IRC-Galleria

Senaatintori on suuri ja ihmeellinen. Mutta melko hiljainen. Suomi oli 0-2 tappiolla joten ääni ei oikein kaikunut torilla. Ainakaan vielä.

Me tultiin hotellille. Sadan metrin päähän torista. Jos tulee voitto, mä meen hilluu joukkoon. Jos tulee tappio, mä meen hilluu joukkoon Kanadan lippu tangossa. Se on kunnon extremeä.

Olemme siis Helsingissä. Työ- ja huvittelukeikalla. Minulla huomenna aamulla huvitteupalaveri Eeron ja Matin kanssa, sitten minulla ja Rakkaalla Vaimolla työpalaveri Lohjalla, sitten taas huvittelua Tilllin syntymäpäivän kunniaksi Ikeassa ja kaupungilla. Tiistaina aamupäivällä taas työpalaveri Rahiksessa, sitten vielä shoppailemaan ja pikku hiljaa kotia kohti vapauttamaan kotimiehet vastuusta.

Ihan mukava ensimmäinen matkapäivä, kaksi mässyttää karkkipussia tossa ympärillä joten pitäisköhän minunkin heittäytytä sängylle, katsastaa uutiset ja mässyttää vähän suklaata.

Aamu sarastaa Sanskun kanssa. Rauhallinen kahvihetki, mutta seuraavassa katauksessa onkin sitten jo vipinää. Viiden oman lapsen lisäksi aamiaispöytään nousee myös kaksi yökyläläistä.

Joilla muuten on uskomaton vaikutus omaan väkeen. Eilinen illansuu ja ilta kului rauhallisemmin, sopuisammin ja miellyttävämmin kuin monasti pelkällä omalla porukalla. Kai siinä on sekä tiettyä vieraskoreutta mutta myös ihan oikeasti tekemisen hauskuutta. En muista, milloin omat lapset viimeksi olisivat pelanneet monopolia, orperationia tai muuttuvaa labyrinttiä.

Meiltä vanhemmilta eilinen päivä ennen lasten kotiintuloa kului kahdessa huoltosuunnitelmapalaverissa. Valitettavasti vaan kumpaankaan ei saapunut lasten vanhempi. Mutta lasten sosiaalityöntekijöiden kanssa saatiin asioita eteenpäin hyvässä hengessä.

Myös jännitys Rinsessa Aavan ja hänen Erikoisen äitinsä suoriutumisesta leikkuupäivästä sävytti eilistä. Tiedoksi vaan, että Rinsessa Aava suoriutui loistavasti ja Erikoinenkin on elossa. Hyvä savutus siihen nähden, että Rinsessa Aava oli kuitenkin leikkauksen ja toimenpiteiden kohde. Ja Erikoinen kuitenkin "vain" myötäeläjä.

Tänään nokkani suuntautuu kohti Mikkeliä ja Mäntyharjua. Otetaanpa taas ikäänkuin ahkeruuteni todistamiseksi tämän päivän lukujärjestys.
5.00 Herätys ja aamupalan valmistusta
6.00 Ensimmäinen kattaus jossa tänään siis vain Sansku
7.00 Toinen kattaus jossa seitsemän lasta
7.45 Moinsalmen koulun lapset bussille
8.20 Kaupungin koululaisten kanssa matkaan
11.00 Hankepalaveri Mikkelissä TE-keskuksessa
12.30 Valmentajakumppani kyytiin Mikkelistä
13.30 Perhekäynti Mäntyharjulla Pride-valmennuksen merkeissä
16.00 Paluumatkalla poikkeaminen Mikkelin Lideliin
17.30 Valmentajakumpani Sulkavalle
19.00 Jannan Koulukabaree Savolassa
20.00 Sanskun haku harjoituksista
20.30 Tillin haku teatterista
21.00 Kotona ja punkkaan

Mutta ei se ole helppoa Rakkaalla Vaimollakaan. Kolmen välillä perin jänkkipäisen pikkuäijän kanssa iltapäivä ja ilta kotona. En kyllä kovin mielelläni vaihtaisi osiakaan.

Miehen on tehtävä mikä miehen tehtävä on.

