IRC-Galleria

nebulus

nebulus

"anteeksi, eksyin jännän äärelle"

Päivän extreme-linkkivinkkiTorstai 19.04.2007 01:07

http://video.google.com/videoplay?docid=994500903799016230&q

Meno alkaa parin minuutin kohdalta. Dan Osman kyseessä, kaveri kuoli vuotta myöhemmin temppuillessaan samalla lailla, köyden katketessa. Tapaus ei ole videolla. Syynä köyden hankautumisesta aiheutunut sulaminen, ei vedon voimakkuus.

Lisää pohdintaaKeskiviikko 18.04.2007 15:11

Aina välistä käy vauvoja kateeksi:

Röyhtäyksen ja pierun jälkeen sinua kehutaan.
Jos väännät isot tortut vaippaan tai lavuaariin, niistäkin saa kehuja.
Jos vaippojen vaihdon yhteydessä pissaat lattialle, se aiheuttaa huvittuneisuutta.
Ja kun itkettää, heti saa tissin suuhun.

Ihmekös kun meinaa pikkuista aika ajoin hymyillyttää. Hymyilisin minäkin. :)

pohdintaaKeskiviikko 18.04.2007 01:41

Kummallinen paikka tuo työpaikka. Kerran saat pienen tulipalon aikaiseksi labrassa, ja heti alkavat kutsua pyromaaniksi. Outoa. Onkohan sillä mitään tekemistä asian kanssa, että jätin palamaan syttyneet näytteet aamulla uuniin ja poistuin kaupungista?

Näitä päiviä...Tiistai 17.04.2007 01:06

Päivän positiiviset asiat:
-Pikkuisemme nenä muistuttaakin enemmän äidin kuin isänsä nenää. Onnekas lapsi \:D/
-Bilirubiiniarvot olivat laskeneet illalla
-Pikkuisen paino oli noussut
-Oli lämmintä

Päivän negatiiviset asiat:
-Työkaveri luuli näytepussiani roskikseksi. Näyte oli puupolyä. Nyt se on puu-ja lattiopölyä, hiekkaa ja muutama hengityssuojain.
-Tuotenäyte, jota on analysoitu ja koeajettu helvetin kauan, olikin puolitoista kertaa kalliimpi kuin ilmoitettu ja siten alusta alkaen täysin tarpeeton.
-Muutenkin ahisti pikkuisen näkemiseen asti.

Mutta se nenä. Menee kuulkaa päivä reippaasti plussalle!

Jatkoa vauvateksteihin IIIKeskiviikko 11.04.2007 19:22

Taas pari päivää mennyt lentämällä ohi. Torstain iltapäivään jäi viime kerralla tilanteen kehittymisen seuraaminen.

Torstaina palasimme kotiin, tosin eri lailla kuin alun perin suunnittelimme. Oli aika haikeaa kantaa mukana onnittelukukkia, kortteja sun muuta sellaista, muttei onnittelujen kohdetta. Kotosalla valmista pinnasänkyä ja valmiiksi pedattua kehtoa sun muuta sellaista katsellessa meinasi itse kullakin tulla hieman tippa silmään. Onneksi kuitenkin Osasto 55:n henkilökunta osoittautui huomattavan ystävälliseksi, asiantuntevaksi ja lapsien suhteen hyvin hellävaraiseksi, joten pikkuisen takia ei tarvinnut pelätä. Kaikesta huolimatta ikävän tunne oli kova, vaikka äsken olikin nähty. Onneksi sentään Katri voi jo tuolloin hyvin, että pystyimme hyvin kulkemaan kodin ja sairaalan väliä muutaman tunnin välein.

