IRC-Galleria

mä vihaan raisiota, se on kamala paikka. tai ainakin tosi ruma ja ilkeä, muistuttaa liikaa espoota. paras osa raisiossa on se, että sieltä on tosi lyhyt matka turkuun.

eilen olin sitseillä laulunjohtajana. tänään olin aamuvuorossa vanhainkodissa. (krapulassa työskentely ei kai koskaan ole herkkua.)

ostin julisteita eilen yhden vaatekaupan poistomyynnistä, ne on isoja ja hienoja. ihmiseksi, joka asuu näin pienessä kopissa, keräilen kai vähän turhan paljon, turhan suuria ja turhan turhia asioita.

mun raudat on poissa. eli nyt on ihan tavalliset hampaat taas. nää uudet irrotettavat kojeet tuntuu oudoilta. eilen oli laura-serkku kylässä. sitä edellisenä päivänä veljen kummit halusivat viedä mut ravintolaan syömään. sinä päivänä myös otimme kuvia VAMissa (ahkera opiskelija olen juu), vitsi mä tykkään museoista. elämä on niin hyvää.

silti mun pitäisi lukea enemmän tai nopeammin, en ole vielä päättänyt kumpaa. mun pitäis myös hakea harjoittelupaikkoja, ihan vain harjoituksen vuoksi.

ja luulen että mulle tekis hyvää puhua vähemmän ja harvemmin yhdelle.

viimeiset (miltei ainoat) etkovieraat poistuivat juuri. niinhän siinä kävi, ettei kukaan päässyt varsinaisiin juhliin asti (tai no markusta ei tiedä, kun se ymmärsi kaikota ajoissa). mutta hauskaa oli. olin tehnyt salaattia ja porkkanatikkuja ja dippikastiketta. meitä oli siis tosiaan tasan lotta pasi ja mina (+markku aivan aluksi).

luulen, että pidän tästä vuodenajasta. sitä kutsutaan talveksi. nyt on pakkasta ja aurinko paistaa. jos vain olisi lunta.

diesel sweetiesin eilinen sarjakuva (http://www.dieselsweeties.com/archive/1947) ilahdutti minua kovin tänä - maantietellisen sijaintimme huomioonottaen - poikkeuksellisen aurinkoisena aamuna, joka sekin ikävä kyllä -kuten kaikki edellisetkin aamut viimeisen viikon aikana- avautui eteeni uskomattoman räkäisenä ja tukkoisena. no, mä kyllä kukistan vielä tämän taudin.

emilia kysyi olenko alkkis, kun mulla on ohjelma jossa on askeleita, mutta mä en välitä sen herjauksista! ;P

suuriin tarinoihin uskovana suurena tarinankertojana joudun kai hiven kertaamaan, jotta tarinastamme tulisi yhtenäinen ja aukoton, sillä onhan yhtenäisyys ja aukottomuus arvo paitsi historiassa myös muissa suurissa ihmisten kertomissa tarinoissa. no niin, asiaan. ensimmäiset askeleet tielläni kohti parempaa elämää olen siis jo ottanut vailla suurempaa julkisuutta, ja jo jokin aika sitten. näihin merkittäviin ensiaskeleihin on kuulunut mm. tanssiliikuntaa, opiskelua kirjastolla sekä aamupuuroa (kaikki hyviä ja hyvinä pidettyjä asioita). seuraava virstanpylväs - harjoittelupaikan haku - on sekin jo saavutettu (eilen illalla painoin kuin painoinkin onnistuneesti send-nappulaa!!!) (merkitystä ei oikeastaan ole sillä saanko ko. harjoittelupaikkaa..) tästä eteenpäin koen seuraavaksi suureksi tehtäväkseni kesätyöpaikan varmistamisen, sekä opiskelujeni uudelleen organisoimisen jollekin tolalle. jossain tarkemmin määrittelemättömässä tulevaisuudessa toivon myös siintävän suuremman asunnon etsinnän. sillä, nyt olen suuressa viisaudessani ja pitkään ja perustellisesti asiaa harkittuani tullut sellaiseen tulokseen, että elämänlaatuni parantuisi huomattavasti jos 1) minulla olisi keittiö eikä vain yksi huone 2) minulla olisi pesukone 3) minulla olisi tilaa sanomalehdelle ja pöydälle jolla sitä lukea. myöskin voisin asua lähempänä kaupunkia, ja minulla voisi olla korkeammat huoneet ja syvemmät ikkunalaudat. en myöskään panisi pahakseni muutamaa kämppistä. nämä ovat tietenkin vasta alustavia ajatuksia, mutta suuntaviivoina uskon niiden palvelevan hyvin, ja johtavan toivotunlaisiin tuloksiin - siksi mahtipontinen otsikointi.

---
uskon sairastamisen vaikuttavan kirjalliseenilmaisuuni olennaisella tavalla, pahoitteluni.

viime kerrasta on aikaa, en tiedä mistä aloittaisin. elämästäni on mahdollisesti tullut säännöllisempää. ainakin harrastan liikuntaa aiempaa enemmän, ja syön säännöllisemmin tai tervellisemmin. nyt sairastan. olin onnellinen kun pitkään pysyin terveenä, mutta kai kaikkien on joskus sairastettava vai?

kaksi tai kolme yötä sitten näin hämmentävää unta.

sen jälkeen olen tehnyt rakentavia uudistuksia, oikein harpponut eteenpäin, esimerkiksi siivosin oikeasti pitkästä aikaa koko asunnon, selaillut kirjoja joista pidän ja luovuttanut verta.

eilen huomasin pitkästä aikaa, etteivät laulut jotka soivat päässäni puhukkaan enää itkemisestä. (ei ne olleet surullisia lauluja, niissä vaan puhuttiin itkemisestä.)

ja kun olin uimassa, ymmärsin yllättäen taas että voin ihan itse tehdä elämästä juuri sellaisen kuin haluan.

ai niin, ja leikkasin hiukseni lyhyenlyhyiksi jo varmaan yli kuukausi sitten.

musta tuntuu, että tämä polkkatukkatrauman käsittely on edennyt johonkin suuntaan. en tosin tiedä onko suunta toivottava vai ei. mä katson noita kuvia itsestäni pitkissä hiuksissa ja mun on vaikea käsittää että se olen minä. tuntuu kuin se olisi joku muu. toisaalta koko ajatus polkkatukkataruman käsittelystä käytännön tasolla (eli leikkaamalla hiukset pois) juontaa juurensa siitä, että mun oli vaikea kuvitella että se pieni polkkatukkainen tyttö perhealbumeissa olisin minä. olenkohan edistynyt vai en?