IRC-Galleria

Tiistai toivoa täynnä. Niin päätin eilisen syvälle soljuneen päivän jälkeen. Toisaalta tää on turvallinen päätös, paljon eilistä huonommin ei päivä voisi sujua. Joten suunta ei voi olla kuin ylöspäin.

Aamu ainakin on sujunut ihan hyvin. Neljä vanhinta Kääpiötä on saatu ilman suurempia mielenliikutuksia koulutielle ja kaksi pienintä odottaa ylöskiskomista.

Heiti heidän peräänsä pitäisi sännätä Rakkaan Vaimon kanssa kaupunkiin, ainakin yhteen palaveriin ja kaupoille. Ja sitten pikaisesti kotiin ja siivoamaan.

Yleensäkin Käärmelahdessa siivotessaan näkee kättensä jäljet mutta nyt on tässä suhteessa erityisen otollinen siivouskeli. Pölyvillakoirat eivät nimittäin enää ole perheemme pienimpiä lemmikeitä, marsut, kani ja ehkäpä pari pienintä kissaakin häviävät jo niille. Jos ei painossa niin ainakin pörröisyydessä.

Joten ei kun pölynimuri laulamaan.

On se kumma kun monasti tuntuu tökkivän juuri maanantaisin. Niin tänäänkin.

Kaksi pienintä Kääpiötä tuli koulusta hommat hoitamattomina. Ja kun siitä yritettiin keskustella, oli asenne "ei vaan jaksanut" , "ei kiinnostanut", "en viitsinyt"... voi taivas mitä selityksiä.

Projektit kusee, oma äiti nälvii ja muutenkin menee syvältä sukeltaen. On tämä elämää. Ja kaiken lisäksi jonkinlainen tautikin yrittää tarttua, päätä vihloo ja niskaa pakottaa. Vai nikottaako sittenkin?

Taas yksi päivä joukkoon: "tänään ei olisi kannattanut nousta laisinkaan."

Huomenna en kyllä nouse laisinkaan.

Niitä on jokaisessa päivässä. Vilisee ympärillä vaikka niitä ei aina huomaakaan. Niiden havainnoimisen taito on toisinaan pahemmin kateissa. Tuntuu, että pysyvämmin tuon taidon vammauttaa kyynisyys, tylsistyneisyys ja väsymys.

Pitää oikein herättää itsensä, että nyt on sen pienen hetken aika. Otetaanpa esimerkki.

Oli syöty hyvin, köllötelin sängyssä hyvän kirjan kanssa ja Kääpiöt olivat lähdössä ulos valopiiloon. Ilta oli pimeä ja tuulinen, jostain syystä juuri tällaiset illat ovat vuodesta toiseen herätäneet Kääpiöissä himon leikkiä valopiiloa.

Kääpiöt pääsivät pihalle kun sängyssä vierelläni kellivä Rakas Vaimo ehdotti, että nyt mennään peläyttämään Kääpiöt.

- En mä jaksa, vatsa on täysi ja ramasee, kirjakin on juuri ratkaisuvaiheessa.

- No minä ainakin menen oli RV:n määrätietoinen vastaus.

Tästä mukavasta ei sitenkään voisi olla ulkona. JOten lamppuja etsimään ja pukemaan. Kesken valmistautumisen yksi Kääpiö ehti jo sisäänkin kun Kuopus oli heitellyt häntä lumipalloilla. Tai siis multapalloissa joissa oli häivähdys lunta. Jos sitä nyt edes lumeksi vielä oli lupa kutsua, mitä lie loskaa tai huuraa. Mutta kaltoin kohdeltu Kääpiö rauhottui ja päätti lähteä vielä takaisin pihaleikkeihin.

Me saimme vaatteet niskaan, kumpparit jalkaan ja lamput käteen. Joten ei muuta kuin talon taitse kiertämään kohti ääntä. Jota kuuluikin kiitettäväksi joukon löytämistä ajatellen. Siinä hiipiessämme multapalloteltu Kääpiökin tuhisi mennä takaisin sisään, muta ei huomannut meitä vaikka kulki vain muutaman metrin päästä ohitsemme.

Hiippailimme pimeässä kohti Kääpiöiden ääniä ja valokeiloja. Ja kun päsimme hyvälle hollille, aloitimme elämämme. Tai lähinnä eläinten elämän. RV huohotti kuin hikipäissään juosut karhu ja minä muratelin kumeita äännähdyksiä. Johan syntyi Kääpiöide parvessa hiljaisuus.

- Iiiisskkäää, ei saa pelotella, kuului Kuopuksen varovainen ääni. Lmappujen valokiilat haravoivat sitä suuntaa Peikkometsästä, josta ääneme olivat kuuluneet. Mutta pysyivät tiukasti korkeammalla rinteessä.

