IRC-Galleria

Nyt se on todellakin rantautunut meille. Siis mulle. Mä oon jatkuvasti raskaana unissani tai sitten juuri lapsen saanut. Fredu on isä, kukapa muukaan? Voi jospa aika vaan kuluisi, ei nopeasti, mutta sutjakkaasti. Tottakai mä haluan vielä nauttia ajasta Fredun kanssa ilman "häiriötekijöitä", mutta mut on vaan asetettu jollekin lapsiasetukselle tai sit se asetus on tiltannut. Eniten tässä kipeetä tekee, kun toinen ei halua lapsia vielä vuosiin. Hulluko se on? Miten voi odottaa vielä niin kauan? Tai en mä oo kyl ees sille sanonut, että mulla on vauvakuume. Emmä uskalla. Joudun pettymään kuitenkin. Eikä toi taatustikaan osaa tajuta tämmöstä sanomatta suoraan. Mä ainakin jo lapsia saaneena voin kokemuksella sanoa, että lapset on niin ihania, etten mistään hinnasta lykkäis ajatuksia. Onhan se alku aina rankkaa.. mutta on siitä tähänkin mennessä selvitty. Ja se lapsi on yhteinen rakkauden tulos.

Mä itken kun katson hää- tai synnytysohjelmia. Oon kyl varmaan itkeny aina, mutta nyt mä todella itken. Mä haluan stabiilin perhe-elämän. Onnen. Mä haluan Fredun. Ehkä me vielä joskus saadaan toisemme ja extraa. On tämä prosessi kuitenkin jo käynnisttetty. Me ollaan parisuhteessa. Oltu kohta 3 vuotta. Siellä on maatila vaihtanut omistajaansa tasan viikko sitten ja Fredulla alkaa nyt sen elämän työ. Se hyppää isojen ihmisten saappaisiin ja on täten askelta lähempänä mun aaltopituuttani. Eri ulottuvuudessa tosin.

Kun mä olen Fredun seurassa mua ei vaivaa mitkään kuumeet. Mä nautin vain sen seurasta, sen tunnusta ja tuoksusta, äänestä ja lämmöstä. Sen rakkaudesta, siitä kuinka se puree mua suukkojen sijaan. Ja kun mä olen yksin mä haaveilen, liitelen ja suorastaan lennän. Muutaman kerran olen pudonnutkin. Ja voi kärpele, kun se sattui. Silti mä en luovuttanut, vaan hetken haavojani nuoltua nousin takas siivilleni. Ja nyt mä olen jo avaruudessa asti. Pitäisköhän mun puhua näistä Fredulle? Uudestaan..

Maailman paras herätys ♥ Ovikello soi ja siellä oli mun mieheni!!! Yllätyshyökkäyksellä kaiken 200 kilsan takaa.. :')

Tunne oli sanoin kuvaamaton. Ensin sängyssä havahdut -pimpom- ääneen siinä yhdeksän jälkeen, mietit kuka siellä mahtaa olla ja könyät ylös ja alas vain todetaksesi mahdollisille naapurin muksuille, että lapset nukkuu vielä. Avaat välioven, näet röpyliäisestä ovilasista, että siellä onkin joku aikuinen. Kaupparatsuko? Avaat oven.. siristät silmiä kirkkaassa, lumesta haijastuvassa aamunvalossa ja tajuat, että sun edessä seisoo sun miehesi!! - Mitä ihmettä?! Mä hyppäsin yöpaidassani suoraan Äffän kaulaan suukotin sen niskaa ja hyvä että päästin ees miehen sisälle, kun vaan roikuin siinä.

