IRC-Galleria

Nyt olen löytänyt maailman ärsyttävimmän featuren tästä päiväkirjasta. Aivan hyväksymätön bugi suorastaan. Jos loggautumis-sessio timeouttaa sillä välin, kun kirjoittaminen on kesken, painettuani Hyväksy-nappia, kirjoitteluni häviää bittiavaruuteen kummittelemaan. Mitä helvettiä oikeasti. Tätä menoa kirjoittamisesta tulee joku sprinttisuoritus. Jos joudun keskeyttämään kirjoittamisen puhelun takia, en enää voi jatkaa loppuun asti.

Ihan niin kuin olisin jarruttamassa kaikilla elämän aloilla. Opiskelu, duuni, suhteet jne. Mutta vaikea saada selvää, ehkä olen vaan negailemassa just nyt tai sitten se on suhteellinen harha. Kiihtyvän vaiheen jälkeen tasoittuminen tuntuu laskulta. Elämä on kuin huumetta - asteen pitää nousta (voi kuinka banaalia). No, ei voi kuin yrittää.

Pidin tänään töissä 4 tunnin presistä omasta projektistani. Puhuin ensin 2 tuntia, sitten 15 minuutin tauko ja pari tuntia lisää. Kun jauhaa teknohömppää niin pitkään aivot menevät ihan solmuun ja sitten alkaa tulla niin väsynyttä läppää, että ihan niinku kuuntelis jotakuta toista. Huhhuh.

Kävin tänään kotimatkalla moikkaamassa Leena-sania kaupassa. Musta on tulossa ihan Yan-san ("Okada saaaaan!"). Huoh, herätys!

Perjantaina oli muuten mielenkiintoinen aihe morfofonologian luennolla. Puhuttiin johdosten ja taivutusmuotojen suhteesta. Se on kyllä puhkipuhuttu aihe, mutta minua jäi kalvamaan perinteisen keskustelun vajavaisuus. Perinteinen keskustelu kun on just sitä, että vedetään köyttä siitä, että onko niiden suhde nyt dikotominen vai jatkumoluonteinen. Mutta tarkastelu on jotenkin yksiulotteista, kun näiden kahden oletetaan olevan saman kepin eri päitä ja samalla janalla. Sitten kun en ole näin väsynyt, yritän kehitellä teoriaa, missä ei tyydytä asettelemaan dikotomiaa ja jatkumoa vastakkain, vaan tarkastellaan niitä fonomorfosemanttisen avaruuden suppletiivisina komponentteina.

Huomenna on taas itsenäisyyspäivä, olisipa jo vaan keskiviikko! Tällaiset välipäivät ovat ärsyttäviä, kun ne eivät oikein ole lomaa, mutta sellaisina päivinä pysähtyy myös arkielämän normaali actioni. Ja mitä sitä pitäisi tehdä? Opiskella kotona? Kun ei voi minnekään matkallekaan lähteä. No, mä meen huomenna 3:lta salille ja sitten ukrainalaisen työkaverin bileisiin. Pitäisi ostaa sinne glögiä varten viiniä, appelsiineja, neilikkaa.. mutta kaupathan ovat huomenna kiinni! Just sellaisia ovat nämä "välipäivät", jäisivätpä kokonaan väliin.

Huhhuh, light up! Hyvinhän tässä menee! Take it easy man!

Tänään menen Midorin kanssa museoon! Mutta sitä ennen pitäisi kestää 4 tunnin maraton-luento 8-12. Huhhuh, sellaiset pitäisi kieltää lailla!

Voisi käydä katsomassa Leena-sania kaupassa museon jälkeen.

Huoh, Kivenlahdessa on illalla varmaan taas Perjantai.

