IRC-Galleria

Opiskeluasunnolla iltapäivällä sadesäässä kaikenmoisten kirja-arvosteluhistoriafilosofiaäidinkielisten projektien kanssa istuminen on yksinäisyyttä. Aamuluennon jälkeen minun kämppikseni kysyi, lähdenkö minä jo kotiin. Kodilla kämppikseni tarkoitti yhteistä opiskeluasuntoa kilometrin päässä ison mäen alla Yleisradion kupeessa Onkilahden rannassa jossakin.

Minua manipuloidaan. Valkoiset seinät ja aamuluentojen kalvosulkeiset ja sade ja historian kaameat tehtäväprojektit, joihin kukaan muu nettiryhmästämme ei ole tällä viikolla jostain kumman syystä osallistunut. Ikävä kissaa ja ikävä yhtä lämmintä syliä ja inhotus entisestä elämästä tietokoneeni kansioissa hyppimässä silmille, jos vähänkin satun klikkaamaan hiirellä väärään suuntaan. Mesekeskustelut ja situationit, joista pikkuveljeni soitti ja ilmoitti. Minun elämäni. Minun sotkuni, mistä puoliakaan minä en ole kasannut, mutta mihin kaikkeen minä olen tunkenut pääni tavalla tai toisella kuitenkin.

Tänään kaupankassalla 4.60 mittarissa sain jonkin verran rahaa takaisin. Tajusin manipuloivani itseäni. Ostin suklaalevyn ja uskoin sen tekevän taikatempun, kun olin saanut ahmittua sen alta kymmenen minuutin kokonaan. Sen jälkeen söin salaattia ja haaveilin jostakin paremmasta. Haaveilin muffineista ja jäätelöstä ja karkista ja pitsasta ja kuumasta ihanasta oikeasta kermaisesta kaakaosta ja Italiassa nauttimastani tiramisusta, ja tajuntani löi minua silmien väliin ja sanoi, että painu lenkille juoksemaan sata kilometriä ja unohda koko juttu. Minä manipuolin itseäni. Minä. Itse minä tukin nenäni jokaiseen koloon, jonka löydän. Syön suklaalevyn ja kadun sitä heti syötyäni sen. Alta kymmenenvuotiaana minulla oli pakkomielle työntää pakkasella kieli ulkona värjöttelevän mattotelineen jäätyneeseen tankoon. Vaikka äiti oli kieltänyt, ja isä oli kieltänyt, ja vaikka minä kuinka muistin, miten kipeän haavan kieleni sai, kun minä sen saman typerän päähänpiston aikaisempana talvena toteutin.

Valkoiset seinäni tarvitsevat tauluja. Eilen minä uskottelin itselleni, että on ihan tyhmä tuuma ripustaa tauluja seinään, sillä miksi valkoista seinää olisi, jos siihen ripustaa jotakin piilottaen sen. Minä olen lukenut liikaa ja nyt minä sitten kirjoitan. Yritys käsittää käsittämättömyyttä. Yritys käsittää käsittämättömyyttä edes vähäsen, mutta ei kaikkea siitä, sillä kaikkea siitä ei pysty millään käsittämään. Kuinka hullua on olla hullu? Niin.

-Suuse-

"Kuluttajan ajatuksiin tai siihen mitä hänen keskushermostossaan tapahtuu, ei ole mitään syytä kiinnittää huomiota." Minä tahdon läntätä tämän tekstin jääkaapinoveen piristämään väsynyttä päätä aamuisin. Tänä aamuna liian aikaisin Tieteellisen kirjoittamisen kurssilla opettaja sanoi, että mm. kyseinen lause on ihan oikeasti yhdestä gradusta poimittu. Joukossa muiden samankaltaisten merkitykseltään täysin epäselvien virkkeiden tämäkin lause oli suodattunut gradussa läpi arviointikomitean epäilen että ei loppujen lopuksi niinkään kriittisten silmien. Minä olen palannut yliopistoon. Ihan selvästi.