Mielessä pyöri tuhat kysymystä - Mitä sä täällä teet? Miksi?! Kuinka hitossa..? Oonko mä unohtanut jotain sovittua? Onko jotain sattunut? Samaan aikaan kun iloitsin äärimmäistä onnea, pelkäsin myös, että nyt meidän suhde saa kuolemaniskun tai jotain, että se on tullut vain sitä varten.. oltiinhan me "tapeltu" puhelimessa pari viimestä iltaa. Mutta ei. Se oli vaan tullut isänsä ja setänsä kuskiksi kuorma-auto-ostoksille. Koskaan en katsonut kelloa kauanko Äf meillä oli.. ehkä puolituntia. Mutta kaiken tuon ajan mä olin Äffässä kiinni, halailin ja suukottelin. Sanoin jopa 3 kertaa, että rakastan sitä. Lapset oli vähintään yhtä ihmeissään tästä yllätyspikavisiitistä, kuin minäkin. Ja vielä ihmeissänsä kun Fredun lopuksi piti lähteä. Lähtiessään Fredu tokas leikkisästi eteisessä, että ei siin ollu ainakaan kenenkään muun miehen kenkiä. Siin mulla valkeni.. että nonni.. sitä se vaan tuli tarkistaan. ;) Nauroin ja sanoin sille, että ei ole ei. Mä en harrasta semmoista. En ottanu perjantaina baarista kotiinviemisiä, että Fredu riittää mulle, sitä mä rakastan. Ja siihen Fredu vaan vastas "Niin mäkin rakastan sua." Mutta varmasti sillä oli käynyt mielessä pelko.. tai toivon ettei ois käynyt. Mulla ois kyl itellä sen sijaan ollut se pelko, että siellä paljastuukin jotain kauheeta. Ollaanhan me kuitenkin yli 200 kilsan päässä toisistamme ja nähdään pari kertaa kuukaudessa. Mutta nyt se sai todisteen.. Ja mä rakastan tota miestä taas asteen enemmän. Tää vaan varmisti asian, jota olen pohdiskellut: Se on mulle se oikea.

Eli se on vain mun mies, joka jarruttelee. Kaikki ympärillä kihlautuu viimestään vuoden seurustelun jälkeen.. Yksikin pariskunta ympärillä eros vasta mun avieron jälkeen ja ne pariskunnan tyypit on jo uusissa naimisissa ja kihloissa. Jos kaksi hätähousua seurustelee, niin ne menee nopeella tahdilla kaiken.. ehkä sen suhteen loppumisenkin, mutta jos hätähousu ja etana seurustelee, niin hätähousu on se joka joutuu kärsimään. Se joutuu vartoon toiseen hidasteluita. Miksei siis hätähousu saa hoputtaa etanaa?! On tää niin väärin. Ja miksi mä yhä aina vaan ajattelen tämmösiä ja mietin häitä ja unelmoin kaikesta?! Mä oon juossu kentän ympäri jo kolme kertaa kun toi etana on vasta ekassa puolikkaassa. Ehkä mä haaveilen, koska mulla ei ole muutakaan tekemistä tota odotellessa. Ois luullu että F1:t on nopeita. Shumi on lähellä Suvia, joten mulla on alla aito Ferrari ja toi yks tulee jollai Fordilla perässä. Mun varsinainen Äf-yksi. MÄ HALUAN ACTIONIÄ!

Tämän tahtoisin kuulla, tämän tahtoisin tanssia. Tämän, jos osaisin, laulaisin Fredulle. Näkisin kuinka kyynel nousee silmiin ja mies nieleskelee. Näkisin kuinka hän huokaisi ja pelkkä katse kertoisi, kuinka hänkin rakastaa..

kissakissakoirakipsi.. Mä haluaisin jo päästä ajaan autoa. Taustalla tulee tv:stä Startti!-ohjelma ja aaaaaaaaaa... mä haluun ajamaan! Typerä kipsi. Maanantaina taas uus kontrolli. Ja peukut pystyyn, ettei siinäkään näy murtumaa ja ne päättäis jo, että kipsi poistetaan. Vaikkakin siinä voi mennä yli kaksikin viikkoa, että se murtuma alkaa vasta näkymään kuvissa. Mutta on tää jo sen verta hyvä tää käsi.. melkein ku oma. Oven avaamiset vaan on välillä vähä kivuliaita, jos erehtyy käyttään kipsikättä.

