IRC-Galleria

miten elämä aina kääntää selkäänsä...kun kaiken pitäisi olla paremmin kuin hyvin?!miten mulle aina käy niin?miksen saa olla onnellinen?ja samaan aikaan kuitenkin miettiä menneisyyttäni?saako ihminen olla masentunu...ahdistunu?onko se väärin...kaiken kokemansa jälkeen?voiko toista rankaista sillä mitä on joskus ollut?
ei aina voi aurinkokaan paistaa jokaisena päivänä...vai täytyykö sen olla juuri niin?että yhtäkään kyyneleistä päivää ei saisi ihmisen elämässä olla...että koska se on niin väärin?
jos voisin jotain muuttaa...muuttaisin ehkä itseni kokonaan...koska silloin ehkä kelpaisin...tai jos voisin olla täydellinen?!olisikohan kaikki silloin toisin?!vai pitääkö tosiaan olla niin kova että mitään ei näytetä ulkopuolelle?että kaikki jää sinne johkin...sisälleni?onko sekään kuitenkaan ihan tervettä...?eikö ihminen silloin juuri ahdistu enemmän?ja mitä sitten tapahtuu?tiedä häntä....

jooh...tänään on sit taas jo hitusen parempi päivä..kuin nuo aiemmat...!!elämä hymyilee...ainakin vähäsen...kiitos ihanien ystävieni...ja sen yhden ihmisen joka päivästä toiseen mua ja mun aivoituksiani jaksaa!!en ole nääs aina kauheen helppo tapaus.
mullahan pitäisi kaiken olla aika hyvin...on työpaikka...on ihana poika...mies joka välittää ja kohta pitäisi muuttaa vielä uuteen kotiin!!mutta aina välillä mä ajaudun johonkin ihmeelliseen mustaan aukkoon...josta ei sit niin vain pääsekään takaisin normaaliin elämään..mä olen ehkä vähän outo...mut mun elämä on yhtä vuoristorataa...mikään päivä ei oo edellisen kaltainen...mut tänään mä oon onnellinen,eikä kukaan tai mikään vie tätä oloa multa nyt pois!!!huominen taas voi olla toisenlainen.....

onkohan mun elämässä koskaan yhtään normaalia päivää...sellaista että voisi vain olla, eikä tarvitsisi aina ajatella kaikkea..ja tapahtua asioita joita ei ymmärrä...?voisikohan yksi päivä olla edes kokonaan onnellinen?saankohan mä koskaan sitä tuntea, että joku oikeasti rakastaisi,näyttäisi sen?olisi mun, tekisi mut onnelliseksi ja toisinpäin?pystynköhän mä itse siihen?uskallanko mä?voinko luottaa siihen, ettei toinen halua mua tahalteen satuttaa?onkohan kaikkien elämä tälläistä?tunteekohan kukaan niin kuin minä...?voiko kukaan koskaan rakastaa ihmistä joka on sellainen kuin minä olen?
tuleeko mun elämä aina olemaan pelkoa jonkin menettämisestä?joudunko mä aina pelkäämään?joudunko mä koko elämäni kuuntelemaan uhkauksia?tappelemaan?olenko mä todella ansainnu sen?
koska tietää sen, että ei jaksa enää?koska on niin loppu, ettei mikään enää tunnu miltään?
tiedän,että mun murheet on pieniä verrattuna vaikka joidenki muiden murheisiin...mutta mulla alkaa olla lähellä se olo että en enää jaksa...

niin...joulukin on sitten periaatteessa ohitte...
en oikeen tiedä mikä mulla on...oon vain tosi surullinen...ja mua ahdistaa..eikä se kyl johdu joulusta...tai mistään sellaisesta.mulla vain nyt taas on joku outo ahdistustila.
ei kyl ollu mikään maailman paras joulu...ja radiostakin saisi tulla jo jotain muutakin kuin joululaului...mut ei ni ei..
jooh...miksen mä voisi olla ihan normaali...?..ja tuntea asioita niinku normaalisti...?miks mun aina pitää ajatella kaikkea?ja antaa niille ajatuksille siivet?..sit ne lentää johonkin...ylös korkeuksiin..josta mä en sit taas pääse alas..ja sit mua alkaa ahdistaan...en enää tiedä kuinka saisin hengityksen kulkemaan..en osaa sanoin selittää tyhjyyttä sisälläni..sitä, kun ei tunne mitään muuta kuin tuskaa...pistävää kipua...miten sen voi edes selittää?!ja se ahdistaa vielä enemmän, kun ei edes tiedä mistä se johtuu...miks mä tunnen näin...miks mä olen tälläinen?
nooh...täytyy vain ajatella, että....elämä on....koska niinhän se on....