IRC-Galleria

On kestänyt jo toista vuorokautta. Meinaan vappukrapula. Aika hyvin huomioonottaen etten juonut pisaraakaan alkoholia. Jos ei nyt Rakkaan Vaimon simaa lasketa alkoholiksi. Se oli meinaan siinä ja siinä.

Kyseessä on henkinen krapula. Oli elämäni toiseksi surkein vappu. Ranking-listalla huonommaksi sijoittuu vain 1990-luvun alkupuolen vappu jolloin tukihenkilöni poikaystävä teki itsemurhan. Ja kuin sattuman sanelemana olin tuona vappuyönä noin kello kolmen aikaan juuri terveyskeskuksessa viemässä erästä toista lasta paikattavaksi. Kun tukihenkilöni saapui samalla ambulanssilla kuolleen poikaystävänsä kanssa terkkariin.

Siitä alkoi sekä akuutti etä hieman pitkäaikaisempi tuettavan pystyssä pitäminen. Taka-alalle jäivät tuolloinkin työväen vappu ja jopa oma rakas. Joka tosin ymmärsi kiitettävän hyvin tilanteeni ja merkitykseni tuolle tuettavalleni.

Se oli niitä Yöjalka-ajan vappuja jolloin tunsi itsensä tärkeäksi vappuna auttaessaan Vihdin kaduilla nuoria ja lapsia selviämään vapun kokeiluista. Selviämään henkisesti mutta myös aivan konkreettisesti. Nummelan nuorisokeskukseen pystytetyllä selviämisasemalla.

Oli ne aikoja. Aikoja, jolloin koki olevansa vappuna hyödyksi. Edes jollekin.

Toisin on nyt. Etenkin vappuna 2007.

Olinko hyödyksi Rakkaalle Vaimolle? No enpä juuri. Kun hänellä kupli pitkän ajan pahaolo pintaan niin oliko minusta lohduttajaksi. Ei. Päin vastoin hän joutui hetken päästä lohduttelemaan minua. Kuin maailmani oli kaatumassa.

Entäpä sitten lapset? Oliko minusta jotain hyötyä heille siinä tunteiden tornadossa joka Käärmelahtea pyöritti vappupäivänä? Ei. He jotka ansaitsivat RV:n kitapurjeiden tuuletuksen saivat sen kestää ilman minun tukeani. Ja he, jotka seurasivat sitä sivusta mutta kokivat osan lastista omakseen jäivät hekin täysin ilman tukeani.

Voi hyvä isä.

Kun pisteeksi kaiken loppuun liittyy vielä kuolleista noussut äitini, joka otti käyttöönsä koko vittuiluarsenaalinsa niin johan oli vappu. Kun taaskaan ei lapsi pomppinut hänen pillinsä mukaan, niin johan tuli syyllistämistä oikein luurin täydeltä.

On se kumma, että vanha ihminen jaksaa pari päivää kuoleman portilla käyntinsä jälkeen vittuilla noin tehokkaasti ja satuttavasti. Lauantaina keskussairaalan poliklinikalla tohtorisetä kyselee kautta rantain, että miten on, onko äidillänne jonkinlainen säädös hoidosta, noin niinkun elvyttämisestä ja silleen. Ja kolme vuorokautta tuon jälkeen mamma on saatu sihen kuntoon, että jaksaa pahoittaa lapsensa mielen oikein kunnolla.

On tämä lääketiede ihmeellistä.

Ylioppilaslakkia en omista, työväenatteen kylläkin.

Joten en voi vetää valkolakkia päähän tämän päivän kunniaksi. Mutta en voi myöskään lähteä vappumarssille tai -juhlaan, sillä en saa leimata perheeseemme sijoitettuja lapsia työväenhenkisiksi. Näin minua on kieltänyt parin lapsen biologinen äiti ja hänen puolelleen asettui myös sosiaalityöntekijämme.