Minulla on koko ajan elämässä enemmän ja enemmän kiire. Itse asiassa en muista sellaista aikaa, milloin olisin voinut katsoa taakseni ja sanoa "Ah, hyvä kun nykyään ei ole niin kiire". Mutta olen onnellinen, nautin jokaisesta hetkestä. Paljon enempää kiirettä en voi tosin ottaa, ajalla on enää tiivistämisen varaa korkenintaan muutama tunti viikossa, silloin olen jo omalla rajallani.

Kaivon kansi oli liikkumatta paikallaan, niin kuin on varmaan ollut siitä asti, kun se oli laitettu ensimmäisen kerran paikoilleen. Ensiksi halusin mennä tutkimaan kaivoa, mutta salamana iskenyt epäilys äskeisten havaintojeni tervejärkisyydestä lamaannutti minut paikalleni, ennen kuin olin ehtinyt tehdä askeltakaan kaivon suuntaan. Hetkellisen järkytyksen jälkeen lähdin kävelemään automaattisesti yliopiston suuntaan. Olin menossa Unioninkadulla Tuomiokirkkoa vastapäätä sijaitsevalle Aasian ja Afrikan laitokselle, missä minulla piti tänään olla japanin luento. Matkaa sinne on Vuorikadulta, hyvää kävelyvauhtia, viitisen minuuttia ja reitti oli minulle tuttuakin tutumpi. Käännyin Yliopistonkadulle, sitten Senaatintorin kulmalla Unioninkadulle. Kelasin uudestaan ja uudestaan äskeistä kohtausta mielessäni ja yritin löytää sille selityksiä. Olin uponnut ajatuksiini enkä kiinnittänyt hirveästi huomiota ympäristööni siihen asti, että saavuin Unioninkatu 38:n portille ja havahduin siihen, että se oli kiinni.

Olen joskus nähnyt tämän portin olevan kiinni, kun olen kävellyt sen ohi viikonloppuna, mutta eihän tänään ollut viikonloppu. Eihän? Olin aamulla laittanut futon-patjani rullalle ja imuroinut kotona ennen kouluun lähtöäni, joten tänään täytyi ehdottomasti olla perjantai. Ja jos patjani oli rullalla, ei tämä porttikaan voinut olla kiinni.

Kun tämä odottamaton käänne sai ajatukseni hetkeksi pois puhuvista kissoista ja katselin taas vähän ympärilleni, minulle alkoi valjeta, että perjantai oli toistaiseksi peruutettu. Oli marraskuun loppu ja myöhästyvän talven ensimmäiset yksittäiset lumihiutaleet syöksyivät harmaalta taivaalta nollakelin märälle asfaltille. Suurin osa niistä ehti varmaan sulaa osumatta maahan mereltä päin puhaltavassa kevyessä kosteassa tuulessa. Kaupunki oli täysin autio niin pitkälle kuin olen voinut nähdä. Kaikki oli muuten aivan tavanomaista, mutta ihmiset, autot, koirat ja linnut olivat kokonaan poissa maisemasta.

Jostain näiden asioiden on alettava, joten tulostin ja täytin eilen hakemuksen ICU:n kesäohjelmaan Tokiossa. Tänään oli japanin tunti ja pyysin meidän suurenmoista japanin opea kirjoittamaan minulle suosituskirjeen. Näin potkaistiin projekti käyntiin, nyt pitää jatkaa keinuttamista, jotta tulisi lisää vauhtia. Listalla on vielä tälle ja ensi viikolle:

- Language evaluation sheet toiselle opelle
- Purpose statement ja itse-esittely -aineet
- Opintorekisteriote
- Hakemusmaksu pankkiin

Sitten kaikki pakettiin ja postiin. Siinä paperiasiat alkavatkin olla kunnossa! Seuraava haaste on tarvittavan rahan kokoonsaaminen ja japanin opiskelun tehostaminen entisestään, mutta nämä eivät vaadi mitään erityisiä toimenpiteitä.

