IRC-Galleria

Ei oo ihme, etten jaksa ajatella
Asioita.
Pääni täynnä kaikenlaista joutavaa, jok' ei kuuluis sinne ollenkaan.

Tänä yönä mun kroppa valittaa
Jokaista kokemaansa kolhua.
Tänä yönä tunnen heikkouteni tarkemmin kuin koskaan.

Ei vuodet kulu, ne kuluttaa.
Puree palan, sitä mutustaa.
Se, minkä koetat jättää taa,
Muistaa muistuttaa.

Outoo, että kavahdan nyt
Joitain tekemiäni tekoja.
Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta.

Kadun vai kaipaan? En minä tiedä,
Unohtaisin mieluiten.
Ei oo yö näin pimee ja hiljainen, kun vierelläsi vietän sen.

Osoita taas elämän tarkoitus,
Oon ehtinyt jo unohtaa sen.
Opeta taas elämän tarkoitus.

Niinpä. Näin opettaa Kolmas nainen. Kappale soi ihan oikeasti päässäni viime yönä. Joten oli pakko kaivaa sanat ja kirjata ne tähän. Ne kun kuvastavat viimeaikaista oloa valitettavan hyvin.

Jos luettelisin kaikki kokemani kolhut viimeiseltä kuukaudelta ei kukaan uskoisi listaa todeksi. Vain minä ja Rakkaani tiedämme, että se on tosi. Kolmatta ihmistä ei ole jakamaan tuota tietoa, sillä yhdellekään ystävälle, sukulaiselle saatika tutulle ei kumpikaan ole uskaltanut kertoa koko kolhujen galleriaa.

Sielu on hakattu siniseksi kuin täryjyrän alle jäänyt mustikkaämpäri. Liiskana, sinisenä massana maassa. Niin on sielu. Jos sitä nyt onkaan. Epäilen suuresti.

Jokainen voi tajuta, tai ainakin kuvitella, miltä tuntuu lapsensa vaikkapa Jokelassa menettäneestä vanhemmasta. Tai Jokelan ampujan vanhemmista. Mutta miksi on niin saatanan vaikea ymmärtää, että sijoitettua lastakin voi rakastaa kuin "omaansa". Jos nyt joku omistuksenhaluinen yleensä haluaa omistaa toisen ihmisen.

Kuinka sitä voikaan saada idioottimasia kommentteja. Varmaankin lohdutukseksi tarkoitetuja mutta enemmänkin loukkaavia. Tuliskohan kellekään mennä sanomaan samanlaisia kommentteja kuolleen lapsen isälle.

Toivottavasti ei.