Mietityttää vaan, kumpi on pahempaa leimaamista tässä kaupungissa? Se, mitä me olisimme vappumarssille oallistumisella tehneet vai se, mitä lasten biologinen äiti omalla käytöksellään ja julkisella esiintymisellään tekee.

Mikäli lapsilta kysymme, ja miksi emme kysyisi, he olisivat halunneet vappumarsille. Ainakin vielä silloin, kun vappumarssit meiltä kiellettiin. Onhan tilanne ja suhtautuminen saattanut näiden vuosien aikana muuttua, tiedä häntä.

Tuo vappumarssille osallistuminen onkin liki ainut kasvatukselinen asia, jossa biologinen äiti on halunnut antaa käskyjä perheellemme. Onneksi.

Mutta mitä tämä kieltolaki aiheuttaa minulle? Vitutusta, sillä vappumarsseilla tuli oltua sentään liki 30 vuoden aikana varmaankin 25 kertaa. Tai ainakin vappujuhlassa kun aina ei tarjolla ollut mahdollisuutta osallistua marssille.

Ensi vappuna minä kyllä lähden Rakkaan Vaimon kanssa vappumarsille Helsinkiin. Kysyn etukäteen oikein luvan sosiaalityöntekijöiltä. Että saanko ottaa mukaan lapset, joiden kasvatusvastuu minulle ja RV:lle on uskottu. Jonka toteuttamisesta sosiaalityöntekijät eivät kovin laajasti muuten ole kiinnostuneita. Jos eivät lupaa anna, saavat järjestää lapsille hoidon vapun ajaksi.

Ei se kyllä ole kivaa meille eikä lapsille. Mutta uskon vielä siihen, että sosiaalityöntekijätkin ymmärtävät tässä asiassa lasten parhaan.

Ja mahdollistavat perheemme yhteisen vapun.

Rakas Vaimo kirjoittaa omassa päiväkirjassaan älykkäästi peilistä. Lukekaa vaikka SeijaSofia. Peilin ongelma on kuitenkin se, ettei se osaa antaa ohjeita. Se näyttää, että olet läski, mutta ei kerro miten laihtuisit.

Ystävä voi olla peili, mutta ei vain peili. Hyvä ystävä antaa myös neuvoja ainakin niitä kysyttäessä. Eikä vaan totea, että se sinun on ratkaistava itse. Totta kai lopullinen ratkaisu on minulla itselläni mutta kaipaisin kuitenkin hyviä vinkkejä siitä, miten ongelman voisi ratkaista.

En valmiita vastauksia, mutta aineksia ratkaisun tekoon. Jopa vaihtoehtoja. Ei välttämättä yhtä ja ainutta vaan erilaisia joista yhdistellä ja koota oma oikea ratkaisu. Etenkin jos peili on omasta mielestäsi viisas ja kokenut.

Silloin ei juurikaan kaipaa saivartelua siitä, onko apua kysytty oikein. Onko kysytty tyyliin mitä minun sitten pitäisi sinun mielestäsi tehdä, jolloin peili jättää vastaamatta. Vai onko ymmärtänyt kysyä, mitä sinä tässä tlanteessa tekisit, jolloin peili olisi kertonut omia näkemyksiään. Mutta kun et niin älynnyt kysä, peili jätti kertomatta.

Kun sivusin tätä aihetta jeesusjutussani jo par päivää sitten, niin palataan tuohon taruun vielä uudestaan. Raamatun tarinoiden mukaanhan jessus opetti kertomalla vertauskuvia. Ei siis tahtonut neuvoa aina suoraan vaan antoi ihmisten tajuta tarinoista, vinkeistä ja esimerkeistä.

Että jos pitäisi valita, niin peilin sijaan minä tahtoisin ystäväkseni jeesuksen.

Vaikkapa tuon taruolennon näköisen faunin.

Partaisen ja pitkätukkaisen hipin.

Joskus tulee arvosteltua lasten pettymyksensietokykyä. Kuinka pienet vastoinkäymiset saa heidät heittämään hanskat tiskiin. Tai miten arvostelu, perusteltukin, pahoittaa heidän mielensä.