Maa, nihongo ga mada heta nan da kedo, ima kara ganbatte renshuu shiyou to omotteru yo! Sorekara benkyou ha hontou ni zutto shitai kedo, okane ga hitsuyou na node, shigoto mo takusan shita hou ga ii na.　Aaaa! Dou sureba ii darou ka naa.. Saa, taitei koto ha nantoka shite okoru shi, okane ga tariru shi, subete daijoubu da ne... neee??

No joo. Sen sijaan, että kirjoittelen tänne, olisi hyödyllisempää alkaa kirjoittaa ihan oikeaa japanin ainetta, joka on siis joka tapauksessa pakko kirjoittaa ja joka myös korjataan, mikä on juuri oppimisen kannalta rajattomasti hyödyllisempää. Aineen aihe on muuten purezento (lahja).

Vuorikatu on yksi lyhyimpiä ja vaikeakulkuisimpia katuja Helsingissä. Vuorikatu kulkee suoraan jonkun vanhan mäen päältä ja muodostaa näin lyhyen, mutta korkealle nousevan kaaren Yliopistonkadun ja Kaisaniemenkadun välillä. Kadulla on ainakin pari kirjakauppaa, sisäänkäynti suureen osotoskeskukseen, nettikahvila ja hotelli. Suoraan kadun alla kulkee metroon johtava kävelytunneli. Autoilla Vuorikadulle ei ole asiaa ja siellä on muutenkin suhteellisen hiljaista suurimman osan aikaa paitsi ehkä aamulla niin kuin tänään opiskelijoiden kiirehtiessä luennoille yliopistoon. Minäkin olin tänään laskemassa Vuorikadun tiiliä tutulla reitilläni matkalla kouluun tavalliseen tapaani ja mietin, millä kursseistani on parhaimman näköiset tytöt tai jotain vastaavan arkista ja matalalentoista. Päästyäni kadun korkeimman kohdan yli ja nopeuttaessani askeleitani alamäessä luulin kuulleeni äänen kutsuvan minua.

- Hei sinä siellä, pysähdy, pliis.

Erikoista siinä äänessä oli, että se tuli jostain alapuoleltani. Niin alhaalta, että se olisi voinut tulla maan alta. Ja kappas, sieltähän se tulikin. Kun olin laskenut katseeni etsiessäni äänen lähdettä, huomasin viemäriluukun kannen olevan raollaan ja kahden vihertävällä valolla hohtavan pisteen pilkistävän pimeydestä. Olin lukenut paljon fantasiafiktiota ja nähnyt muutaman hyvän animesarjan, joten osasin odottaa jotain tällaista yllättävää. Itse asiassa olin odottanut tätä hetkeä koko elämäni, koska tiesin aina, että kohtaloni ei ole tavallisten ihmisten tavallinen tarina. Tiesin aina, että oikea kohtaloni on taistella varjomaailman kauhistuttavia monstereita vastaan ja kehitellä sankarillisia ninjakykyjäni, jotka siihen asti nukkuivat sisälläni... "Vihdoinkin" ajattelin itsekseni "Vihdoinkin ensimmäinen yhteys ja loppu odotukselleni."

Tilanne oli mitä epätavallisin, mutta tuntui juuri siinä ja silloin sen verran luontevalta, että mieleni oli kirkas ja tyyni kuin Baikal-järvi. Kun olin paikantanut äänen ja kohtasin minua seuranneen katseen, mieleeni piirtyi heti kuva siitä kenelle ne voivat kuulua. Minua tuijottaneet silmät olivat lähellä toisiaan ja niiden muoto ja hohto kertoivat minulle, että ne eivät olleet ihmisen. Kun ei kerran ihmisen, niin jonkun toisen eläimen ja jos sen piti olla eläin, niin sen täytyi olla kissa. Puhuvat kissat ovat muutenkin tavallisia fantasiatarinoissa - ainakin Bleach, Saatana saapuu Moskovaan... Koska kissat asuvat ihmisten parissa, ovat salamyhkäisiä ja hemmetin tyylikkäitä eläimiä, on vain luonnollista että parissamme kulkevat henkimaailman edustajat ottavat, kaikista maailman eläimistä, juuri kissan muodon.

