Luulin, että minulla on oma enkeli. Sellainen joka suojelee kaikelta pahalta, auttaa jaksamaan huomiseen, kantaa vaikeiden aikojen yli...
Olinko väärässä kuitenkin?
En,
mutta en koskaan tullut ajatelleeksi sitä, että oma enkelini on yhtä haavoittunut kuin minäkin, repaleiset siivet selässään se seuraa perässäni laahustavin askelin...
Tunnen kuumat kyyneleet poskilla kun yhdessä matkaamme kohti mustaa pitkää tunnelia, jonka lävitse on kuljettava päästäkseen takaisin kiinni elämään.
Mukanamme on vain pieni valo, jonka loiste ei riitä valaisemaan koko matkaa...
Enkelini on liian pieni jaksaakseen nostaa minut syliinsä vauhdittaakseen matkantekoa...
Päivä päivältä valo himmenee, koittaa aika jolloin se sammuu kokonaan...
Missä olet silloin, oma, iso, suojelusenkelini??
Uusimmat blogimerkinnät
- Ei tän pitäny mennä näin... 22.10.
- Muistoja menneistä vuosista ja niiden tus... 22.10.
- synkkä torstai 14.09.
- Ja kaikki tietää... miks mä en.... 23.03.
- Systerille.... Rakkaudella ja kaikilla muistoilla 23.03.
- M 23.03.
- [Ei aihetta] 23.03.
- Mikan elämänohjeet... ja meillä kaikilla oli... 23.03.
- muistoja matkan varrelta 23.03.
- Noitamaista meininkiä 22.03.