Hieman lisää huohotusta ja murinaa kehiin, taas hiljaisuutta ja hapuilevia valokeiloja. Hetken kuluttua äänimaailmaan hieman toisesta suunnasta myös pöllön huhuilua.

- Iiisskkkäääää, tuu pois sieltä kuului edelleen ylärinteestä jossa valot kuitekin pysyivät paikallaan.

- No jos luulet että se on iskä niin mee sitten katsomaan, valisti toinen Kääpiö.

- En mä yksin, mennään kaikki yhdessä.

- Mut jos siellä on oikeesti joku elukka, en mä ainakaan sinne mene, puuttui kolmannen Kääpiön ääni pohdiskelun.

Lopulta valot alkoivat varovaisesti liikkumaan kohti alarinnettä ja me vetäydyimme RV: kanssa tuuhean kuusen suojaavie alaoksien alle. Ja pästettiin lopulta Käpiöt vain mutaman metrin päähän kunnes ryntäsimme karjuen ja tirskuen esiin kuusen kätköistä.

- No tiedettiinhän me, että te siellä olitte, tuli kolmesta suusta varma lausunto. Vaikka vain minutti aikaisemmin oli hiippailtu epätietoisina ja ehkä hieman pelokkainakin kohti epämäärästen äänten suuntaa.

Tästä episodista riitti juttua joksikin aikaa, olisi riittänyt pidemmäksikin aikaa ellei olisi ollut Monkin vuoro. Jota sitten istuttiin liki tunti yhdessä katsomassa. Ja haukkumassa surkeaa käännöstä ja tekstitystä, joka jätti valtavan osan hyviä, ja jopa juonen kannalta tärkeitä, vuorosanoja kääntämättä.

Monkin jälkeen oli iltapalan vuoro. RV oli päättänyt ilahduttaa iltaa hedelmäsuklaadippijuhlilla ja niinpä kokoonnuttiin kaikki viisi kotona lomaa viettävää Kääpiötä, RV ja minä ruokasalin pöydän ääreen dippaamaan omenaa, mandariinia, banaania, luumua, ananaskirsikkaa, päärynää ja viinirypälettä sulaan suklaaseen. Hauskaa oli, juttu lensi ja nauru raikui. Toisinaan tosin meni muutamilla hieman älämölön puolelle, mutta palautus tavaliseen ilonpitoon onnistui ilman möksähdyksiä.

Palataanpa sinne pieniin onnellisiin hetkiin. Niitä kun oli tässä illassa varmaan taas useita. Myös Kääpiöiden mielestä. Toivottavasti. Mutta ainakin minun mieleeni niitä jäi useita. Eikä niiden tuottamiseen tarvita suuria panostuksia.

Vain vähän viitseliäisyyttä.

Tänään oli sopivan sateinen päivä Keltaisen Kamarin vaatekaapin uudistamiselle. Vanhemmat kotona asuvat naarasKääpiöt kun tappelevat koko ajan vaatteista niin Korkein Oikeus päätti tiistaina, että nyt pannaan kaapit uusiksi. Molemmille oma vaatekaappi.

No eihän siinä sitten paljon tuhisteltu, kesviviikkona haettiin seinälevyjä ja tapettia remonttia varten. Torstaina oli liian kaunis ilma remontille mutta tänään satoi. Valitettavasti.

Joten jouduin kaappiremonttiin. Ja kaappiin. Joka oli melko pieni. Mutta pikkuhousuille, pienille paidoille, pienile farkuille ja pienille huppareillehan se tuleekin. Mutta minun oli ahtauduttava sinne jotta sain lattian ja seinät lämpöeristettyä. Vaatekaappi kun on kahta vanhan talon vanhaa hirsiulkoseinää vasten ja talvella pahuksen kylmä. Niin kylmä, että lattialla säilytetyissä luistimissakin pysyy jää terissä liki juhannukseen saakka.

Kun lattia oli villoitettu, peitetty lastulevyllä ja lopuksi matotettu muovimatolla oli seinien vuoro. Polyuretaanilevyä tai jotain sellaista seiniin. Pyöreisiin, pullisteleviin seiniin joissa vanha insuliittikuitulevykin oli kiinni miten oli.

No levyt on nyt seinissä, olivat ainakin pari tuntia sitten. Katsotaan aamulla uudemman kerran. Ja minä olen ulkona kaapista. Eikä tarvittu edes vetoapua.

Joidenkin kaapista ulostuloonhan tarvitaan kuulemma vetoapuakin.

Kolme Kääpiötä leiriltä kotiin. Tyytyväisinä mutta väsyneinä.