Perjantai, lauantai ja sunnuntai olivat päivinä aika samankaltaisia. Vuorokauden valohoito bilirubiinin laskemiseksi pudotti aina selvästi arvoja, mutta vuorokauden tarkkailuaikana bilirubiiniarvo tuppasi aina nousemaan turhan paljon. Pikkuinen oli aina kovin pirteä muutamaa tuntia hoidon päätteeksi, mutta arvojen noustessa alkoi väsy iskemään. Ihmeellisen rauhallisesti kaveri kuitenkin hoidon ottaa, myös pirteämmällä tuulella ollessaan ei kamalia protestiääniä lähde juuri muuten kuin kunnon nälän iskiessä. Edes verinäytteen ottaminen ei itketä, jos muistaa samalla silitellä pientä. Sunnuntaina myös Milla-täti pääsi katsomaan pikkuistamme, lasin läpi toki. Suvi-täti sen sijaan ehti käydä kyläilemässä jo aiemmin ja ehti pikkuista sylissäkin pitämään. Lastenosastolle kun tosiaan eivät muut kuin vanhemmat pääse, infektiovaaran takia.

Osastolla useammin vieraillessa alkaa tutustua myös muihin vanhempiin. Kaikesta päätellen pikkuisemme on varsin onnekas muihin osaston asukkaisiin verrattuna, moni on näet tullut teho-osaston kautta nykyiseen hoitoonsa. Tehohoidon syynä on enimmäkseen ollut pienten kovin nuori ikä, moni on noin kaksi kuukautta ennakkoon syntyneitä, syntyessään reilusti alle kaksikiloisia. Oma pikkuisemme näyttää jopa varsin rotevalta siinä joukossa. Samassa huoneessa on tyttömme lisäksi toinen hyvin pikkuinen tytteli sekä hyvin roteva poika, joka painaa enemmän kuin huoneen tytöt yhteensä. Aika hauskaa seurata huoneen ääniä, kun toisella seinustalla tytöt pitävät enintään hiljaista öhinää, kun taas toisella seinällä tumma iso poika örisee ja röyhtäilee. Yrittääkö lie pitää jonkinlaista jöötä?

Alkuviikosta tilanne on edennyt hieman mukavampaan suuntaan: Pikkuisellamme alkaa bilirubiiniarvot hiljalleen laskemaan koko ajan enemmän hoitojaksoa kohti. Eilen lepojakson jälkeen arvo oli enää pari kolme-neljä prosenttia yli raja-arvon, joten alkaa jo tuntua kovin todennäköiseltä, että valohoitoa ei enää kauaa tarvita. Sitten vain ankaraa ruuan tankkaamista, niin pikkuinen pääsee kotiin. Parhaassa tapauksessa tänä viikonloppuna, todennäköisesti viimeistään ensi viikon aikana. Silloin isi lähtee isyyslomalle ja tulee töihin vasta vapun jälkeen!

Vielä tunti, niin pääsen taas katsomaan unissaan hiljalleen hymyilevää pikkuistamme. Jotenkin on sellainen kutina, että tuo pikkuisemme kasvoilla oleva pieni hymy tulee liikuttamaan isiä vielä monta kertaa tämän elämän aikana.

Tämä taisi olla oikeastaan tässä. Jatkossa tulee taas enemmän päiväsaikaan tehtyjä havaintoja ja muuta jupinaa.

Lisää vauva-tekstiäSunnuntai 08.04.2007 14:13

Jäi jatko kirjoittamatta eilen, kun oli hieman kiireinen päivä. Yritän tässä kirjoitella vielä kuluneen viikon tapahtumista, ennen kuin unohtuvat.

Maanantai-aamu

Pääsimme tosiaankin lapsivuodeosastolle omaan perhehuoneeseen kuuden korvilla aamusta. Paketoimme pikkuisemme omaan vuoteeseensa. Tuore isi totesi olonsa 24 tunnin valvomisen päätteeksi suhteellisen väsyneeksi ja nukahti siihen paikkaan. Edes verikokeen ottamisen aiheuttama huuto pikkuiselta ei saanut minua heräämään. Katri sensijaan oli niin adrenaliinitokkurassa edelleenkin, että ei nukkunut vielä yli kolmeentoista tuntiin... edelleenkin hämmästyttää se käsittämätön voima, minkä Katri tuotti pikkuista synnyttäessään. Tuossa kun eilen sitä pohdin, niin tajusin, että se vastaa suurinpiirtein voimaa, joka tarvitaan oman isovarpaansa repimiseen irti omin käsin. Nostaa kunnioitusta tuota pientä ja hentoista vaimoani kohtaan. :)