Mutta eihän tässä ole itse heitä kummempi. Oikeastaan päin vastoin. Sentään aikuinen ja käyttäytyy kuin lapsi. Kun pahoittaa mielensä, jättää hiekkakasan. Päättäen, että tuon paskiaisen kanssa en leiki enää koskaan.

En tiedä, leikinkö. Nyt tuntuu, että en. Mutta eihän sitä pidemmän päälle tiedä, miten asiat kehittyvät. Ehkä sitä pääsee loukkaantumisensa yli, ehkä hyväksyy ihmisen sellaisena kuin hän on. Vikoineen mutta myös vahvuuksineen.

Olisikohan uskovaisilla sama ongelma mikäli Jeesus olisi olemassa ja tarujen mukaisesti ilmestysi maan pinnalle. Sanomaan, että ei perkele, tehän olette tehneet kaiken ihan päin helvettiä. Enkös minä silloin viime kerralla opettanut, miten hommat pitää hoitaa. Tyhjensin silloin sen synagoogan jossa oli kaiken maailman kauppiaita. Ja nyt kirkon eteinen pullistelee krääsäpöytiä kuin kevätmarkkinat.

Ja eikös meillä ollut jotain puhetta lähimmäisen rakastamisesta. Te olette senkin ihan väärin ymmärtäneet, rakastamisesta minä puhuin, en rahastamisesta.

Entäs sitten tuo tappaminen mistä oli oikein yksi käskykin niissä kivitauluissa. Mutta te vaan tapatte uskonnon nimeen toisianne minkä ehditte.

Mahtaisi siinä uskovaisia vituttaa kuin vanhaa oravaa talvipakkasella. Käpy jäässä eikä yhtään hammasta suussa. Että tulet siihen nyt arvostelemaan. Kaikkitietävänä vaikka et tämän arjen keskellä elämääsi vietäkään. Helppohan sieltä taivaasta on ajaa kultaisilla kärryillä ja tulla tuomitsemaan niin eläviä kuin kuolleitakin.

Mutta tules perkele pyörittämään tätä arkea. Se kun ei ole pelkkää juhlaa vaan joskus myös ruusuilla tanssimista. Ottaisit ensin malkasi ennen kuin alat sohia minun rikkaani.

Ei sillä, että minä mitään messiasta odottaisin. Kun en sellaisiin usko. En maan päällä enkä taivaissa. Ole jalustallasi, mutta minä en sitä jalustaa kiillota. Vaikka rakentamssa olenkin.

Nyt ja iänkaikkiaan. Ainakin joskus siltä tuntuu.

Maallinen valta menee ja tulee, hallitukset vaihtuvat mutta jumalat pysyvät.

Ainakin omasta mielestään.

Amen.

Ihme toive.

Joidenkin mielestä olen jo nyt liian erikoinen. Muutama lapsistakin taitaa hävetä minua. Kuulun samaan kastiin kuin eräs tuttuni Vihdisä aikoinaan. Kun hän oli keskustellut lastensa kanssa osallistumisestaan viikonvaihteen Yöjalka-katutoiminaan, olivat lapset ehdottomasti ensin vastustaneet äidin kadulle saapumista. Lopulta kompromissi oli sorvattu "et sitten tunne jos tullaan kadulla vastakkain" -evästyksellä.

Ulkonäkö tietysti vaikuttaa paljon. Puolitoistasataakiloinen kaljupää on nuorten silmätikku vaikka käyttäytyisi kuinka normaalisti. Kun sitten kuljettaa lastaan valvontasyistä aamuisin kouluun luokan ovelle saakka ja hakee iltapäivällä pois, niin ei ole ihme että lapsen kaverit kuiskuttelevat jälkeeni kaikenlaista. Ja lapsi ressukka häpeää tilanetta. Ja äijän erikoisuutta.