Vaasassa ei paista aurinko. Minun ikkunani maisema on ällöttävänlikainen ja heinikoitunut, ja kello on paljon, ja kohta pitäisi raahautua taas luennolle istumaan. Aamulla ennen kuin kymmentäkään minuuttia tunnista oli ehtinyt kulua, minä olin jo saanut yhden koulun tietokoneen tilttaamaan. Se ei sammunut eikä reagoinut, se ei puhunut eikä valittanut, se ei tehnyt yhtään mitään paitsi piipitystä. Edes meidän kurssin ainut tietokonenero ei osannut tehdä koneelle yhtään minun yrityksiäni enempää. Siinä se sitten piipitti koko kaksituntisen ja piipitti ja piipitti piipitti. Piipittänee se siinä vieläkin.

Tänään minä en sisusta. En mielessäni enkä muutenkaan. Tänään minä luen ja pänttään ja kirjoitan ja nukahdan tenttikirjani kainaloon ja herään aamulla ja olen viisas. Se ei ole hauskaa, mutta se on pakko nyt. Jos minä sitten loppuviikosta saisin nukahtaa taas kultani kainaloon.

-Suuse-

Seinäjoelta Vaasaan noin kymmenen kilometriä ennen Ylistaron Esson Sinisen tien risteystä minulla on aina sellainen tunne, että minä olen tulossa Sieviin. Sievi ei ole täällä, ei Etelä-Pohjanmaalla eikä Pohjanmaalla, ei lähelläkään. Sievi on Keski-Pohjanmaalla, ja Sievissä ensimmäisenä tulee vastaan liikenneympyrä, minkä jälkeen niin no siinä se melkein olikin.

Vaasassa. Minä toin Ikeasta Ruotsista kuskaamani lampun, mutta minä unohdin tuoda siihen sen olennaisen, sen pienen pienen mitättömän osan, joka valaisee. Tänään minä en tiedä, minne minä kuulun. Vaasaan vai Lapualle vai Seinäjoelle vai minne minne minne, ja olisiko minun sittenkin pitänyt vääntää Jyväskylän kokeet hammasta purren silmät ristissä huonosti nukutun yön jälkeen viime kesäkuussa väkisin niin, että olisin ehkä jopa selvinnyt sisään. Yksi ystäväni uskoo kohtaloon. Minä en tiedä, olenko minä käytännöllinen vai periaatteellinen, enkä minä tiedä mihin minä uskoisin, kun minä iltaisin mietin, miksi minun on matkattava Vaasaan kahdeksi yöksi nukkumaan. Jos minä olen kyllästynyt hyppäämään vailla yhtä täydellistä paikkaa jäädä ja olla kotonaan, minä kirjoitan siitä nyt, koska minä en osaa puhua. En vieläkään.

Pienessä päässäni minä sisustan. Minä laitan tauluja seinään ja kysyn toisen mielipidettä ja hymyilen matonvärille, sillä se on täydellinen ja se sopii ikkunan peittämiin sinisiin verhoihin. Pienessä päässäni. Oikeassa elämässä viime viikolla minä toin neljä taulua Vaasaan opiskeluasunnolleni, enkä jaksanut laittaa niitä seinälle roikkumaan. Minä luulen tietäväni, mitä se tarkoittaa.

-Suuse-

Kaksivuotias kissani jättää jalanjälkiä pakkaseen. Huvimajan köynnöskasvi on kuollut, ja me istumme kiinni toistemme kyljessä ja nauramme, ja aurinko paistaa, ja sinä sanot, että minä olen humalassa vieläkin. Illalla yhdentoista aikaan Seinäjoen keskustassa kymmenen sentin paksuinen lumihanki kasaantuu mustien saappaitteni varpaisiin. Tupakka maistuu homeiselta lihapullalta, ja minä kiskon päähäni vihreän paitani karvaisen lämpöisen hupun ja kävelen edestakaisin tiedostamatta sitä, ja joku minua vaivaa ihan varmasti, mutta siinä tupakan kanssa kahdestaan minä en osaa sanoa mikä se joku on.