Parin tunnin unien jälkeen oli aamiaista tarjolla. Haimme aamupalan huoneeseemme ja söimme pikkuista tuijotellen. Isi taisi kyynelehtiä useammin kuin äiti, rakastuminen pikkuiseen oli hyvää vauhtia etenemässä. Miten jokin niin pieni voi olla jotain niin täydellistä? Näytti, kuin pikkuisemme olisi hiljaisena hymyillyt tuhistessaan sängyssään. Vaikka hyvin tiedänkin, että vauva oppii hymyilemään vasta noin kahden kuukauden ikäisenä, niin siltikin luonnostaan nukkuessa hieman ylöspäin taipuvien suupielien katsominen on jotenkin hyvin liikuttavaa.

Maanantaipäivä meni aika lailla lyhyitä unia ottaessa sekä puhelu- ja tekstiviestirumban merkeissä. Ainoastaan yhdelle vastaanottajalle piti vakuutella, ettei kyseessä ole aprillipila. Pikkuisesta tuli toki otettua muutamia kymmeniä kuvia. Myös mummo, pappa ja Mari-täti kävivät vierailemassa, pikkuisemme alkaessa välittömästi kietomaan kyläilijöitä pikkusormensa ympärille. Perhehuone osoittautui toimivaksi ratkaisuksi ennen kaikkea yöaikaan, kun pystyimme vuorottelemaan pulloruokinnan vuoroissa. Niinpä Katrikin sai nukuttua reilut unet.

Tiistaiaamuna kumpainenkin oli jo varsin pirteänä. Pikkuisella vain oli paino laskenut turhan paljon, 2350 grammaan, joka oli jo turhan lähellä 10% painonlaskua. Yritimme hillitä painon putoamista ruokkimalla pikkuistamme kahden tunnin välein, ja alussa se vaikuttikin tehoavan. Tiistai-keskiviikkoyönä huomasin huvittuneena, miten lauman suojelijauroksen hommat alkoivat painamaan päälle. Osaston kätilöt kävivät huoneessamme parin tunnin välein pikkuista katsomassa, ja aika-ajoin vierailija tuli huoneeseemme hieman ennen kuin kelloni ehti soida. Yleensä se sai aikaan ponkaisun istuma-asentoon makuulta täydessä taisteluvalmiudessa. Toivottavasti en säikäyttänyt. ;)

Keskiviikkona totesimme, että painon pudotus oli pysähtynyt. Aamulla pääsin kylvettämään pikkuisemme, mikä ei vielä ollut hänelle mukavinta mahdollista harrastetta, pieniä protestiääniä siis pääsi. Valitettavasti pikkuisen ihonväri alkoi kellertää, ja iltapäivällä otettu bilirubiini-näyte osoitti liian korkeaa lukemaa. Jouduimme siksi viemään pikkuisemme lastenosasto 55:een saamaan sinivalohoitoa. Tippa tuli silmään palattuamme takaisin huoneeseen, jossa odotti pikkuisen tyhjä vuode.

Torstaina luovutimme huoneen seuraavalle pariskunnalle vauvoineen ja menimme lastensairaalan puolelle pikkuistamme katsomaan. Bilirubiiniarvot olivat laskeneet ja pikkuisemme siten muuttunut pirteämmäksi. Valohoito voitiinkin lopettaa iltapäivällä.

