IRC-Galleria

Täällä ei pääse pakoon ääniä.
"Ainoa lohtu on, että 20 heistä hukkuu ja muutama polttaa perseensä kokossa."
Bambusta tehdyt kynttilät symmetrisesti sijoitettuina ilman tuikkuja.
"Olenkin jo tässä nälkäinen.. Mutta tapausta voi sanoa myös psykologiseksi.."
Verhot huonosti peittämässä peittämättömyyttä. Sataa. Ainoastaan näen sen.
"Taas on sellainen ilta kun vihaan."
Aseeni kiiltää metallin uhkaa. Se olin minä, joka loin sille tarpeen.
"Ruumini vanki koskaan en ollutkaan."
"Orkesteri soittaa. Viulu ei voi enää kauniimmin vaieta."
Minun kurkiaurani. Elossa, jos vaikka kun ylös katso enää en.
Venytysvenytys, kaventuu kaventuu!

Ööblöö lö.
Vedän pipon syvälle korviin, niin helpointa kadota on.

Mieleni tekee kirjoittaa, en oikein vaan löydä aihetta enkä oikein jaksa kaivaa sitä elämästäni. Kirjoitetaan sitten vaikka kirjasta. Viimeisimmästä. Pmmp:n elämäkerta, jonka sain rakkaalta veljeltäni lahjaksi. Ensinnäkin loistavaa arviointikykyä. Innostuin samalla tavalla kuin jokaisesta bändin julkaisusta ensimmäistä lukuunottamatta. Aluksi nauroin ja hymyilin ja liikutuin tosi paljon teoksen pikkudetaljei(-sta)lle, kuten että Jori toi reenikämpälle kofeiinitonta pikakahvia ja tytöt oli murhata sen petoksesta, ja että mitä kaikkea he söivät ja missä ja miten, ja kun Mira sanoo 'joko jo' ja kun se tekee bändin vuoksi vaikka mitä - riskeeraa työnsä ja on siitä hipihiljaa ja nöyränä.
Ennen kaikkea aloin rakastua, no, joka tapauksessa tuntea tosi vahvasti kirjan kautta, juuri Miraan, kun ennen olin vain hehkutellut Paulaa sen enkelimäisyyden, runotyttömäisyyden ja sellaisen lavaherkkyyden ja muun muusta tietämättömän kautta. Mirassa on säteilyä ja sellaista magiaa ja hullunkurisuutta että wuuh. Harmi vain, ettei Mira puhunut kirjassa etenkään loppua kohden kovin paljoa. Silti ne sen vähäisetkin kommentit oli niin riemastuttavia: 'Mustassa näkyy perunaporkkanasose tosi hyvin'. Mutta rakastuin, tai siis sitä jotain, mä myös Paulaan loppua kohden, syvästi. Noloo..? *ha* Se meni jotenkin ton kirjan kautta niin kuin tytöille oli suotavinta (vaikka kyseisen bändin kanssa suotavuudesta tulee joskus aika hapara käsitteenä) ja niinkuin uskoisin totuuden heistä olevan. Tai siis - voiko tunteillla olla joku totuus tai ikuinen jatkumo ja samuus? Mutta joka tapauksessa heitä pystyi lähestymään ja heihin kiintymään tavalla, joka on realistisin. Ehkä ihan itsestäänselvää. Ei kuitenkaan välttämättömyys. Lava- ja musiikkikiintymys on jotain mahtavaa ja ennenkokematonta sekin.
Ja joillain keskivaiheen ylittävillä sivuilla itkin niin vuolaita kyyneliä klo 2.30 maissa, että ne kyyneleet taas muistaa ikuisesti. Tytöt puhuivat vaikeista ajoistaan ja ystävyydestään. Paulan tapa kirjoittaa herkistä asioista on omaa luokkaansa. Voi kun pystyisi itse samaan. Ja Paulan sisäisessä maailmassa, mitä vähääkään pystyin siihen tutustumaan, ja eräissä luonteenpiirteissä on paljon samaa kuin itselläni ja sekin totta kai kosketti. Mirassa ehkä sellaista huolettomuutta johon en pysty tai pystyessänikin olen enemmälti sekaisin, joskaan sillä ei ole vähääkään väliä.

Ennen kaikkea jäi sellainen tunne, että noi oikeasti välittää ja en halua että ne lakkaa ikinä välittämästä. Äitiys on ihana asia, mutta siinä mielessä mustasukkaisuutta aiheuttava, että yhä vähemmän ne on mun! Kuin myös se, että tytskyillä ja pojilla on mielettömän isot yleisömäärät; oon huomannut sen häiritsevän itseäni varsinkin viime keikoilla. Etenkin mitä enemmän on ryysistä, ja sitähän on jos mielii päästä lähelle. Ihan älytöntä, mutta kai siinä on samaa itsekkyyttä ja monesti kiellettävää omistushalua, kun haluaa pitää rakkaansa vain itsellään ja kun muut jakaa saman rakkauden, niin perin kiusallistahan tuo saattaapi olla.
Silti. Hyvä meno, elämä osaa olla hienoa ja paskaa ja hienoa paskaa, unelmat jee, toteutuu jeejee, nuoruutta ei tarvitse menettää koskaan!, ilmiö josta tuli tärkeä.