Kaikki loppui niin äkkiä kuin oli alkanutkin. Vihreät pisteet katosivat katutason alle ja vain musta notkea kissanhäntä vilahti silmieni edestä kaivon kannen pudotessa siististi paikalleen. Jäin hetkeksi paikalleni suu auki tietämättä, miten suhtautua tähän käänteeseen. Se oli siis kissa, niin kuin luulinkin ja kaikki oli tapahtumassa juuri niin kuin olisi odottanutkin kahden maailman kohdatessa.

Ihan niin kuin minulle olisi kehittynyt perjantairefleksi. Sisäinen kello vaatii dokausaktiviteettia. Mutta joku erilainen vaihe elämässäni on joka tapauksessa menossa tai muutos tapahtunut, koska en ole viime aikoina, johonkin kuukauteen tms. dokannut edes perjantaisin. Joillekin se on tavallista, minulle se on uuutta. Mutta eihän minulla nykyään pitäisi olla varaakaan sellaisiin kalliisiin harrastuksiin, jos meinaan niihin japaninkursseihin säästää.

Nyt olen pääsemässä varsinaiseen päiväkirjameninkiin, Olen kirjoittamassa vain itselleni välittämättä tyylikkyydestä tai sisällön "mielenkiintoisuudesta". Pitäiskö tilata VIPpi, jotta saisi sepustuksensa privaatiksi? Ei mulla sellaiseen ole varaa, minä haluan Japaniin ensi kesänä. Pitää kehittää kuria rahankäyttöön. Yksi minun suurimmista heikkouksistani on menojen hallinnassa. Se on tärkeä taito, joka minulta puuttu ja jota minun täytyy kehittää!

Olin tänään kirjakaupassa sanakirjaosastolla ja halusin ostaa sen tyhjäksi. Siellä oli niin monta julkaisua, jotka ovat liian hyviä lojuakseen hyllyssä... mmmm.. kuolasin niiden päälle melkein. Esimerkiksi äärimmäisen havainnollinen ja täydellinen kanji-sanakirja. Sitten englannin kielen ossastolla esim. erittäin laaja ja hyvin editoitu etymologinen sanakirja ja parikin(!) riimisanakirjaa, mistä voi siis etsiä loppusoinnullisia sanoja uuuuuh! Reverse dictionary of English oli sekin mielenkiintoinen ja kaikki thesaurukset ja perussanakirjat ahhh...

Olin illalla mendrikin ja sen työkavereiden kanssa baarissa ja päädyin juttelemaan koko illan yhden niistä muijan kanssa. Huoh, mulla on nyt oikeasti pakkomielle hankkia tyttöystävä. Tai sitten ei. En tiedä, pitää selvittää se edes itselleni.

Pitäisikö kirjoittaa, mitä kaikkea muuta olen tänään tehnyt? En näe sitä aiheelliseksi ja olen väsynyt. On ollut paremia ja huonomia päiviä, vaikka jokainen päivä onkin tavallaan paras tai paskin (joitakin harvoja pikkeuksia lukuunottamatta, jotka ovat selvästi erilaisia suuntaan tai toiseen). Menen suihkun kautta nukkumaan sohvalle, koska rullasin futonin aamulla, mutta en ole vielä imuroinut.

Berliininmunkit ovat ehkä vähän ylimakeita.