Äffänpäffä tulee mun luo viikonlopuksi. Saan omia sen ihan yksin, kun lapset on isällään. Viimeset 3 kertaa me ollaankin nähnyt niin, että lapset on messissä mukana. Vähä ressaa kui meitin vkloppu sujuu.. Äffäkin sanoi, että tulee, jos en oo kauhee angsti päällä. Mikä angsti?! Okei - oon mä sille vihotellut, en kiukutellut vaan puhtaasti vihotellut. Mitäs on ollut semmonen.. määly. Ainoa, mikä mua huolettaa nyt on kui mä kehtaan näyttäytyä sen seurassa. Kipsin kanssa. Häpeen itteeni. Ihan ku ois tyyliin rinta leikattu pois tms. Mennä nyt saunaankin ton miehen kanssa.. okei, se menee saunaan ja mä jään vaan pesulle. En mä nyt kehtaa sitä pyytää peseen mun puolta kroppaa, niinku lapsia pyydän. Muovipussi käden ympärillä. Mä varmaan vaan väännän porua siel. Mutta olihan F sanonu mulle eilen, että kyllä sitä onnistuu peseen kipsittömänkin käden (koko käsivarren) ja selänkin ilman toista kättä. Ei se tajua, että ei kipsiä laiteta suihkun alle vaikka se ois pussiin käärittykin. Ja millähän kolmannella kädellä mä sen saippuan levitän, ei siin pussissa ole mitään tumpun muotoista kärkeä ja tarttumaotetta. Ja kun ei se saa saippuaistua, koska se pitää huuhdella. Ei se varmaan ota mua kainaloonkaan nukkumaan, kun kipsi painaa sitäkin kylkeen.

Oltais me sentäs menossa leffaan. Kauan kauan sitten marraskuussakohan se oli, kysyin Fredua treffeille. Lauantaina mentäis. Mä tarjoon. Ilmaislipuilla ;)

Voi jumalauta.. Joo ensinnäkään mä en ole päässyt sinne fuckin' salille, kun ei ole ollut kuskia. Ja toisekseen.. kaiken tän vammasuuden keskellä mä sain sen inspiksen siivota.. ehkä vähän pakotettunakin, sillä päivällä pitäisi tulla mun sisko ja veli pelaileen lautapeliä. Aloin siivoamaan ja perus siivousvitutukseni keskellä olin suht. ylpeä, että -Jes!! Mähän pystyn tähän.- Kunnes mä tajusin, että kaikki noi matot tossa etupihan rappusilla.. mitä hittoa mä teen niille? Enhän mä pystykään niitä ravistamaan. Enkä mä pysty peseen lattiakaan.. Mulla on levymoppi, josta pitää irrottaa se mikrokuituliina ja lutata ämpärissä. Ei onnistu yhellä kädellä, jos ei halua vettä lammikoiks asti lattialle. Ääääh. Sinne meni se inspis siivoamisesta. Mitenkähän mä saan tolla paskalla imurilla ton sohvan noista KOIRANKARVOISTA?! Sitä saa hangata aina ihan hiki ottassa kaksin käsin.. Mistä ä saan toisen käden?

Kädestä puheen ollen, maanantaina saan kuulla tuomioni. Mä toivon ja vähän luulenkin, että ei tää ranne oo murtunu. Korkeintaan joku vittumainen venähdys. Mulla ei ole kokemusta murtumista, niin en tiedä kauanko ne sattuu ja millälailla. Mutta nyt pystyn jo jotain tekeen sormilla ja kättä kääntään huutamatta hoosiannaa.