Eilisen päivän saldo oli kaikkien kiinteiden kalusteiden irroittaminen Riihirannan seinistä. Vain kaasuputket jäivät paikoilleen. Kun puuttui niiden sivistyneeseen iroittamiseen suunnitellut työkalut. Moskalla ja sorkkaraudalla kun olisi tullut turhan krouvia jälkeä.

Nyt purkamiseen tuleekin muutaman päivän tauko. Edessä muunlaisia puuhakkaita päiviä. Mutta ensi viikolla on jälleen Riihirannan vuoro. Ja silloin päästäänkin jo katon pudotukseen. Mielenkiintoista pölyhommaa tiedossa.

Tuota ennen on kuitenkin luvassa monenlaista touhua. Perhekäyntiä, PRIDE-paneelia, huoltosuunnitelmapalavereita, rahiksen ja TE-keskuksen neuvonpitoa, lasten kuskaamisia, Hyrrän kevätnäytöstä... joten ei tule aika pitkäksi.

Rakas Vaimokin päätti jatkaa päiväkirjan pitoa tuolla omilla sivuillaan. Hyvä näin. Ennen piti heittää karvalakki ovesta eteiseen ja katsoa kuinka pitkälle se pihalle lentää. Siitä tiesi, onko ilmasto sopiva sisäänastumiselle. Nyt ilmastoa voi tutkailla päiväkirjan kautta. Siunattuja nämä kannettavat koneet.

Jotta joku ei kuvittelisi edellisen olevan totta, niin sanon varmuuden vuoksi, että se ei ole totta. Aina olen toivottu kotiin, ei siinä tarvita karvalakkeja eikä läppäreitä ilmaston tutkailemiseen.

Kunpa osaisin opettaa saman lapsillekin. Että mitään niin kamalaa ei maailmalla tule tehdyksi ettei aina voisi tulla kotiin asioita selvittelemään. Ainakin vielä tässä koulutuksessa on tehtävää, niin usein tyhmyyksiä tehdessään osa meidän lapsista ei uskalla tunnustaa tekemisiään vaan syyllistyy valheisiin. Osa ei ilmeisesti tee tyhmyyksiä tai sitten he ovat luultua parempia valehtelijoita. Veikkaan ensimmäistä vaihtoehtoa.

Olen kyllä lohdutellut heitäkin, että vielä hekin tekevät tyhmyyksiä. Ja silloin ovat kodin ovet ja vanhempien sydämet aina avoinna asioiden käsittelylle.

Jokainen meistä tekee tyhmyyksiä. Joka ei tyhmyyksiä tee ei sitten tee mitään muutakaan.

Nimerkki: Kokemusta on.

Savossa kaikki syntyy nopeasti,
päätökset, projektit ja toteutus.
Sen nähnyt olen minä useasti,
kun vaan toimeen itse tartutaan.

No nyt tartuttiin. Kaikki irtain kannettiin Rakkaan Vaimon kanssa eilen poikien suosiollisella avustuksella ulos Riihirannasta. Osa kotiin, osa aittaan varastoon. Seuraavaksi irroitetaan kiinteät kalusteet ja sitten päästäänkin jo purkuhommiin.

Katto alas, laudat varastoon ja pölyiset lasivillat kaatopaikalle. Voi sitä kutinan määrää. Ja samaan purkutahtiin myös takan typerät kaakelit pirstaleiksi ja pihalle. Kuten tiiliseinänpätkäkin.

Oli tuo tyhjennystyö ihan sopivan juhlavaa RV:n syntymäpäivän viettoa. Ainakin hänen itsensä mielestä. Hän kun on juhlien ystävä vain silloin, kun juhlakaluna joutuu kärvistelemään joku muu kuin hän itse. Mutta auta armias jos juhla osuu omalle kohdalle. Siitä ei saa hiiskua kenellekään, ei edes lapsille. Jotka sitten ovatkin autuaan tietämättömiä äidin juhlapäivästä.

Katotaan nyt, miten käy ensi sunnuntaina. Kun on äitienpäivä. Jota toitotetaan joka mainosvälineessä. Onnistuukohan Rakas Vaimoni luovimaan tuon juhlan ohi?

Minä en ainakaan pistä itseäni tuleen.

Mutta en paina jarruakaan, jos lapset ovat liikkeellä.

