IRC-Galleria

olen virhe joita tapahtuu.

mutta ilman rakkautta hukun öihin sekaviin ja ilman rakkautta, noniin. ilman rakkautta, olemme puolitiessä helvettiin.

what ever makes you happy.

pistäisin neulalla ja laulaisin sydämen kieltä, jos lupaatte että neulat pistää ja sydämestä kumpuaa kyyneliä. haluan huutaa huutaa huutaa niin lujasti. mutta jo hymyssä on liikaa ääntä.

hukkuneen puun kuoren alle ei voi kurkistaa, koska se kuori murtuu niin helposti.

häkkilinnut lentävät sitten kun ne vapautetaan. mutta avain hukkui tai se kadotettiin tahallaan jo vuosia sitten. joten ne itkevät taivaalle toisinaan avoimesta ikkunasta. ne itkee että aika koittaa vielä. vaikka se ei oikeasti kai koita koskaan.

nään sut mun seinälle ja sydämessä. muistoissa ja valokuvissa. hetkissä.
mä kaipaan sisko.

ainakin kaksimetrinen kaulaliina. kudon sen syksyksi.

taaksepäin hiipivät muistot koskettivat niskaa kylmillä vetisillä käpälillään ja saivat selkäpiin huokaamaan. oletko kotona, kysyi yksinäisyys, en koskaan vastannut. mikä sitten luokiteltaisiin minun kodikseni?
simpukkalinnan ikkunoissa paloi valoja ja tunsin itseni jokseenkin herkäksi, kuin tervetuulleeksi maailmaan joka vähiten haluaisi kasvokkain minunlaiseni hajonneen kanssa.
mutta tämä yö oli jotenkin erilainen. se oli täynnä taikaa ja kookoksen tuoksuiset keltakukkaiset pensaat saivat mieleni niin haikeaksi. niiden tuoksu oli huumaava. oli kuin kauneus olisi hiljaa laulanut.
tässä maailmassa, tällä puolella varjoja, yksinäisyys on tappavaa ja tulevaisuus riippuu siitä mihin aurinko kääntyy.
vihreys olisi ollut turvallista, jos sen piikikkäät vivahteet olisivat huokuneet muutakin kuin vaaroja. minä tiesin että ne olivat vaaroja. vaaroja, joista ei koskaan puhuttu. aivan hengenvarallisia vaaroja. mutta he olivat niin tottuneet sellaiseen vuosien mittaan, ja tunsin itseni typeräksi, joten en koskaan kysellyt. ja siksi elin pelossa ja tietämättömyydessä, nähden unia omasta maastani.
ja nyt minun on palattava ja nähtävä taas erilailla. kuin loikkaisi mustuuteen. mutta tunnen että siellä on myös pehmeitä käsiä ja ystävällistä kauneutta odottamassa minua, joten en ole sittenkään niin levoton kuin olisin odottanut.

KUKAAN EI HALUA ENEMPÄÄ SIRPALEITA

sanoja tuulessa, nimiä huulilla
niitä kuule en, ymmärrä en

on kuin lentäisin aina sinun vierellä
ilman siipiä, mutta lähellä
tästä vuodesta teen lauluni
laulan sinulle vain sinulle

tässä on meri välissä
vain linnut sen taakse kaartaa
minä nukun ikävän sylissä
koska nähdä en voi toista rantaa

on kuin lentäisin aina sinun vierellä
ilman siipiä, mutta lähellä
tästä vuodesta teen lauluni
laulan sinulle vain sinulle

kuulen kuiskaukset eksyneen

mitä ikinä teet
mitä ikinä teet

katso eteenpäin valkeuteen

mitä ikinä teet
mitä ikinä teet

katso huomiseen

on kuin lentäisin aina sinun vierellä
ilman siipiä, mutta lähellä
tästä vuodesta teen lauluni
laulan sinulle vain sinulle

-heille, sille
jotka olitte ja ootte

the pieces of the mirror, im going to the floor. in here, in this darkness, eyes, watching, staring, waiting. can you hear my ugly laugh. my voice, destroyed and you think i would enjoy. and you said so many words. you´r nothing, faceless, a breath in the wind. Whispering behind my ear. but i wanted to touch and feel. im a monster. and that’s why the mirror is in my body, that’s why it’s broken. and suddenly, you didn’t know what to say. so fast. you people are fucking sick.