Mutta sitä saa mitä tilaa. Jos rikkoo sopimuksensa minun kanssa, niin saa varautua kaikenlaiseen tyhmään. Jos rikkoo koulumatkan yhdessä sovittuja sääntöjä, niin silloin pitää sopeutua tiukentuneihin käytäntöihin. Tai jos ottaa tavaroita luvatta ja salaa, asettuu yhteisten normiemme ulkopuolelle. Eikä ole oikeutettuu vaatimaan, että vanhempi tarjoaa kaikkea hyvää kuten ennenkin.

Takaisin erikoisuuteen. Jota tuo edellä olevan käyttäytyminenkin kai jossain määrin on. Ystäväpiirissäni ei juurikaan ole itseni kaltaisia gestapokasvattajia.

Siis haluan olla erikoisempi. Nimenomaan myönteisesti erikoinen. Mutta mitä se on? Luin Rakkaan Vaimon päiväkirjasta tarinan yhteiseltä Jyväskylän matkaltamme. Sen tarinan miehen kaltainen minäkin haluaisin olla. Ja ehkä joskus olinkin avatessani ovia, tehdessäni enemmän kotitöitä, valmistaessani ruokaa, yllättäessäni RV:n kukkapuskalla tai levyllä... mutta miksi ja mihin tuo erikoisuus on kadonnut? Arkipäiväistynyt? Kuollut? Piilossa?

Monella muullakin tavalla haluaisin olla erikoinen erityisesti rakkailleni. Mutta myös yleensä ihmisille, jotka merkitsevät minulle paljon. Harvoille jäljellä oleville ystävilleni, kanssani vapaaehtoistyötä koulun vanhempainyhdistyksessä tai paikallisessa sijaisvanhempien yhdistyksessä puurtaville ihmisille.

Mistähän saisi tilata erikoisuuden koulutusohjelmia? Vai olisiko se vaan luotava itse.

Mutta jotain on tehtävä.

Nyt.

Heti.

Tänä päivänä oletuskuvaksi siirtyneestä suihkukaivon kaivuukuvasta ei ole kulunut vuottakaan. Ja jo nyt suihkukaivo on historiaa.

Ostimme talvella pihalampun. Kun halvalla saimme. On se ihan komeakin, ei sillä. Lamppu oli ajateltu keskipihan saarekkeeseen, siihen samaan, jossa suihkulähdekin sijaitsee. Tarkempaa suunnitelmaa ei ollut, kunnes Rakas Vaimo sanoi eilen taas ne maagiset sanat: "Mä olen vähän ajatellut..." Sitä ennen olimme keskustelleet siitä, että paneudun nykyään liikaa hauskoihin harrastuksiini ja arjen pyöritäminen jää liiaksi RV:n huoleksi. Saatika että tekisimme tarpeeksi asioita yhdessä. No arvaatte varmaan, että minä en taaskaan osannut ottaa aiheellista kritiikkiä asiallisesti vastaan vaan osoitin mieltäni. Kahdella sanalla sanottuna: Paska äijä.

Mutta alkoihan tapahtumaan. Verstasta siivotiin poikien kanssa enemmän kuin koko talvena yksin yhteensä. Aapiskukon olohuoneeseen löytyi varastosta uusi verhotanko kiinnittimineen (ei tosin vielä seinässä).

Ruokailua ennen ehdimme vielä pitää Mikon HeKoTan, joka tosin kuivui nuorukaisen suhtautumisen vuoksi melko lyhyeksi. Siis HeKoTahan on Henkilö Kohtainen Tapaaminen, tunti-puolitoista henkilökohtaista aikaa jokaiselle lapselle makuhuoneemme sängyllä kerran kahdessa viikossa. Tuota palaveria ei kukaan muu saa häiritä, makuuhuoneen ovessa roikkuu kokous-kyltti, puhelimet on unohdettu keittiiöön ja muutenkin makuuhuoneessa valitsee rauha ja aika on varattu vain kulloisellekin HeKoTan osallistujalle. Nimenomaan hänen esittämille hänen asioileen. Mutta nyt miehellä on niin paha olla, että palaveri meni pelkäksi näsäviisasteluksi, saivarteluksi ja vittuiluksi. Ja tällä kertaa se en ollut minä, joka harrastin noita ominaisuuksia. Vaan Mikko. Joten palaveri keskeytettiin. Ehkä kahden viikon päästä palaveerataan paremmalla menestyksellä.