Riihirannan muhku56 remontti on edessä. Työmaakatselmus suoritettiin lauantaina liki koko perheen voimin. Varsinaiset suunnitelmat tosin tehtiin Rakkaan Vaimon ja minun kesken, demokratia ei päästetty sotkemaan liiallisesti tätä hanketta. Kesätöihin sentään muutama lapsi ilmoittautui. Jonka lisäksi mukaan pakotetan muutama selainenkin lapsi, joka ei vielä ymmärtänyt innostustaan ilmaista.

Sisäpuoli tulee kokemaan melkoisen muutoksen, ulkopuolelta ei ehkä muuta kuin hieman väriä noihin oviin. Ja uudet rappuset. Sekä grilli pihaan. Mutta nyt sisään.

Välikatto poistuu, se tekee huoneesta matalan, on notkollaan ja muutenkin tarpeeton. Mökki kun on kesämökki, niin siellä ei tarvita edes sitä vähäistä lämmöneristystä, jonka välikatto tarjoaa. Välikatto siis pois ja harjakattoon valkoinen maali. Nykyisen sisäkaton kohtaville reunoihin hyllyt kiertämään koko huonetta ja laudoitus vesikaton ja hirsiseinän taitoskohtaan. Ja sitten hyllyt ja laudoituskin valkoiseksi.

Kamalasta avotakasta vielä kamalammat kaakelit pois ja jonniinsorttista rappausta ja luonnonkiveä tilalle. Kuten takan ympärillä oleva palomurikin nyt on. Ja hassu tiiliseinänpätkä myös purkuun.

Sitten lattian kimppuun. Tumman ruskeaksi lakattu lattia menee hiontaan ja saa sekin valkoisen maalin. Sen jälkeen huone onkin valmis uudelleen kalustettavaksi. Keittösyvennys uuteen kohtaan, kirpparilta ostettu puinen vuodesohva toisen sängyn tilalle, tuolit uusjakoon, vanhoja Käärmelahteen ja Käärmelahdesta toisia vanhoja Riihirantaan.

Tavoiteaikataulu on juhannuksessa.

Siis remonton lopun, ei alkoituksen suhteen.

Ja ei kun kesää viettämään.

Kun lukee näitä viime päivien, jopa viikkojen kirjoituksiaan, niin ei voi muuta sanoa kuin että ei taida olla äijällä lääkitys kohdallaan.

On kestänyt jo toista vuorokautta. Meinaan vappukrapula. Aika hyvin huomioonottaen etten juonut pisaraakaan alkoholia. Jos ei nyt Rakkaan Vaimon simaa lasketa alkoholiksi. Se oli meinaan siinä ja siinä.

Kyseessä on henkinen krapula. Oli elämäni toiseksi surkein vappu. Ranking-listalla huonommaksi sijoittuu vain 1990-luvun alkupuolen vappu jolloin tukihenkilöni poikaystävä teki itsemurhan. Ja kuin sattuman sanelemana olin tuona vappuyönä noin kello kolmen aikaan juuri terveyskeskuksessa viemässä erästä toista lasta paikattavaksi. Kun tukihenkilöni saapui samalla ambulanssilla kuolleen poikaystävänsä kanssa terkkariin.

Siitä alkoi sekä akuutti etä hieman pitkäaikaisempi tuettavan pystyssä pitäminen. Taka-alalle jäivät tuolloinkin työväen vappu ja jopa oma rakas. Joka tosin ymmärsi kiitettävän hyvin tilanteeni ja merkitykseni tuolle tuettavalleni.

Se oli niitä Yöjalka-ajan vappuja jolloin tunsi itsensä tärkeäksi vappuna auttaessaan Vihdin kaduilla nuoria ja lapsia selviämään vapun kokeiluista. Selviämään henkisesti mutta myös aivan konkreettisesti. Nummelan nuorisokeskukseen pystytetyllä selviämisasemalla.

Oli ne aikoja. Aikoja, jolloin koki olevansa vappuna hyödyksi. Edes jollekin.

Toisin on nyt. Etenkin vappuna 2007.

Olinko hyödyksi Rakkaalle Vaimolle? No enpä juuri. Kun hänellä kupli pitkän ajan pahaolo pintaan niin oliko minusta lohduttajaksi. Ei. Päin vastoin hän joutui hetken päästä lohduttelemaan minua. Kuin maailmani oli kaatumassa.