Kun kehosta viedään ns. yksi raaja pois, muuttuu koko maailma. Enää on niin vähän asioita mitä pystyy tekemään noin vain. Mäkin kun oon "kaikki tai ei mitää"-ihminen. Kyllähän se tuo pienen -Jes!! -fiiliksen, jos jotain saa tehtyä, vaikka hankalammin kuin ennen. Ainoa asia mitä voin tehä muuttamatta toimintatapoja on juoda, nostaa se fuckin' lasi naamalle ja hörpätä. Mutta aina sitä lasia ei pysty itse edes täyttämään. Ajattelin mennä uhmaamaan kehoani punttisalille huomenna.. jos vaan saan kyydin. Jalat kerran toimii niinku pitää, niin ei yhen käden pitäis olla este.. pikemminkin ihan julmettu hidaste. Tiedän vaan kui pettynyt musta tulee, jos henkilökunta ei päästä mua salille tai joudun oikeestikin toteamaan, etten mä pysty. Tää masennuksen poikanen kun pitää mulle nyt jo seuraa 24/7. Ei oikeesti kiinnosta mikään.. Syöminenkin tekee taas loppuaan. Miksei ne voinu kipsata mun päätänikin jo valmiiks, kun alan sitä hakkaamaan seinään?!

Pisteeksi i:n päälle koristellaan Äffän suhtautuminen koko juttuun. Tiedän jo yhden illan kokemuksen jälkeen, että se on asenteella "itse aiheutettua". En mä oo kipsausillan jälkeen puhunu sille tästä mitää. Käskin sen unohtaa koko asian, että kävin edes lääkärissä. Eilen blokkasin koko illan rutiinipuhelun mielestäni ja painuin nukkumaan. Ei kiinnosta tänäänkään puhua. Ja tuskin huomennakaan.

Auts... Ekaa kertaa mun teki huonoa. Leikaksin ruisleipää ja viime kerralla sanoin Fredulle, että mä vielä nappasen puukon ranteeseeni. Sen verran tiukkaa tavaraa tosta leivästä tuli, mitä leivoin. Leipä antoi periks ja halkes ja samassa puukko nappas peukalooni. Reilu sentin haava, ei sentäs luuhun asti tällä kertaa. Annoin haavan vuotaa, kunnes se tyrehtyi. Ja se tyrehtyi muuten nopeemmin näin, kuin että oisin painellu sitä kokoajan. Yöksi tein oikein kunnon niksipirkkasidonnan. Olin syönyt tikkarin iltapalaksi ja siitä se ajatus sitten lähti. Mä tarttin lastan, etten taivuta peukaloa, kun haava on niin suuri, että se napsahtaa heti auki, jos meen tekeen jotain. Ja varsinkin kun se nasahti kiinni ittellään niin saamarin siististi. Ei mitään risoreunoja missään! Kunnon kauneusleikkausarpi. Jei. :)

Eli mä osittain ennustin tän tapahtuman ja tajusin, että mun ehkä pitäisi käydä uudestaan apteekissa ostamassa sideharsoa. Nyt harsot on korvattu sideharsolauilla ja ihoteipillä. Ja tikkarintikulla. Onneks mulla just astui voimaan mun honkkelivakuutus. Tai niin mä ymmärsin. Että se astui voimaan ja että se on Hessu Hopoiluunkin.

Tein vähä testejä Hesarin sivuilla Äffän hengatessa luurin toisessa päässä. Välillä nauroin katketakseni vastausvaihtoehdoille ja Äf kommentoi jo ennen kuin mä ehdin vastata. Mut suh. hyvin meillä osyi myös yksiin nuo vastauksetkin.

Tulokseksi saatiin 2 vuoden suhteen henkiseksi iäksi 5 vuotta. Mitä se sitten tarkoittaneekin? Että me ollaan pari, joka koostuu 5-vuotiaan tasoisesta ihmisseurasta vai, että me ollaan sen tyylinen pari, että oltais voitu olla yhdessä jo 5 vuotta? Mene ja tiedä, mutta testin mukaan olemme todellinen pari. Olemme jo kihloissa ja naimisiin mentäis parin vuoden päästä. Lapsihankinnoista saatais kuulla kysymyksiä ympäriltä yhdeltä, jos toiseltakin, mutta siihen emme olisi valmiita. Korkeintaan marsu voitais hankkia. Olemme sinut toistemme kanssa, koska piereskelemme avoimesti. Ja sitä me kyllä tehdään. Hyi meitä.