Hyvin oli leiri menyt. Jokaisella kolmella Kääpiöllä. Uusia kavereitakin oli saatu kun omalta kylältä ei ollut muita mukana, ei etenkään isompien Kääpiöiden leirillä. Jossa tosin oli ollut yksi vilpertti, jonka takia poikia oli seisotettu puolituntia vesisateessa yöpuku päällä. Armeijassa tuosta tulisi simputustuomio, perhekodilta menisi toimluvat mutta tämähän oli vain seurakunnan leiri. Toisaalta voi sanoa, että kärsiköön Kääpiökin siitä, ettei paljasta ilkityön tekijää. Kun kerran tiesi, kuka sängyssä oli kenkineen hyppinyt.

Mutta miten muuttuikaan meno Käärmelahdessa tämän kolmikon kotiuduttua. Taas sai olla kuuntelemassa sitä ihanaa toistensa kiusaamista, narinaa, valitamista, jupinaa ja muuta normaalia meidän perheen äänimaailmaa. Kai tähän taas tottuu muutamassa päivässä. Mutta pitääk tottua, kas siinä kysymys.

Eilen varmistui mahdollisuus laatumatkailuun Tampereelle oman Rakkaan Vaimon kanssa. Lastensuojelun perhehoidon päivät kutsuvat meitä. Kääpiöille on löydetty vieraspaikkoja ja isot tytöt ottavat kodin hoitaaksen pariksi vuorokaudeksi. On ihanaa päästä kaksistaan pariksi yöksi pakoon. Vaikka kyse ei ole kuin oman alan neuvottelupäivistä, niin silti.

Pienessä on ilon aiheet.

Vettä tulee kuin esterin persauksesta. Hyvä näin. Piti mennä ulkotöihin, mutta kukapa tuonne sateeseen. Taas hyvä syy siirtää loppuja syystöitä päivällä eteenpäin.

Otetaan siis rennosti. Tytöt nukkuu, Rakkaan Vaimon kanssa nautittiin yhdessä aamupalasta, kaikki on rauhallista ja uinahtanutta. Tällaisia hetkiä osaa arvostaa kun on kokenut melskeisemmätkin aamut.

Voisi tehdä kaikenlaisia harrastusrästitöitä pois. Ihan sitä tahtia kuin hyvältä tuntuu. Ainahan se olisi listaa yhemmäksi. Jos vaikka aloittaisi sähköpostin siivoamisesta. Laatikossa kun alkaa olla megat vähissä.

Tai sitten voisi etsiä tai perusta vanhoilla kouluilla asuvien yhteisön. Ja ryhtyä järkkäämään kouluilla asuvien kesäpäiviä. Tai jotain muuta mukavaa kohtalotovereiden kanssa.

Ei kun etsimään.

Juu, niin kai.

Heti aamusta neitokaiset saivat riidan aikaiseksi jostain saatanan hupparista. Toinen halusi ja toinen kielsi. Yhteinen huppari, joten riitahan oli valmis. Toinen alistui ja toinen ei sitten kuitenkaan halunnut pistää sitä hupparia. Nyt ymmärrän, mikä todistaa, että naisilla on tippaleipäaivot. Pintaa saattaa olla enemän kuin miehisissä putkiaivoissa mutta tulokset eivät aina löydä tietään ulos.

Siinä oli Joensuuhun lähtö katkolla kun Rakas Vaimo puuttui tyttöjen taisteluun.Onneksi lopulta aikuinen kellisti lapsen ja vanhemman. Tiedättehän ne kolme vaikuttavaa sisäistä voimaa, lapsi, vanhempi, aikuinen.

Päästiin lopulta autoon mutta jotenkin oli tunnelma lommollaan. Minä kun olen tuollaista pitkävihaista märehtijätyyppiä niin tietäähän sen, että olin perläpi vielä tntien jälkeenkin. Taisi mennä työnohjauskin harakoille.

Kotiin päästiin lopulta, kaikki nuutuneita ja väsyneitä. Ja tämän piti olla näistä kolmesta "lomapäivästä" se parhain kun oli kokonainen. Eilen oli Kääpiöiden vienti leirille, huomena heidän keruu takaisin kotiin.

Nyt jokainen tuskailee omissa oloissaan, minäkin täällä koneella murjottamassa. Ja kirjoittamassa katkeria.

Suolaa haavoihin.

Jos en nyt ihan jumalaa ala ylistämään niin seurakuntaa kuitenkin. Toiseen uskon, ensimmäiseen en. Mutta tuo jälkimmäinen järjestää leirejä jotta lapset uskoisivat tuohon ensimmäiseen. Onneksi he saavat moniarvoisen kasvatuksen ja pättävät aikanaan itse, seuraavatko isän vai äidin uskontonäkemyksiä. Vai ryhtyvätkö muslimeiksi, ortodokseiksi, jehoviksi, budhalaisiksi...