Entäpä sitten lapset? Oliko minusta jotain hyötyä heille siinä tunteiden tornadossa joka Käärmelahtea pyöritti vappupäivänä? Ei. He jotka ansaitsivat RV:n kitapurjeiden tuuletuksen saivat sen kestää ilman minun tukeani. Ja he, jotka seurasivat sitä sivusta mutta kokivat osan lastista omakseen jäivät hekin täysin ilman tukeani.

Voi hyvä isä.

Kun pisteeksi kaiken loppuun liittyy vielä kuolleista noussut äitini, joka otti käyttöönsä koko vittuiluarsenaalinsa niin johan oli vappu. Kun taaskaan ei lapsi pomppinut hänen pillinsä mukaan, niin johan tuli syyllistämistä oikein luurin täydeltä.

On se kumma, että vanha ihminen jaksaa pari päivää kuoleman portilla käyntinsä jälkeen vittuilla noin tehokkaasti ja satuttavasti. Lauantaina keskussairaalan poliklinikalla tohtorisetä kyselee kautta rantain, että miten on, onko äidillänne jonkinlainen säädös hoidosta, noin niinkun elvyttämisestä ja silleen. Ja kolme vuorokautta tuon jälkeen mamma on saatu sihen kuntoon, että jaksaa pahoittaa lapsensa mielen oikein kunnolla.

On tämä lääketiede ihmeellistä.

Ylioppilaslakkia en omista, työväenatteen kylläkin.

Joten en voi vetää valkolakkia päähän tämän päivän kunniaksi. Mutta en voi myöskään lähteä vappumarssille tai -juhlaan, sillä en saa leimata perheeseemme sijoitettuja lapsia työväenhenkisiksi. Näin minua on kieltänyt parin lapsen biologinen äiti ja hänen puolelleen asettui myös sosiaalityöntekijämme.

Mietityttää vaan, kumpi on pahempaa leimaamista tässä kaupungissa? Se, mitä me olisimme vappumarssille oallistumisella tehneet vai se, mitä lasten biologinen äiti omalla käytöksellään ja julkisella esiintymisellään tekee.

Mikäli lapsilta kysymme, ja miksi emme kysyisi, he olisivat halunneet vappumarsille. Ainakin vielä silloin, kun vappumarssit meiltä kiellettiin. Onhan tilanne ja suhtautuminen saattanut näiden vuosien aikana muuttua, tiedä häntä.

Tuo vappumarssille osallistuminen onkin liki ainut kasvatukselinen asia, jossa biologinen äiti on halunnut antaa käskyjä perheellemme. Onneksi.

Mutta mitä tämä kieltolaki aiheuttaa minulle? Vitutusta, sillä vappumarsseilla tuli oltua sentään liki 30 vuoden aikana varmaankin 25 kertaa. Tai ainakin vappujuhlassa kun aina ei tarjolla ollut mahdollisuutta osallistua marssille.

Ensi vappuna minä kyllä lähden Rakkaan Vaimon kanssa vappumarsille Helsinkiin. Kysyn etukäteen oikein luvan sosiaalityöntekijöiltä. Että saanko ottaa mukaan lapset, joiden kasvatusvastuu minulle ja RV:lle on uskottu. Jonka toteuttamisesta sosiaalityöntekijät eivät kovin laajasti muuten ole kiinnostuneita. Jos eivät lupaa anna, saavat järjestää lapsille hoidon vapun ajaksi.

Ei se kyllä ole kivaa meille eikä lapsille. Mutta uskon vielä siihen, että sosiaalityöntekijätkin ymmärtävät tässä asiassa lasten parhaan.

Ja mahdollistavat perheemme yhteisen vapun.

Rakas Vaimo kirjoittaa omassa päiväkirjassaan älykkäästi peilistä. Lukekaa vaikka SeijaSofia. Peilin ongelma on kuitenkin se, ettei se osaa antaa ohjeita. Se näyttää, että olet läski, mutta ei kerro miten laihtuisit.

Ystävä voi olla peili, mutta ei vain peili. Hyvä ystävä antaa myös neuvoja ainakin niitä kysyttäessä. Eikä vaan totea, että se sinun on ratkaistava itse. Totta kai lopullinen ratkaisu on minulla itselläni mutta kaipaisin kuitenkin hyviä vinkkejä siitä, miten ongelman voisi ratkaista.