Mutta tässä hiljattain luin, että sitten pari on valmis avioliittoon, kun pystyy pieraisemaan toisen reittä vasten. Mä kokeilin tätä viikonloppuna. Aiemmin ollaan vaan lähimmillään töräytelty rytmissä vierekkäin samassa sängyssä omien peittojemme alla, mutta nyt mä menin testaamaan omat ja Äffän reaktiot. Mies makas sohvalla selällään ja mä istuin sen lantion päällä kyykkyasennossa. Pieretti. Lapset nauroi, niinkuin minäkin. Fredua ei ihan naurattanu. Tunsi kuulemma tärinän. Mutat ei se mua poiskaan ajanut. Pieretti uudestaan. Sitten jo lähinnä räkätin naurusta. Äf ei ajanut mua pois vieläkään, se vaan jatkoi tv:n katselua, kun ei kärsitty hajuhaitoistakaan. Lopuks vaan kuiskasin sille, että se ois hyvä asento sänkypuolellakin (ilman pieruja.) Eli joo. Mä oisin valmis naimisiin sen kanssa.

Me ollaan ehkä vähän kieroja. Mutta mä en oo koskaan väittänytkään olevani naisellinen. Pieru- ja paskahuumori on kenties parasta huumoria mitä tiedän. Ei pidä olla niin jäykkä.. täytyy vähä irrotella ja otta arennosti. Ei tää elämä nii vakavaa oo. Enemmän se vakavoittaa, kun laktoosivammasena pidättelet kaasuja mahakipeänä.

Taas jälleen kerran mä menin ja haaveilin. Mä menin ja suunnittelin.. että sitten joskus kun minä ja Fredu mennään naimisiin, niin meidän häissä on sitä ja tätä. Ei tule morsiamenryöstöä sulhon ujouden ja esiintymiskauhun vuoksi, meillä ryöstetään sulhanen. Hääpuvun alta löytyy hitsausmaski(?), työhanskat ja tongit. Vieraskirjapöydällä komeilee hitsausmaski ja auton ratti, molemmille rakkaat aiheet. Vihkiminen tapahtuu joko pelkästään suomeksi tai suomeksi ja ruotsiksi. Sukunimeni vaihtuu kokonaan Äffän nimeen. Häävalssi vaihtuu hitaiden tanssiin ja biisinä soi Metallican "Nothing Else Matters" viululla soitettuna. Skumppana on Pearly Bay:tä. Teemaväri on pistaasin vihreä tai ruskea.. tai petrooli. Hääjuhla järjestetään kesällä ladossa tai talvella vuokratiloissa. Kirkko on Lapinjärven.

Voiko ihminen enempää kaivaa itselleen kuoppaa, johon langeta? Mihin mä hukkasin itseni? Sen tytön, joka ihmetteli elämänsä häitä suunnittelevia kanssatallustajiaan? Sen naisen, jonka ei pitänyt koskaan ryhtyä bridezilloihin leikekirjojensa kera? Mulla oli jo unelmieni hääpukukin bongattuna. Onneksi edes se on vaihtunut emmä tiedä-kategoriaan.

Kukaan ei ole koskaan sanonut, että me Fredun kaa päädyttäis naimisiin asti. Että me oltais edes yhdessä yhä 10 vuoden päästä. (Mutta jos näin on, niin ne häät jää mun viimeisiksi omiksi häiksi. Mä olen ton miehen kaa loppuun asti.) Mä olen yksinkertaisesti vaan niin rakastunut. Tänään sanoin Fredulle, että koko viikonlopun mun teki mieli pyytää sitä puhuun mulle ruotsia. Vaikka mä en ymmärrä "sanaakaan" niin mä huumaannun tuosta oudosta kielestä, joka kuulostaa niin romanttiselta. Ja yläasteesta tähän asti mä olen inhonnut ruotsia. Mussa muuttuu kaikki.