Kaukaiset, paljon aikaa ja rahaa vievät suunnitelmat tuntuvat ideointivaiheessa usein ylitsepääsemättömän vaikeilta, mutta kokemus on monta kertaa osoittanut, että suurempikin projekti onnistuu, kun sen on vain päättänyt toteuttaa. Ennen mitään päätöksiä täytyy tietenkin tehdä suunnitelma ja toteuttamiskelpoisuusarvio, mutta tässäkin pitää muistaa välttää sokeaa pelkoa suurien, paljon aikaa panostusta vaativien edesottamusten edessä. Itse olen käytännössä todennut, että vaativan suunnitelman toteuttamisessa itse päätös ja oma suhtautuminen siihen on avainasemassa. Kaikkia mahdollisia esteitä ja vastoinkäymisiä ei ole mahdollista ottaa huomioon (saattaisinhan esimerkiksi liukastua huomenna ja jäädä bussin alle!) ja tämä olosuhteiden hallintavaje lieneekin pelottava tekijä kauaskantoisia päätöksiä tehtäessä. Siitä huolimatta elämämme on täynnä suuria projekteja niin kuin opiskelu tai ammattitaidon kehittäminen, joita toteuttaessamme emme ole stressaantuneita, kun niistä on tullut pelkästään todettavissa olevia asioita, osa jokapäiväistä elämäämme. 160 opintoviikon opintosuoritus on monen vuoden projekti, joka vaatii vuosia aikaa, päivittäistä panostusta ja rahoitusta koko opiskelun ajaksi, mutta kun menen aamulla kouluun, se ei ole mieltäni hallitseva asia. En mieti opiskellessani joka minuutti, valmistunko minä koskaan ja mitä jos tai ellei jne., vaan mielessäni on seuraava luento tentti tai kotitehtävät. Samoin on minkä tahansa pitkäaikaista situoutumista vaativan projektin kanssa. Silloin kun on tehnyt ehdottoman aloituspäätöksen, suunnitelmaan liittyvät toimet tulevat tehtyä ns. omalla painollaan, kun ne alkaa kokea välttämättömiksi. Tämä välttämättömyys helpottaa asioiden tekemistä valtavasti ja valinnanvara asettaa kynnyksen jokaisen toimenpiteen eteen.

Joka tapuksessa uusi suunnitelmani on siis osallistuminen japanin kielen kursseille nousevan auringon maassa ensi kesänä! Näin tänään ilmoituksen sellaisista kursseista koulussa laitoksen ilmoitustaululla ja innostuin ideasta. Suunnitelmani ei ole montaakaan tuntia kypsä, mutta selvittelyjä olen jo ehtinyt tehdä.

Olen löytänyt pari minua kiinostavaa vaihtoehtoa. Tokyo Christian Universityn japanin kielen kesäkurssit ja Hokkaidou Kokusai Kouryuu -keskuksen kesäohjelma. Näistä jälkimmäisen ajattelen olevan mielekkäämpi, koska se on pidempi (peräti 2kk!) ja haluaisin todellakin asua Hokkaidon Hakodatessa, missä ohjelma järjestetään.

Olen sittemmin arvioinut molempien vaihtoehtojen kokonaiskustannukset ottaen huomioon lennot, koulutus- ja majoitusmaksut, tapahtumat ja kulttuuriohjelman, päivittäiset menot. Tulokseksi olen saanut: Tokio (1.5kk) 4000e, Hokkaido (2kk) 5000e. Päivän asiaa pohdittuani olen vastahakoisesti luopunut Hokkaidosta, mutta pelkästään hinnan takia! Olisin silti tietenkin aivan innoissani, jos onnistusin järjestämään rahoituksen Tokioonkin.

Jatkan saman päivän loggausta ja toivon samalla, että voisin valita tuosta VIP-valikosta, ei-julkisen viestin, koska en halua saastuttaa julkista tilaa elämäni tapahtumien yksityiskohdilla, vaikka siis saan sen tekemisestä itse suurta tyydytystä. Olen harrastanut bloggausta nyt kolme päivää ja musta jo tuntuu, että tästä on tulossa rutiini. Joka tapauksessa, kun tiedän, että nämä viestit päätyvät johonkin julkiseen tilaan, koen tilanteen esitelmän pitämisenä enkä pelkästään vapaana omien kokemusten käsittelemisenä.