Ruokailun jälken kävin suihkukaivon kimppuun, kivireunukset ja pohjakivet huitsin nevadaan, saavi pois maan uumenista, kuopan täyttöä ja tiivistystä, lampun jalkalaatan valu.

Olin kuin hämäläisten maakuntalaulu: jos vaan toimeen tartutaan. Ja nyt tartuttiin. RV ei kylläkään ehtinyt mukaan talkoisiin kun Muksumäen Päivi pötkähti pihaan tuomaan yhtä lasta viikonvaihdelomalta. Rouvilla riitti keskusteltavaa ja minä olin jo työkalujen pesuvaiheessa kun Rouva Muksumäki lähti pihasta.

Ehdimme me RV:n kanssa sentään myöhemmin illansuussa yhdessäkin jotain tehdä. Nimittäin asentaa talvella ostetut asuntojen numerolaatat Kartanon ja Aapiskukon ovien pieliin. Etenkin Kartanon numerokilvet olivat todella tyylikkäät ja ympäristöön sopivat. Aapiskukon ovenpieli taas oli niin pielessä, että sitä eivät edes komeat mustat takorautanumerot pelastaneet. Mutta sielä ne nyt kuitenkin ovat.

Paljon tapahtuu kun nainen pistää veret liikkeelle.

Ja kyyneleet.

Minä olen vittumainen mies. Kun sille päälle satun. Kun ärsyteään. Kun pyyhitään yhdessä sovituilla periaatteilla persettä. Kun selkeät pelisäännöt tallataan maahan, hypätään päälle, sotketaan suohon ja vielä kustaan koko kasan päälle.

No nyt minut on ärsytetty. Syynä tupakka. Liian pieni tarjosi tupakat aivan liian pienelle. Mutta nyt se on loppu. Ja alkaa vierihoito.

Jos se on raskasta lapsille niin on se sitä minullekin. Otetaanpa esimerkiksi tämä päivä. Jossa on tietysti muutakin kuin tuota vierihoitoa. Mutta se tuo lisämausteen tähänkin päivään.

Herätys 04.30. Sinä kuorsaat, käännä kylkeä. Ei siinä enää puoleksi tunniksi kannata kylkeä kääntää joten ulos ja Onnin kanssa taloja kiertämään. Ja sitten kahvin keittoon.

Ensimmäinen lapsi hereille 05.00 ja hänen kanssaan aamupala. Laatuaikaa. Sitten lapsi aamutoimilleen ja minulla omaa aikaa vastata pariin sähköpostiin. Ja kierrättää Onni uudelleen talojen ympäri. Kun en ole varma, onko vikinä paskahädästä vai panohaluista johtuvaa.

Toinen lapsi heräsi ihan itse 06.45 ja tuli kanssani aamupalalle. Taas laatuaikaa. Tässä sitä nyt ollaan ja jutellaan.

Jatko onkin suunnitelmaa. Johon voi toki tulla muutoksia.

Neljä seuraavaa lasta hereille ihan pian. Vahtimista, tuomarointia, hoputtamista... samassa hässäkässä Rakkaalta Vaimolta tiedustelu, onko hänestä kaupunkiin lähtijäksi.

Viisi lasta autoon 08.15, kaksi nuorinta Moinsalmen koululle, kaksi vanhinta Mertalan koululle. Vanhin poika saatettuna luokan ovelle saakka. Hyvästi Neste, hyvästi aamutupakat koulun pihanreunassa. Kuudes lapsi Pihlajaveden koululla ja sitten itse (toivottavasti RV:n kanssa) työnohjaukseen Aikiman toimistolle klo 10.00-11.30.