Jaahas, ruokinta-aika lähestyy. Pitää jatkaa myöhemmin.
Tosiaankin, synnytyshuoneeseen päästiin hieman ennen yhtä. Positiivinen yllätys oli huoneen kodikkuus, eli instrumentit yms. olivat kaapeissa piilossa, huoneen valaistus oli himmeä ja käytävältä kuuluvat äänet eivät kantautuneet huoneeseen. Meitä auttanut kätilö (harmi kyllä en muista nimeä) oli hyvin asiallinen ja rauhallinen, niinkuin pitääkin. Katri sai ilokaasumaskin käyttöönsä ja kehoituksen kiskaista kaasua aina kun sille tuntuu. Yliannoksen huomaisi kuulemma varmasti ajoissa ja lupa oli hengitellä niin paljon kuin pää kestää.
Tunnissa kohdunsuu oli avautunut jo seitsemään senttiin ja samalla todettiin, että lisäpuudutusta tarvittaisiin. Se saatiinkin jouhevasti. Koko ajan oli sellainen fiilis, että osaston porukalla on tilanne enemmän kuin hanskassa. Kello kolmen korvilla Katrilla alkoi tulla tarve ponnistaa, kohdunkaula kun oli lähes kokonaan hävinnyt (leveys 9 sentin korvilla) ja parin koeponnistuksen jälkeen kätilö ilmoitti: "No niin, etköhän sinä voi tässä sitten synnyttääkin jo." Oli mukava yllätys, että synnytys voitiinkin tehdä siinä rauhallisessa huoneessa, eikä missään kirkkaasti valaistussa leikkaussalissa.
Ponnistusvaihe oli aika raju. Kestoa tuli 40 minuuttia, koska pikkuisemme oli kasvot hieman väärässä asennossa ja eteneminen hidastui siksi. Katri sai onneksi lisähappea ja hieman lisää puudutetta, joten jääkarhumaisen ärinän tovin jatkuttua klo 3.39.50 kätilö totesi pään olevan pihalla ja syntymän edellyttävän enää yhtä ponnistusta. Klo 3.40 pikkuisemme tuli tähän maailmaan, huudon alkaessa välittömästi. Kätilö nosti pikkuisemme ylös ja näytti tytön tulleen, jonka jälkeen hänet laskettiin äidin syliin. Siinä meinasi itse kullekin tulla itku silmään.
Aika käsittämättömän hieno tunne kun huomaa olleensa osallisena uuden ihmisen tekemisessä. Se on varmaankin niitä asioita, joiden suuruuden ja vaikuttavuuden tietää vain kokemalla sen. Silloin viimeistään huomaa, että tekemisistään ei ole vastuussa vain itselleen.
Alussa pikkuisemme oli hieman Alienin näköinen, sillä pää oli kovasti muotoutunut synnytyskanavassa. Lisäksi huipulla oli sentin-pari korkea ns. pahka, joka oli muodostunut pikkuisen pään painuessa kohdunsuun avautumaan jo pidemmän ajan, käytännössä tämä pahka siis oli pieni verenpurkauma, joka jo nyt on haalistunut pelkäksi mustelmaksi. Lisäksi väri oli alussa hieman violettiin päin taittuva, mutta korjautui pian pikkuisemme huutaessa pikku sydämmensä kyllyydestä.
Koska kyseessä oli tyttö, uskaltauduin leikkaamaan häneltä napanuoran. Pojan tapauksessa käsieni lievä tärinä olisi voinut saada aikaan ns. perustavan laatuisen virheen, joka olisi elämän myöhemmässä vaiheessa voinut aiheuttaa huomattaviakin kostotoimia. Tällä kertaa hätää ei kuitenkaan ollut, joten leikkauskin sujui mainiosti. Tämän jälkeen pikkuisemme veti hieman henkeä äidin sylissä, jotta jaksaisi huutaa kunnolla kylvettäessäni häntä. Kylvyn yhteydessä todettiin strategiset mitat: 45,5 cm, 2590g. Pituus tosin taitaa nyt olla pari senttiä lyhyempi, kun pään turvotus on vähentynyt radikaalisti.
Makasimme hetken pikkuisen kanssa sylikkäin äidin käydessä siistiytymässä, jolloin tämä kuva on otettu: nebulus Parin tunnin hämmästelyn jälkeen pääsimmekin perhehuoneeseen lapsivuodeosastolle, jossa vietimme kolme päivää. Niiden tapahtumista voisin kirjoittaa hieman vaikkapa huomenna.

Vauva!!!!!Perjantai 06.04.2007 13:54

2.4. klo 3.40 minusta tuli isä. Kaikki, jotka tietävät, miltä ensi rakastuminen tuntuu, kuvitelkaapa seuraavaa: koe sama tunne yhdessä rymäyksessä, joka vain syvenee tunnista toiseen. Semmoinen kahden ja puolen kilon nyytti makaa sylissäsi ja haluat suojella sitä kaikilta maailman möröiltä, vaikka itselta irtoaisi pää siinä rytäkässä.