I want the happiness back. I want to trust. always too much. drops of shameless on the dirty floor. im laying here, waiting for you. that you would come and say your words and hold me and then. let me breath.

look up to the sun, can you see the joy. can you see the face of love. face of peace.

there is no way out. my circle is perfect.

they just say, hi how are you, but they don’t wanna know! they don’t listen, they don’t hear. they cannot speak, they cannot cry. they say, this is life, and they think they´r happy. but their minds are closed. there is a huge wall in front of their lips. they are afraid. and then they always say, what´s wrong with you, what are you at.

but im telling you, take a breath and have some water.

katsetta pitkään. repaleina.
on niin pitkään siitä kun aikaa oli paljon.

ja kauneudestakin olisi voinut puhua pitkään ennen.
enää sanat ovat vain häivähdys kirkkaudesta jota joskus sain koskettaa. paljoin jaloin. muistatko.

ja muistatko sitä kun pystyi sanoa mitä vain.
etten minäkään pelännyt kuulla oman ääneni kovuutta, kun sitä ei ollut. etten pelännyt käyttää sanoja, tanssittaa niitä.
etten pelännyt tanssia sinun kanssasi, samaan tahtiin.

mitä sitten on jäljellä. vai onko enemmän. vai oliko koskaan mitään. vai onko nyt kaikki. ja palaanko minä. ja palaatko sinä. ja mitä minä sitten näen. tunnen.

ja jäätkö.

entä minä. tunkkaisesta hiljaisuudesta hyvyyden taholta kirkaisi jokin. se tunkeutui kuin veitsi tärykalvojeni läpi ja sen kumina täytti pääni. ja kirkas osui minuun hetkeksi, mutta ehkä pelästyi sitten kieleni kovuutta. näitä sanoja.. kiroamista. aivan kuin vihaa. sitä vanhaa ja tuttua. jonka luulin jo kuolleen. ja sitten se oli poissa. se jonka kadotin kauan sitten. se jota odotin koko tämän ajan.

älkää pelätkö minua sitten, vaikka minä pelkään itseäni. kai se on se juttu tässä kaikessa. etten ehkä koskaan ollutkaan peloissani muista, vain siitä joka tuijotti mun silmiin peilistä. se, joka arvosteli eniten.

musta tuli kyyninen ja vihainen. kuin oisin vanhentunut vuosia.

jos pesäpallomailalla hakataan tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi lujaa, suurin osa ihmisistä oppii pian tekemään kaikkensa, ettei maila osuisi.

ei mua oo lyöty koskaan ´kunnolla´.
mutta sanoilla ja mielipiteillä ja olosuhteilla murskattu.
ja sitten opin pitämään suuni kiinni. opin sen, miten sisäinen ääni katoaa jos ei käytä ääntä konkreettisesti. se ääni mun sisältä vaipui jonnekin ja opin osoittamaan mieltäni pääni sisällä. suu kiinni. yksi paskimpia taitoja.

vihaan sadismia. mutta silti pystyn jollain tasollani tuntemaan surua ja epätoivoa sadisteille. että kuinka sairas pitää sitten oikeesti olla.. mutta tunteet sekoittuu pahasti. kun suru, myötätunto, viha ja katkeruus on yhtä samaa mössöä.

missä mä oon.

rakastan silti kynttilän valoa. sadepisaroita ikkunassa. pimeyttä turvassa. hämärää. ja sinua.

olemmehan me kaikki kauniita. kaikki vapaita. entä vahvoja?
kuuntelin sanoja "olette vahoja noin, kauniita noin".

noin.

mitään ponnistelematta. yrittämättä.
vain se, että olette.

