IRC-Galleria

Rautatieasema lauantaina viideltä iltapäivällä. Puhelimessa neuvottelevat liikemiehet, vanhat pariskunnat ja ylimeikatut teinitytöt sulautuvat yhdeksi liikkuvaksi massaksi. Näkymä on tuttu minulle. Kyykistyn pylvään viereen avaamaan sellokoteloani. Kiristän jousen. Kiireiset ihmiset eivät kiinnitä minuun erityisemmin huomiota, kun kokeilen soittimen virettä. Tunnen hiljaista mielihyvää koskettaessani kieliä ja erottaessani pienen pienet erot sävelkorkeuksissa. Sello ei ole kovin kauniin näköinen: sen pinta on kulunut ja kolhuinen, maali rapistunut. Kuitenkin se soi kauniisti, kauniimmin kuin monet sitä kalliimmat ja ulkoisesti koreat soittimet. Mietin ohimennen, kuinka monet kädet ovat loihtineet siitä ääniä ennen minua.

Jätän sellokotelon avoimeksi eteeni ja aloitan kappaleen. Musiikki saa minut heti valtaansa. Se soljuu kauniina ja puhtaana, kun liikutan jousta kielillä. Ihmiset jatkavat kulkuaan. Heidän sydämissään musiikki ei soi samalla tavoin kuin omassani. Jotkut pudottavat muutamia lantteja koteloon tuskin edes vilkaisten. Toiset hymyilevät. Jotkut kerääntyvät lähistölle kuuntelemaan ja lopetettuani kappaleen he saattavat taputtaa tai lausua muutamia rohkaisevia sanoja. Samanlaista kuin missä tahansa. Tämä päivä ei poikkea muista. Mutta vaikka ihmiset ovat välinpitämättömiä, haluan soittaa heille. En rahan vuoksi, vaikka sekin on tarpeen. Sain musiikin lahjana, samoin kuin opiskelupaikan Sibelius-akatemiaan. Eikö lahjani kuulu muillekin? Olisi itsekästä olla jakamatta sitä.

Olen aloittamassa taas uutta kappaletta, kun katseeni kiinnittyy hetkeksi oikealla puolellani seisovaan tyttöön. Hän on ehkä minun ikäiseni. Kaunis, ei huomiota herättävästi, minun mielestäni vain. Hänen asentonsa kielii siitä, ettei hän haluakaan herättää huomiota. Hän on pukeutunut farkkuihin ja liian suureen flanellipaitaan. Kastanjanrukeat hiukset hän on sitaissut niskaan nutturalle. Muutama kihara on päässyt valahtamaan, ne kehystävät kapeita kasvoja. Mietin, miksi hän on piilottanut hiuksensa. Ne näyttävät kauniilta. Tyttö huomaa minut ja samassa punastun ja painan katseeni alas. Aloitan nopeasti kappaleen. Välillä vilkaisen tyttöä silmäkulmastani. Hän on jäänyt kuuntelemaan soittoani. Kun kappale loppuu hän liikahtaa epäröiden lähemmäs.

”Osaatko sinä soittaa Albinonin Adagion?”
Hänen äänensä on kaunis. Harmaat silmät katsovat minuun hiukan epävarmoina. Räpäytän silmiäni tajuten hänen kysymyksensä.
”Osaan. Se on lempikappaleeni...”
Poskiani kuumottaa taas. Miksi minä sanoin sen? Vilkaisen taas tyttöä ja tajuan, että hän odottaa minun soittavan kappaleen. Sormeni hapuilevat hetken oikeaa kohtaa. Osaan kappaleen vaikka unissani. Silti alku on haparoiva, kuin olisin aloittelija. Pian kappale saa minut kuitenkin valtaansa. Välillä katson tyttöä. Hän on nojautunut eteenpäin. Epävarmuus on poistunut hänestä hetkeksi ja hän katsoo minua silmissään jokin tunne, jota en osaa sillä hetkellä nimetä. Heittäydyn kappaleeseen koko rajallisella taidollani ja se saa sydämeni soimaan tavalla, jollaista en ole ennen tuntenut. Ympärillä oleva meteli ja hälinä katoaa. Kappaleen loppua lähestyessäni katson häntä silmiin. Yksi kristallinkirkas kyynel kimaltelee hänen poskellaan.

Lopetan kappaleen ja palaan nykyhetkeen. Hänkin vetäytyy takaisin kuoreensa. Hänellä on kädessään kourallinen kolikoita. Odota, haluan sanoa. Ei sinun tarvitse antaa rahaa. Sinullehan minä soitin. Sinua varten. Hän pudottaa kolikot, kääntyy sitten. Ennen sitä ehdin nähdä hänen katseensa. Se on tuskainen. Sellaista tuskaa ei pitäisi olla noin nuoren ihmisen silmissä. Haluan pudottaa soittimeni ja juosta hänen peräänsä. Haluan sulkea hänet syliini ja kuiskata, että kaikki on hyvin. Hän katoaa väkijoukkoon. Tuijotan hänen peräänsä. Äkkiä aseman meteli kantautuu taas korviini. Muutama ihminen käy lähellä heittämässä kolikoita. Yritän aloittaa uuden kappaleen, mutta se ei onnistu. Sydämeni ei ole mukana. Huokaisten laitan soittimeni pois ja kerään rahat vilkaisemattakaan, kuinka paljon siinä on. Katseeni kohdistuu vielä suuntaan, johon hän katosi.