IRC-Galleria

Joo. Kävelin tänään kaksi tuntia ympäri leinola-atala-holvasti akselia. Mun reidet on niin kipeät, vois melkein itkeä.
No, itkin kyllä jo, mutta tuskin reisien takia. Se on erikoista kuinka voi olla aivan mielettömän vihainen, loukkaantunut ja raivoissaan jollekin (melkein uskoo vihaavansa) ja silti sattuu niin järjettömästi. Olisi niin helppoa nyt vaan mennä nukkumaan pihalle, ja toivoa ettei heräis, mutta niin. Ma en ole se tyttö enää. (Jos olisin, en olisi lainkaan vihainen, vaan kuolisin suruun.)
Ma olen huomannut tän prosessin aikana itsestäni villejä puolia. Ma olen kaunis, todella hyvän näköinen. Sosiaalinenkin. Ma pystyn asioihin jos ma vaan oikeasti haluan, ma voin siis sanoa EI. (On muuten mahtava tunne.) Kenellekään, ei kenelläkään, ole oikeutta loukata mua tai kävellä mun yli.
On raivostuttavaa huomata, että sananlaskut ovat totta.




Kaikkein vaikeinta on rakastaa jotain niin paljon että kaikki sattuu, kuin sydäntä vedettäisi ulos terävällä koukulla. Varsinkin kun se jokin osaa vielä pahentaa tilannetta.
Alan olla sitä mieltä, että vi**t. Ma olen sen verran namu ja saalis, että jos tällasen hylkää, se kyllä kertoo jotain..