Mutt nyt olennaista on se, että seurakunta järjestää leirejä. Tiitus lähti jo eilen kaverikylän kautta pienten leirille Hirvaslahteen, Tilli ja Mikko tänään isompien leirille Varparantaan. Eläköön seurakunta.

Jussikin pääsee pitkän tauon jälkeen sukuloimaan, tänään mummon luokse ja huomenna kummitätitädin luokse. On poika jo odotanutkin näitä mahdollisuuksia.

Me jäämme siis nelistään kotiin. Rakas Vaimo, minä, Sansku ja Janna. Mitenköhän me keksimme jotain tekemistä näin pienellä porukalla? Miten riidat saadaan aikaiseksi tällaisilla jaoilla? Miten onnistume sotkemaan ja sekoittamaan kaikki paikat kodikkaaksi kun niin paljon apuvoimia puutuu?

Jotenkin on van pärjättävä keskiviikkoon.

Johan tässä onkin puolitoista vuotta oltu laiskana. Siis kirjoitustöiden suhteen. Kotona Käärmelahdessa on kaikenlaista toki tullut tehtyä. Jopa jotain hyödyllistä.

Mutta nyt on ollut onget vedessä ulkopuolisten töiden suhteen. Hyvin tärpää. Ensin varmistui PRIDE-koulutus kun löytyi tarpeeksi perheitä. Sitten businessviestintä alko pukkaa omia hommiaan. Kolmentena jaolle ehti palkansaajajärjestö onine projekteineen ja kaiken huipuksi vielä paikallinen lehtikustannusyhtiö kaipaa palveluksiani.

Tekee olon tytyväiseksi. Mukana on siis vanhoja kumppaneita, jotka edelleen haluavat panostani. En ole siis tössinyt vanhoja hommia. Kun joukkoon liittyy myös uusia toimeksiantajia, niin ilmeisesti silläkin taholla arvioidaan minuun liittyvän jotain lisäarvoa. On ihanaa olla haluttu.

Firmani Kimmotus onkin niin pahasti veloissa, että hommat tulevat hyvään tarpeeseen. Onneksi rahoittajataho on pitkämielinen eikä ole pistänyt velkoja ulosmittaukseen. Mutta hieman se on hullua siirtää rahaa talouden sisällä toisesta taskusta toiseen taskuun firman rahoittamiseksi ja pystyssä pitämiseksi. Siis Rakkaan Vaimon taskusta Kimmotussen taskuun. Mutta ehkä nyt päästään takaisinmaksuun.

Mutta on näillä töillä talouttakin suurempi merkitys. Se liittyy onnistumisen kokemuksiin ja omaan amattitaitoon. Tulee hyvä olo, kun saa tehdäkseen töitä, joissa ainakin aiemmin on kokenut olleensa hyvä.

Uskon, että tuo tunne palaa takaisin.

Korkeakulttuuria Kääpiöille. Savonlinnan parhaat soitaja- ja tanssijavoimat ovat työstäneet Mozart-kokonaisuden, jota yli puolet meidänkin Kääpiöistä kävi eilen Savonlinnasalissa katsomassa.

Kotona sitten välipalapöydässä juteltiin aiheesta ilman sen kummempaa gestapokuulustelutarkoitusta. Jotta mitä jäi mieleen tuosta esityksestä. Pöytään laskeutui harvinainen hiljaisuus. Tätä konstia kannattaa käytää muuten toisekin. Lopulta tuon hiljaisuuden katkaisi yhden Kääpiön innostunut huomio: No kun se yksi tanssija kaatui.

Toki sitten tuli ilmoille muitakin muistoja, mutta se ensimmäinen oli todellakin tuon tanssijan kaatuminen. Jota muuten puitiin oikein innolla tyylin mahto sitä sattuu.

Jäin miettimään tätä tilannetta. Kuinka tuttu se olikaan. Miten usein jostain tapahtumasta, reisusta ja musta jääkään mieleen se, miten joku töppäsi, kaatui, rikkoi, satutti tai pilasi jonkun jutun. Miksi asioita muistetaan epäonnistumisten ja onnettomuuksien kautta? Miksi jonkun monipuolisen retken huippukohta ja mieleenpainuvin tapahtuma onkin joku nähty onnettomuus. Miksi tien penkalle pysähtynyt auto herättää niin usein Kääpiöiltä kysymyksen, onks toi ajanut kolarin? Miksi poliisiauto tavallisessa partioajossa kaupungilla virittää mielen pohtimaan, mitä kamalaa taas on tapahtunut?

On tässä vielä töitä myönteisyden kasetin syöttämisessä kasettipesään. Saatika play-nappulan löytämisessä ja kasetin käynnistämisessä. Mutta jatkettava on.

Missä muuten itse olit kun kuulit WTC:n pommi-iskusta?