Minä vihaan joulua. Joulua minä olen vihannut jo kolme vuotta tai en minä muista, mutta kolme vuotta ainakin. Marraskuinen lauantai. Meillä kahdella on yhteinen salaisuus. Sinä ajat, ja sinun kätesi minun kädessäni on lämmin, ja sinä ajat, ja me olemme jo tulossa takaisin, vaikka sinun autossasi sinun kanssasi minä voisin istua niin kauan, että tulee pakottava tarve juosta vessaan ja sen jälkeen vielä paljon paljon kauemmin. Sinä puhut, ja sinun äänesi ja sinun kätesi kosketuksen ja sinun naurusi ja sinun kaikki minä säilytän, ja sinä puhut ja katsot minua silmiin ja sinä sanot, että me näemme huomenna, ja minä hymyilen ja sinun kanssasi minä olen onnellinen, minä ajattelen ja "huomenna", minä sanon, ja kaikki on hyvin siitä huolimatta, että meillä kahdella on pieni salaisuus.

Jos minä olen väsynyt ajamaan Vaasasta Seinäjoelle ja Lapualle ja taas jonnekin päin takaisin, minä en puhu siitä sen enempää, että minä siitä joskus varovasti mainitsen. Minun elämäni on ollut hyppäämistä niin monta vuotta, että aina minä en ole varma, mitä kutsua kodiksi ja missä avata jääkaapin ovi kysymättä lupaa ja kulkea hiukset takussa vessaan aamuisin. Pitäisi ostaa uusi puhelin, ja laskujen kanssa minä olen solmussa, koska minä en osaa arkistoida papereita ja järjestää niitä kansioihin aihealueittain. Tupakka maistuu muovimukilta, enkä minä tiedä, miten monta minä olen jo polttanut ja minä kuljen luennoilla yliopistossa ruutuvihko mukanani ja ruutuvihkoni kanssa kansioiden keskellä minä olen muutaman prosentin verran ulkopuolinen. Minä en tiedä, miksi minä olen ihmetellyt lumihankea ulkona pakkasessa tähän aikaan vuodesta jo muutamaan otteeseen. Huomenna minä olen ajatellut olla syömättä, sillä tänään minä olen syönyt enemmän kuin olisi pitänyt, ja tänään minä olen siitä syystä ähkyssä ja samaan aikaan niin kamalan huonovointinen.

Tänään yksi halaus pelasti minun päiväni.

-Suuse-

Sinä tulet muistamaan minut niin kuin minä muistan kasvoja kaupassa, mutta en nimiä joita yhdistää niihin kasvoihin. Kun yksi ihminen kuolee pois, me asetamme hänen kuvansa kirjahyllyyn ja sammutamme valot ja sytytämme kynttilän. Me kävelemme hautausmaalla ohi kaikkien raskaiden muistolaattojen vain nähdäksemme yhden, joka muistuttaa meitä yhdestä lähteneestä -rakkaasta tai ainoastaan välillisesti rakkaasta, mutta kuitenkin.

Marraskuun 14. päivänä vuonna 2007 sinä istuit kasarmin kuntosalilla pohjoisessa ja puhuit puhelimessa, ja sinun äänesi oli juuri niin kuin sinun äänesi aina on. Sinä olit jättänyt taakse jotakin, jota toiset kutsuvat entiseksi elämäksi tai en minä tiedä, mutta niin isä kutsuu äitiä ja vanhaa kotitaloa Lapualla jossakin. Joku sanoi sinulle puhelimessa, että sinä olet tärkeä ja että sinua joku ei tule koskaan unohtamaan. Kymmenen vuoden päästä sinä muistat, että joku soitti ja sanoi niin, mutta sinä et muista kuka oli joku ja oliko joku juuri se joku, jota pystyy aina syyttämään kaikesta sellaisesta, mitä kukaan ei ole onnistunut todistamaan.
"Joku on pöllinyt sen. Joku on rikkonut ikkunan. Joku on aina hukassa. Joku on hyvä syntipukki", sinä sanoit. "Jokua pystyy aina syyttämään."

Ja niin sinä tulet muistamaan minut, et niin kuin kuolleen ihmisen, sillä kuolleita ihmisiä ei unohdeta; heitä palataan jokaisena pyhäinpäivänä ja jouluna ja pääsiäisenä ja uutena vuotena ja muuten vain ja lopulta huonon omantunnon tuskastuttaneena päivänä katsomaan. Sinä tulet muistamaan minut valokuvista, kun sinä joskus mentyäsi naimisiin muuttaessasi perheesi kanssa uuteen omakotitaloon siivoat kotonakotona oman vanhan asumattoman huoneesi pöytälaatikkoa etsiessäsi heijastinta ja sinä olet varma, että sininen pieni heijastin on siellä jossakin ja siitä huolimatta sinä ennen sinistä pientä heijastinta törmäät sorminesi yhteen pieneen kellastuneeseen valokuvaan, jossa minä hymyilen.