En valmiita vastauksia, mutta aineksia ratkaisun tekoon. Jopa vaihtoehtoja. Ei välttämättä yhtä ja ainutta vaan erilaisia joista yhdistellä ja koota oma oikea ratkaisu. Etenkin jos peili on omasta mielestäsi viisas ja kokenut.

Silloin ei juurikaan kaipaa saivartelua siitä, onko apua kysytty oikein. Onko kysytty tyyliin mitä minun sitten pitäisi sinun mielestäsi tehdä, jolloin peili jättää vastaamatta. Vai onko ymmärtänyt kysyä, mitä sinä tässä tlanteessa tekisit, jolloin peili olisi kertonut omia näkemyksiään. Mutta kun et niin älynnyt kysä, peili jätti kertomatta.

Kun sivusin tätä aihetta jeesusjutussani jo par päivää sitten, niin palataan tuohon taruun vielä uudestaan. Raamatun tarinoiden mukaanhan jessus opetti kertomalla vertauskuvia. Ei siis tahtonut neuvoa aina suoraan vaan antoi ihmisten tajuta tarinoista, vinkeistä ja esimerkeistä.

Että jos pitäisi valita, niin peilin sijaan minä tahtoisin ystäväkseni jeesuksen.

Vaikkapa tuon taruolennon näköisen faunin.

Partaisen ja pitkätukkaisen hipin.

Joskus tulee arvosteltua lasten pettymyksensietokykyä. Kuinka pienet vastoinkäymiset saa heidät heittämään hanskat tiskiin. Tai miten arvostelu, perusteltukin, pahoittaa heidän mielensä.

Mutta eihän tässä ole itse heitä kummempi. Oikeastaan päin vastoin. Sentään aikuinen ja käyttäytyy kuin lapsi. Kun pahoittaa mielensä, jättää hiekkakasan. Päättäen, että tuon paskiaisen kanssa en leiki enää koskaan.

En tiedä, leikinkö. Nyt tuntuu, että en. Mutta eihän sitä pidemmän päälle tiedä, miten asiat kehittyvät. Ehkä sitä pääsee loukkaantumisensa yli, ehkä hyväksyy ihmisen sellaisena kuin hän on. Vikoineen mutta myös vahvuuksineen.

Olisikohan uskovaisilla sama ongelma mikäli Jeesus olisi olemassa ja tarujen mukaisesti ilmestysi maan pinnalle. Sanomaan, että ei perkele, tehän olette tehneet kaiken ihan päin helvettiä. Enkös minä silloin viime kerralla opettanut, miten hommat pitää hoitaa. Tyhjensin silloin sen synagoogan jossa oli kaiken maailman kauppiaita. Ja nyt kirkon eteinen pullistelee krääsäpöytiä kuin kevätmarkkinat.

Ja eikös meillä ollut jotain puhetta lähimmäisen rakastamisesta. Te olette senkin ihan väärin ymmärtäneet, rakastamisesta minä puhuin, en rahastamisesta.

Entäs sitten tuo tappaminen mistä oli oikein yksi käskykin niissä kivitauluissa. Mutta te vaan tapatte uskonnon nimeen toisianne minkä ehditte.

Mahtaisi siinä uskovaisia vituttaa kuin vanhaa oravaa talvipakkasella. Käpy jäässä eikä yhtään hammasta suussa. Että tulet siihen nyt arvostelemaan. Kaikkitietävänä vaikka et tämän arjen keskellä elämääsi vietäkään. Helppohan sieltä taivaasta on ajaa kultaisilla kärryillä ja tulla tuomitsemaan niin eläviä kuin kuolleitakin.

Mutta tules perkele pyörittämään tätä arkea. Se kun ei ole pelkkää juhlaa vaan joskus myös ruusuilla tanssimista. Ottaisit ensin malkasi ennen kuin alat sohia minun rikkaani.

Ei sillä, että minä mitään messiasta odottaisin. Kun en sellaisiin usko. En maan päällä enkä taivaissa. Ole jalustallasi, mutta minä en sitä jalustaa kiillota. Vaikka rakentamssa olenkin.

Nyt ja iänkaikkiaan. Ainakin joskus siltä tuntuu.

Maallinen valta menee ja tulee, hallitukset vaihtuvat mutta jumalat pysyvät.

Ainakin omasta mielestään.

Amen.