kuuntelin sanoja kauan. ensin ymmärtämättä. kuuntelin vain kuin laulua kuunnellaan. sävelet.
mutta äkkiä ymmärsin avata korvieni lisäksi mieleni. ja kuulin, että ihan oikeasti, riitän. tällaisena.
sen musiikin kautta minä kuulin sen. ja tietenkin uin kyyneljärvessä. kenenkään ymmärtämättä, mitä nuo sanat oikeasti minulle merkitsivät. kuinka paljon. ja vielä enemmän se, jos joskus pystyisin uskomaan, käsittämään laulun kertoman totuuden kokonaan.

että olette vahvoja noin.
että olette kauniita noin.

ja minä saan olla yksi niistä. heistä. näistä. meistä.

mutta tämähän on vain normaali, huomiota saanut biisi melko normi bändiltä. monille. muttei minulle. bändistä aika viis, samoin muusta höpinästä. sanoman nappasin sydämeeni.

kun kehotetaan nousemaan ja nostamaan kädet. taivaisiin, ylös, niin, että näkyy. että näkyy silmät ja sydän. että näkyy kaikki piiloteltu ja hävettävä, kaikkein syvin minuus. kauneus.
olkaa vahvoja olemaan te. itse. olkaa vahvoja avaamaan suunne ja mielenne ja näyttämään itsenne.

koska me kaikki olemme vahvoja ja kauniita. juuri noin <3
(vaikkei ehkä aina siltä tunnu)

mut on koottu sirpaleista. siksi voin särkyä aina niin helposti. siksi menen rikki, kuin posliininukke, niin helposti. kun olin lapsi, mun isi ja äiti pudotti mut. menin rikki kovaan lattiaan, elämään, niin että helisi. siitä asti mua on yritetty koota uudellaan. oon ite yrittäny koota uudelleen. muttei kaikkia paloja löydy. ei ne ikinä löydy. ja se mun pitäisi vaan antaa anteeks. huuhtoa pois.

kumpa sade huuhtoisi.. kumpa puhdistaisi minut. kumpa kaikki vanha ja kulunut ja likainen, painava, kipeä ja raskas valuisi musta pois. ensin hiuksista, tuntisin sen valuvan mun kasvoille, kenenkään estämättä. se jatkaisi purona mun silmistä poskille, kenenkään kuivaamatta. mun valkoista kaulaa myöten niin, että sen jälkeen mun kaulassa olis vaan suudelmia, ei vanteita. minun koko taakkoja kantavan kehoni läpi se valuisi. pois. hitaasti ja varmasti.. vaikka repisi kaiken menneen, jos sei muuten irtoaisi. kuorisi minusta jotain uutta.. valkeaa.

mutta ihan kuin kaikki olisi tukossa. jo liian suuressa sotkussa. selvittämättä. tahtomatta tulla selvitetyksi. tunkkaisena. tummanharmaana pelkona ja ihan liian arvaamattomana, vaarallisena.

sen sotkun nimi on henkilö.

ja se joku otti multa melkein kaiken. tiputti minut pienenä. eikä kauheasti edes yrittänyt löytää mun palasia, saati liimata niitä. tai ehkei se vaan ymmärtänyt, osannut. ehkä tietämättäänkin se on vaan särkenyt mua lisää. kahdeksantoista vuotta. eikä se vieläkään lopeta.

joskus vielä huudan: älä särje! älä satuta! tai muuten munkin on pakko satuttaa.

niin, sellainen mä olen. minäkin satutan. kostan. se on tullut katkeruudesta, jota mua on opetettu aina kantamaan. itse katkeruus on mut opettanut. se on niin hapanta. mutta varmasti satutan. ainakin yritän. mutta tälläkertaa en saa koskaan satutettua kostaakseni kaiken.

olisi siis hyvä katsoa armoa silmiin ja lausua sanat anteeksi annosta.

mutta mä en voi.

pelkään että huudan tyhjiä sanoja vielä silloinkin, kun on oikeasti jo liian myöhäistä. että huudan hautaankin katkeruuttani. vihaani ja suruani ja tyytymättömyyttäni. ja sitä kuinka on loukattu ja rikottu ja itseäni! tai sitten vasta hautaan opin lausumaan sen anteeksi annon. ja silloinhan kaikki on myöhäistä.