. vaikka naisen euro on 80senttiä niin aika vähästä oon joutunut tosissani
vääntämään.. vapaudestanikaan en oo pahemmin maksanu.
jos jokaisella sukupolvella on oma taistelunsa käytävänä, mikä on mun taistelu? pitäiskö mun
kouluttautua, lukea, avata naisille ovia korkeisiin virkoihin ja nostaa palkkoja? jotenkin ajatus
tuntuu vieraalta.. ehkä mä olen passiivinen kun haluan vaan elää. mun taistelu voi kylläkin olla
jossain muualla kuin naisten palkkojen tasossa. jos mulla siis oma taisteluni olisi käytävänä..
toisaalta kun kattoo tollasia elokuvia niin ymmärtää kuinka paljon ihmisten teoilla on
merkitystä, miten paljo jotku on taistellu että mun ei tarvis taistella niin paljon. toisaalta eihän
sitä auta passivoituakkaan, paljon on vielä maailmassa epäkohtia ja ihmisiä mun jälkeen tulossa tähän maailmaan. jonkunhan on muurit murrettava.
puh pah pää on puhki. tää on tällasta tää aika, joutuu ajattelemaan koko ajan. ei se sovi mulle :)