Mutta tosiaan, menin suunnitelman mukaan syömään sushia, tosin en yksin, vaan työkaverin ja sen tyttöystävän kanssa ja sen jälkeen tutustumaan tähän tyttöön, jonka luulin olevan saksalainen ja joka osoittautuikin sveitsiläiseksi. Hauska ilta ja erittäin miellyttävä tuttavuus. Lupasi esitellä minut japanilaiselle kaverillensa. Minä todella toivon, että joskus esitteleekin, koska sellaista kontaktia olenkin kaivannut jo pitkään. Mä luulen, että tässä vaiheessa japanin opiskelua käytännön puheen harjoittelu on enemmän paikallaan kuin koskaan ennen.

Tänään jäi meditaatio välistä, mutta korvaan sen huomenna puolen tunnin istumisella. Zen-mediaatio on, muuten, parhaita löyötöjäni pitkään aikaan. Viiden kerran johdantokurssi ja siihen liittyvä oheistutustuminen avarsivat maailmankuvaani enemmän kuin moni muu kokemus pitkään aikaan.

Innostuin aika lailla tästä kirjoittelusta. Se mitä kirjoitin aikaisemmin tänään vapaasta ajasta ja tekemisen puutteesta ei oikeastaan pidä paikkaansa kaikilla tasoilla ja kaikissa konteksteissa. Minun pitäisi päästä eroon pahasta tavastani väittää asioita, joista minulla ei ole omakohtaista kokemusta ja ei voi olla varmaa tietoa.

Spagetti on valmis.

Paras hetki kirjoitta päiväkirjaa ei ole silloin, kun sinulla ei ole mitään tekemistä. Jos ei oikeasti ole muuta tekemistä, silloin ei ole paljon kirjoitettavaakaan ja se olisi oikeastaan jo huolestuttavaa. Ei. Paras hetki harrastaa tällaista luovaa, mutta epätuottavaa toimintaa on silloin, kun sinulla on mahdollisuus välttää joku homma, joka kuitenkin tahtoo tulla tehdyksi. Näin tekstin sisällöstä tulee arvokkaampaa ainakin itsellesi, koska tällä tavalla se on asetettu toisen asian edelle.

Japani tunkeutuu elämääni sen kaikilla aloilla. Olen viime aikoina alkanut hengailla japanin kurssikavereiden kanssa ja sitä myötä olen huomannut japanin opiskelun valtaavan muitakin ulottuvuuksia elämästäni. Olen esim. alkanut kommentoida irc-gallerian japsien kuvia ja saan vähän uudenlaisia kicksejä japanilaisten draamasarjojen katselusta.

Tänään japanin tunnin jälkeen puhuin ruokalassa parin japanilaisen vaihto-opskelijatytön kanssa. Oli kerrassaan valaisevaa kuulla itsensä puhuvan ikään kuin Japanin maassa paikallisessa syömälässä heittäisi läppää japskien kanssa! Unicafen mauton papupata ei ollut aivan raamenin tai sushin veroista, mutta sisälsi peräti neljää eri papulajia! Sugooooi!

Sain tänään valmiiksi vapaaehtoisen projektini erään taidekirjan venäjän käännöksen parissa. Tein sitä työn kautta tuntemalleni jenkkiläiselle valokuvaajatyypille ja kokemus oli kaikenkaikkiaan vaivan arvoista. Lukuisien kielitieteellisten havaintojen lisäksi olen mm. jälleen kerran saanut arvokkaan muistutuksen liiallisen "intellektuaalisuuden" kömpelyydestä minkä tahansa sisällön kuvaustyylissä.

Tänään edessäpäin on vielä tutustumistreffit jonkun saksalaisen muijan kanssa. Saa nähdä, mitä ilta tuo tullessansa, sitä ennen olisi vielä aikaa vetäistä sushit naamaan kun alkoi tulla vesi kielelle niistä kirjoittaessa. Pitää myös toivoa ruokavalion edistävän kielenoppimiskykyä! Mmm-mmm!