Klo 11.30 pöydän kokoamiseen Ison Äidin kämpille Karpaloon, sitten kauppaan, pikaisesti kotiin kauppakasseja tuomaan ja sitten kokoukseen Moinsalmen koulule. Jossa vanhempainyhdistyksen hallituksen kokous klo 13.30 alkaen. Kokouksen jälkeen pikainen käynti kotona ja taas kohti kaupunkia. Vanhin lapsi haettava Mertalan kotitalousluokasta klo 15.30 ja samalla toinen hyvinkäyttäytyvistä leideistä kyytiin ja omaan ryhmäänsä klo 16.00 mennessä.

Klo 16.10 toisen hyvinkäyttäytyvän leidin haku tanssiharkoista ja OssiBussin nokka kohti Kosolaa, kaksi lasta kotiin, auto ympäri ja takas kohti kaupunkia. Jossa PRIDE valmennuksen perhekäynti kello 17.30-19.30.

Toinen hyväkäytöksinen leidi jalkapalloharjoituksista Heikinpohjan kentälä klo 19.45 ja sitten kotia kohti. Jossa olemme hieman ennen pääutisia. Joita ei tosin ehdi katsomaan. Valitettavasti.

Pääsispä pian sänkyyn Rakkaan Vaimon kanssa. Pari tuntia laatuaikaa lehtien, kirjojen, television ja ehkäpä pienen keskustelunkin puitteissa. Unten maille todennäköisesti noin 23.00. Jotta jaksaa aamulla taas nousta noin 05.00.

Eläköön vapaus. Eläköön kalenteriton, kelloton ja kännykätön elämä.

Mutta missä se on?

Kolmannessa elämässäkö?

Olemme Helsingissä. Kahdestaan Rakkaan Vaimon kanssa.

Tää on jotain suurta. Kerrankin järjestetty kahdenkeskeistä aikaa. Kiitos Jannan ja Sanskun jotka jäivät hoitamaan kotia. Kiitos myös Jussin mummon joka otti Jussin kylään pariksi päiväksi. Ja erityinen kiitos Juusolle joka otti Tiituksen, Mikon ja Tillin hoitoon kotiinsa ja koulutukseen Halmeniemen koululle.

Erikoista herkkua meille molemmille. Huomenna kaupungille hummaamaan, illalla Vihdin kunnan 500-vuotisjuhlavuoden juhlavaltuuston kokoukseen. Veteraanin ominaisuudessa. Että niin vanha ja kunnioitettu sitä ollaan. Mutta kyllä senkin kestää tään kaiken mukavan voimin.

Juuri käytiin kaupungilla kävelyllä, Memphisissä syömässä ja juuri viimeiseksi könysin ylös vaahtokylvystä hotellihuoneen ammeesta. Olin kuin virtahepo posliinilavuaarissa. Neljällä asennolla koko äijä märäksi ja vaahdotetuksi. Ensin selällään jalat ja perse altaassa, sitten selälään jalat seinällä, perse ammeen renalla ja selkä ammeessa. Ja sitten sama kölipuoli alaspäin. Lopuksi polvilleen ja pystyy suihkuttamaan. Olisi siinä ollut yhden luontodokumentin ainekset.

Huomenna Vihtiin Erikoisen ja Risto I luokse. Ja tietysti Rinsessa Aavaa tapaamaan jota en taas ole pariin kuukauteen nähnytkään.

On tämä reissu.

Ykkösaikaa.

Uskalsin arvostella pari päivää sitten sarkastisesti Suomen tiedotusvälineiden mielenkiintoa Itä-Timorin presidentin vaaleja kohtaan. Ajateltuani nyt asiaa, totean julkisesti, että arvostelu oli väärin ja Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan vastaista.