Sanoisin vissiin fanittavani.

Ja niin, liekö sillä merkitystä mutta kirja oli niinkuin kriitikotkin jaksavat sanoa, ihan näköinen. Ja sehän riittää. Viis tähteä, kuten oli joka ikinen helvetin kerta pakko, siis omavalintainen, mainita yläasteen lukupäiväkirjassa :D.

Joulu tulla jollottelee <3. Tunnen jo kaiken ihanuuden sisälläin.

Kiitos.

Aika jee että tämä päivä on ollut tosi kelailupitoista, mutta askelet hyräilivät tip tap. Onneksi oli edes kunnon joululaulu - en kestä niitä amerikkalaisia kaupallisuusrynkytyksiä mitä soi esim..
Prismassa:D. Silti askelet ovat tyhmiä, koska ilman pyörän kumin poksahdusta niitä ei olisi ollut.

Ja - miksi aina nauran tai naurahtelen, ja silloin myös väärissä kohdissa!? Jaksan vain kysyä.. Tulipahan silti säälistä ostettua itsellekin yksi joululahja :P.

Olisipa jo huominen tai ensi viikko, en malta odottaa! Paitsi ihanaa tehdä joulukortit tänään. Jotenkin kaikki on tällä hetkellä pääpiirteissään hyvin. <3

Joskus kaikki tapahtuu sekunnissa. On virta.

Eräät kädet.

Hajottaa pahasti!!! En osaa tarpeeksi maanantain tenttiin ja on enää huominen ja mummo ja pappa tulee ja haluan kuollakseni osata ja saada väh. 4.. :/ Sitten vaan istun tässä ja ryven tässä paniikissa ja itkettää. Ennenkin olen harrastanut ihmepelastumisia mutta tää fysiikka ei vaan mun vahvimpia näiltä aiheiltaan. Ja mitä mä ihmepelatumisilla? Niistä ei saa mitään. Niin sairas stressii!!!!! Ei hirveästi auta että kaveri sanoo että aina voi uusia, koska en mä osaa sellaisella asenteella ottaa asioita. Minkä tähden pitäis siirtää joku työ jonnekin tulevaisuuteen ja kasauttaa se toisten kanssa? Ei keväämmällä mitenkään paremmin jaksa.
Tiedän kyllä että asetan itselleni aika huikeat tavoitteet ja ehkä naurettavaa koska ei nty oo kyse elämästä eikä kuolemasta mutta en tiedä miksi tehdä toisin.
En halua selvitä, haluan tuntea onnistuneisuutta. Jää aina harmittamaan niin paljon jos oon mokaillut siksi että en vaan oo nähnyt tarpeeksi vaivaa, jonka aika vähälläkin lisäyksellä olisin pystynyt näkemään. Yleensä se on päivä. Se maaginen päivä jos on kyse kuitenkin vaan yksittäisestä tentistä tai muusta pienemmästä.
Vaivannäössä ei ole ongelmaa, ellei se muutu paniikiksi siitä ettei ehdi. Tämänlaiseksi. Tuntuu että juoksisi ympäri taloa 500 kertaa huutaen samaa sanaa. Lenkki päättyy rättiväsyneisyyteen.
Mun mielenterveys on kyllä aivan perseestä vielä 5 vuoden päästä kun nyt jo hajoon :DDD. aaaggg.
Oikeasti tässä on yks vitun iso ongelma: työt. Jos se olis ihminen, sille voisi raivota suoraa kurkkua, jos se olis edes seinä, sitä voisi potkia. Nyt voi vaan puhista ja alistua. Mäniinlopetanmäniinlopetan!

AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAaa

Ravistelin lumipalloa ja nallen silmän kuoppiin upposi hiutaleet. Missä omamme? Mulla ei tosin ole edes talvitakkia.
Mistä puheen ollen haha tarvitsin isältä kasaritakkia eikä sillä ollut kuin hervottoman topattu kulahtanut toppatakki jossa näytin suoraan sanottuna deekulta plussapallolta, joka on vaihtanut värinsäkin sen kortin väriseksi. :D Onhan se ihanaa olla luova ja etsiä ja miettiä oikein huolella mutta missäköhän välissä? No, onneksi on torstaihin aikaa. Ponnarit kaakkoon tai sinne päin.

Mä tarvitsisin jonkin matkan. Ei etelän lämpöä välttämättä. Sellaista pientä nautintoa vain ja kulttuurielämyksiä - että jonkin viikon verran voisi vain vetää henkeä kaukana tai kauempana muuttuneesta vuodenajasta täältä.

Äiti ja isä: Bööö.
Salla: Ei paljon pelota kun kaks tollasta palleroa.