Arvomme kaikkien heinäkuussa sisäänkirjautuneiden kesken 2 lippua Weekend festivaleille! Luo tunnus tai kirjaudu sisään! :)

IRC-Galleria

itsenäisyyspäiväTiistai 06.12.2005 19:04

juuri niin. Tämän päivän kunniaksi en kirjoittele paljoakaan, vaan annan teille mahdollisuuden lukea viime vuoden novellejani, joita kirjoitin äidinkielentunnille.

olkaa hyvät.


Quench Park

Hento naishenkilö kävelee sateessa pitkin synkkää katua. On myöhä syksyinen ilta, ja niin pimeää, että katulamput onnistuvat hädin tuskin valaisemaan naisen tietä eteenpäin metriä enempää.
Jostain kuuluu huutoa ja riitelyä, mutta nuo äänet ovat kaukana. Kuoleman hiljaista, tässä puistossa jossa kukaan ei kulje. Vuosia sitten täällä tapahtui jotain hirvittävää, mutta ihmiset eivät puhu siitä. Siitä se saikin nimensä, Quench Park, tukahduttava puisto.

Puhun avomieheni kanssa puhelimessa. Jouduin taas jäämään ylitöihin, kauppojen ikkunat oli pakko saada somistettua huomisaamua varten. Kerroin päivästäni puhelimessa, ja lopuksi mainitsin kuinka paljon olin häntä ikävöinyt päivän aikana. ”Niin minäkin sinua, ja olen valmistellut sinulle mahtavan yllätyksen”, hän kommentoi, jotenkin salaperäisesti.
”Lopetan nyt puhelun, täytyy..” ”Ei, älä katkaise!”, huudahdin pelästyneesti. En pitänyt tästä paikasta pimeällä ollenkaan, en suuremmin päivälläkään. Puhelu kuitenkin katkesi, ihan niin kuin hän olisi painanut sen poikki tahallaan. ”Piip.. piip.. piip..” kuului puhelimesta kun pidin sitä lähellä korvaani. Olin jotenkin huolestunut, en tiennyt mistä syystä.

Kaivoin käsilaukustani peiliä, tuuli oli kuljettanut silmääni epämääräisen roskan. Löysin sen viimein bussikuittien seasta. Kiihdytin kävelytahtiani, kenkieni korot kopisivat aavemaisesti iskeytyen katuun uudelleen ja uudelleen. Korotin nyt peiliä silmieni tasolle – eihän täällä nähnyt yhtään mitään! Satoikin vielä. Samalla peili kuvasti takanani vilahtavan tumman varjon.. Ei, minä olen vain vainoharhainen. Ei siellä mitään kuitenkaan ollut. Joka tapauksessa aloin tuntea oloni entistä epävarmemmaksi puiden kohistessa tuulessa.

Vieressäni oli istutettuja pensaita, suurehkoja. Tässä kohdassa ei ollut katulamppuja, mutta minun oli käveltävä tästä päästäkseni määränpäähäni. Silloin kuulin rasahduksen takaani, vasemmalta. Käännyin katsomaan ja kompastuin kivetyksen reunaan. Uh, olin kaatunut viimeksi pikkutyttönä, ja nyt ohuet sukkahousuni olivat rikki ja polvet verillä. En nähnyt oikeastaan mitään, ja yritin haparoida laukustani sytkäriä saadakseni edes vähän valoa. Silloin tiukka ote tarttui ranteeseeni.
Olin jotenkin shokissa enkä kyennyt huutamaan. Yritin rimpuilla irti, kunnes minua tartuttiin hiuksista ja kiskottiin ylös. Mustanpuhuva mieshenkilö, hattu peitti hänen kasvonsa. Hän huusi ja haukkui minua, en ehtinyt tajuta mitä hän puhui. Vuodin verta, ripsivärit valuivat sateessa kasvoilleni, ja vaaleat hiukseni olivat kuraiset.
Mies veti jotain mustat nahkahanskat käsissä pitkän takkinsa sisältä, ja pian tunsin terän ohimollani. Huusin niin kovaa kuin pystyin, ja tivasin häneltä paniikissa mitä hän aikoi.
Tunsin viiltävän kivun miehen kuiskatessa korvaani: ”Tämä on elämäsi paras yllätys.”

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.