Ajattelussani minua auttaa maamme Suuren ja Viisaan, Kaikkitietävän Ulkoministeriön ohje, tai oikeammin nootti, jonka sain vastaanottaa typerien lausuntojeni johdosta. Tässä nootissa pahoitellaan, että pilkkaan maata, jossa 25 vuotta kestäneen indonesialaismiehityksen aikana kuoli eri arvioiden mukaan 100 000 - 300 000 itätimorilaista (10-30 prosenttia väestöstä). Tämä on väestön lukumäärään suhtautettuna suurin kansanmurha toisen maailmansodan jälkeen. 30. elokuuta 1999 pidetyssä kansanäänestyksessä itätimorilaiset äänestivät ylivoimaisesti itsenäisyyden puolesta, joka YK:n tuella saavutettiinkin 20. toukokuuta 2002.

Nootissa kiinnitetään ansaitusti huomiota siihen, miten kirjoituksellani vähättelen tämän urhean saarivaltion kansan vaellusta demokratian valoisalla ja ihanalla tiellä. Samalla nootissa kannetaan huolta, että tällainen rasistinen kiihoitus, jota harrastan Suomen kanssa rauhanomaisessa yhteistyössä kehitysyhteistyövaroja vastaanottavan valtion kansaa kohtaan voi vaikuttaa kielteisesti Suomen asemaan kansainvälisessä yhteisössä.

Nootin loppuun on liitetty myös Tölö Unga Sosialisterna-totuuskomitean lausunto siitä, että kirjoituksillani on sosialidemokraattista puoluetta vahingoittava vaikutus ja ne ovat osaltaan aiheuttamassa sen, että maailman pätevin ulkoministeri Erkki Tuomioja joutuu ensi viikolla luopumaan ulkoministerin pallista.

Olen pahoillani perheeni puolesta. Kadun sitä häpeää, jota olen lausunnoillani heille aiheuttanut. Pyydän myös anteeksi kaikilta suomalaislta käytöstäni ja toivon, että se ei aiheuta teille yleisempää vastenmielisyyttä sosialidemokraatista puoluetta kohtaan. Vaikka puolueen yksi jäsen hairahtuukin, ei teidän pidä rankaista koko puoluetta.

Vakuutan että sen lisäksi, että lausuntoni Itä-Timorin presidentin vaalien merkityksestä oli vain henkilökohtainen näkemykseni se myös perustui täydelliseen asioiden ymärtämättömyyteen.

Toivotan ystäväni ja etenkin vihamieheni Ulkoministeriön rappujen pieleen seuraamaan häpeäpaalurangaistustani, joka toteutetaan Ulmininisteri Erkki Tuomiojan viimeisenä virkapäivänä. Ruoskijoina toimivat Arja Alho ja Liisa Jaakonsaari ja suolaa haavoihin heittää Itsevaltias Osku Pajamäki.

Saan mitä ansaitsenkin.

Kuten olemme saaneet lehdistä lukea, televisiouutisista nähdä ja radiosta kuulla, ovat Itä-Timorin jännittävät presidentinvaalit menneet toiselle kierrokselle.

Tuota uutista olen pelännyt pitkään. Olisin toivonut, että köyhä kansa olisi osannut valita preidenttinsä jo ensimmäisellä kierroksella. Turhia pateja kuluu nyt toisen kierroksen järjestämiseen.

Itä-Timorin preidentinvaleja on rummutettu Suomen tiedotusvälineissä jo usean päivän ajan. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä Itä-Timorin uutisissa, lehdissä ja televisiossakerrottiin hieman yli vuosi sitten Suomen presidentin vaaleista. Elettiinköhän tuolloin Itä-Timorissa yhtä jännittävissä tunnelmissa kuin me nyt täällä Suomessa Itä-Timorin vaalien suhteen.

Tokkopa.

Tuskin Itä-Timorissa uutisoitiin sanaakaan Suomen presidentin vaaleista.

Kummassakohan maassa uutistarjonta on mennyt hakoteille?

Jos minulta kysytte niin Suomessa.

Ja oikein kunnolla.