IRC-Galleria

Olin melkein viikon Jyväskylässä. On muuten liian totta taas se että kun sinulla on jotain kivaa ja ehdit tottua siihen, et lopulta enää kykene tajuamaan kuinka hyvän fiiliksen se on sinulle antanut. Mutta kun menetät sen, huomaat kyllä sen puuttumisen ja silloin mikään muu ei tuota enää iloa, ei ainakaan mitään sellaista mikä olisi edes verrattavissa aiempaan onneesi.

Nii-in. Nyt musta tuntuu taas siltä että jotain ratkaisevaa puuttuisi. Se tunne on aika lailla puuduttava. Siis ihan kirjaimellisesti puuduttava: fyysisesti tuntuu olevansa aivan lähellä jähmettymistä, jokainen solu törröttää ja kihelmöi. Henkisesti tuntuu siltä kuin joku painaisi koko ajan alaspäin. Tai vetäisi. Ihan kuin seisoisin jatkuvassa voimakkaassa virrassa ja minun täytyisi todella keskittyä pitämään itseni pystyssä ja kasassa, paikallani, etten antaisi periksi virtaukselle, en antaisi sen muuttaa tai kuluttaa itseäni, en antaisi sen vaikuttaa. Mutta kuka oikeasti kykenee siihen? Ja vaikka kykenisikin, niin kuinka pitkään?

Mutta toisaalta.. on aivan liikaa minun tapaistani ripustautua tällä tavoin yhteen tunteeseen ja uskoa teatraalisesti että tässä on nyt jostain todella universaalista kyse. Hah. Joskus tajuan oman naiiviuuteni ja itken sille. Mutta shit happens. Ei viisaus tule pakottamalla, ja jos en ole tyhmä nyt niin milloin sitten? Sitä paitsi en voi taistella tähtiä vastaan, olen NARRI, for fuck's sakes, minun on TARKOITUSKIN olla sinisilmäinen ja naiivi. Eikö niin, niinhän?

Angsti angsti. Onhan tässä koko kesä aikaa tehdä kaikkea kivaa enkä tasan aio antautua säälittävyydelle. En aio nyhjätä koko kesää kämpässäni, en aio tuhlata kahta kuukautta apatiaan tai negaamiseen vain koska rakastan melodraamaa ja tragediaa ja marttyyriydessä kiehnäämistä.

Ja oikeastaan henkinen tasapainoni on nyt parantunut siitä kuin mitä se oli ennen kesäloman alkua ja Jyväskylään lähtemistä. Olin aivan liian sekaisin. Nyt olen aika lailla oma itseni taas, tosin en ehkä niin selväjärkinen kuin voisin olla, enkä lähellekään sitä kyynistä surkuhupaisaa näkyä joka olin talvella. En tiedä mikä saamari minua vaivaa. Kun en tunne mitään, koen sen ikäväksi, ja kun alan taas tuntea, en pidä siitäkään. Miksi tästä on tehty niin vaikeaa, en voi käsittää.

Kyllä tää tästä, varmaan. KYLLÄ MINÄ VIELÄ NÄYTÄN! Kyllä mä voin olla sillai sopivasti cool jos haluan. On vain kumma miten ennen tätä en ole halunnut, en näköjään ainakaan tarpeeksi. k___K