Ajattelin kirjottaa muutaman sanan tämän viikon etenemisestä, kun nyt sattui sopiva väli kirjoittaa. Pitää jatkaa myöhemmin, jos jää kesken.

Sunnuntai-ilta: Kaveri oli tullut auttamaan tietokonehommissa kotona, kun Katri ilmoitti, että voimakas ja kipeä supistus iski. Puolen tunnin verran tilanteen etenemistä seurattuamme totesimme, että ehkä olisi parasta kattoa tietokonehommia joskus toiste. Kello oli silloin kahdeksan. Hetken aikaa tilanne oli melko hektinen, kun Katri oli hieman säikähtäneenä voimakkaan supistuksen takia ja televisiossa Marco Bjurström huusi pesuaineäänellään naminamijuttuja. Tilanne rauhoittui normaaliksi sammuttamalla Bjurström. :)

Kymmenen aikaan totesimme, että supistukset ovat muuttuneet säännölliseksi ja soitimme sairaalaan. Sieltä kehottivat tarkkailemaan tilannetta ja ottamaan yhteyttä, jos supistukset vielä jatkuvat. Noin puolen kahdentoista aikoihin uusi soitto, ja lähtölupa tuli. Yllättävää kyllä, Bjurströmin sammuttamisen jälkeen tilanne ei äitynyt missään vaiheessa hektiseksi ja sairaalaan siirtyminen hoitui hetkeä myöhemmin asiallisen ripeästi, hyödyntäen vain noin 50% VR6- golfin tehovarastosta, keskinopeuden pysytellessä reilusti alle 120km/h:n.

Kello 00.10 olimme sairaalassa kätilön juttusilla, joka laittoi supistuksia mittaavat anturit Katrin masun päälle. Niiden antamista käyristä ja kohdunsuun aukeamisesta neljällä sentillä voitiin päätellä, että synnytys oli käynnistynyt. Siirryimme synnytyshuoneeseen kello 00.55

(Pitää jatkaa iltapäivällä lisää, kohta pitää mennä ruokkimaan pikkuista)

Rakastamisesta.Lauantai 31.03.2007 16:20

Minusta on edelleenkin mahdottoman upeaa, että oma pää antaa rakastua masuun. Siis Katrin alati kasvavaan masuun, jossa pikkuinen yrittää kovasti kasvaa vielä muutaman sentin, vielä muutamia satoja grammoja.
Toinen ei ole vielä muuta tehnyt, kuin touhuillut hieman, potenut muutaman kerran hikkaa (jolloin koko masu hypähtelee hieman varsin soman näköisesti) sekä kasvanut kovasti. Silti siihen on jo ehtinyt rakastua.
Jos isänvaistot saavat tällaisia asioita aikaan, niin täytyy sanoa, että kaikkia vaistomaisia toimia ei todellakaan kannata yrittääkään hallita. Villiä odotella, että miltä tuntuu kun pikkuinen lopultakin putkahtaa ulos. Aika moni on puhunut, että tunne vastaa ensirakastumista hyvin nopeutettuna ja moninkertaisena. Taitaa olla kovasti ilosta itkemistä siis odotettavissa.
Sinällään aika hauskaa huomata itsessään joitain yhteisiä piirteitä isäukkonsa kanssa, vaikka muuten yleensä ajatellaan asioista eri tavalla. Esimerkiksi nyt: kevään lähestyessä alkaa tulla pakottava tarve edesauttaa kesän tulemista. Kotosalla iskä kävi aina heittelemässä tuhkaa takapihalle, että aurinko sulattaisi lunta paremmin. Itse ajattelin käydä levittämässä hangelle ensi kesän ravinteet ja multaa pienen kerroksen. Aurinko saa tehdä loput työt. Aiemmin ehdin jo puuhata patiolta kaikki lumet pois, niinpä nyt voisi olla korkea aika hoitaa loputkin pihasta.