Ja sinä muistat meidän yhteiset pienet hymyt ja naurut ja sisäpiirivitsit ja meidän salaiset piilopaikat ja sen päivän, kun me kaksi ensimmäisen kerran tavattiin. Sinä muistat yhden sateisen kesän ja yhden talvisen lumisen aamun, kun sinä kahdeksalta soitit, ja minä olin lukiossa menossa historiantunnille, ja sinä soitit ja sanoit, että "kaksi päivää",
"ja sitten sinä tulet", minä sanoin ja nauroin, ja sinä nauroit myös, ja minä hymyilin.

"Viimeisen kerran heippa", sinä sanot, ja minä nielen kyyneleitä ja "nyt sinä sen sanot", minä ajattelen, enkä minä syytä sinua mistään kuitenkaan. Sinä olet minun muurini ja minun törmäyskurssini, ja tänään sinä olet minun ikäväni, kun sinä kerran olit minun iloni ja minun nauruni ja minun hymyni hyvän vitsin jälkeen ulkona nurmikolla iltaisin.
"Niin", minä sitten sanon ja voi miten paljon minä voisin antaa melkein ihan mitä tahansa, jos minä voisin olla sinulle kuollut, sillä unohdettuna minä olen tyhjä; minä olen merkityksetön. Ja minä pyydän anteeksi, ja sinä sanot, että ei minun tarvitse, mutta minä tahdon pyytää anteeksi ja minä tahdon, että sinä sanot jotakin muuta kuin juuri sen.
"Ehkä me tapaamme joskus seuraavassa elämässä, missä me molemmat olemme kissoja", minä sanon ja niiskutan, ja sinä annat minulle sinun naurusi, ja sinun naurustasi minä kuulen sinun hymysi lämmön, vaikka minä en sitä enää koskaan tule näkemään. Enkä minä muista, miltä tuntui katsoa sinua silmiin, sillä sitä ei ikinä mieti silloin, kun toista oikeasti katsoo silmiin kuumana kesäpäivänä kotipihassa sinä autossa ikkunat auki lähtemässä takaisin kotiinpäin. Ja minä pyydän anteeksi, sillä anteeksi on ainut, mitä minä voin sinun hyväksesi enää sanoa tai tehdä. Ilman sitä sillä ei olisi mitään merkitystä, mitä minä olin kerran sinun sydämessäsi jossakin.

"Viimeisen kerran heippa, minun pieni", minä ajattelen. Sinä sanot "heippa", ja puhelu katkeaa, enkä minä mieti sinua enkä hidasta typerää tietokonettani lattialla enkä naapurikämpän opiskelubileitä enkä ulkona kadulla seisovaa kylmyyttä. Minä pyyhin kyyneleitäni poskiltani ja kävelen ulos ja sytytän tupakan ja tajuan kirjoittaneeni meille juuri viimeisen merkinnän. Siihen rantaan on laskenut yö. Minä olen sinulle joku, en mitään, ja

tänä aamuna satoi lunta, ja minä unohdin sen. Minä unohdin, että sinun kanssasi minulla joskus oli eilinen.

-Suuse-

Vaasassa. Vieläkään minä en tiedä, mikä huoneeni ikkunan luona seisova puu oikein on. Joka tapauksessa se on talviunilla nyt, joten kyselyyni vastaamineen venyy sen osalta ensi kevääseen. Minä vihaan jatkuvia tieremontteja. Hietalahdesta en ollut ylimääräisten liikenteenjakajien ansiosta selvitä rautatieasemalle alkuun ollenkaan. "Taajamajuna Jyväskylästä saapuu raiteelle yksi." Sen jälkeen meitä oli kaksi auton kyydissä matkalla keskustasta Palosaareen Yleisradion naapuriin.

Miten monta vuotta on siitä, kun Lapuan kaupunginkeskusta sai ensimmäiset liikennevalot? Minä olin silloin yläasteella ehkä seitsemännellä tai kahdeksannella luokalla. Sinä keväänä kaverini mursi sormensa liikennevajojen kevyenliikenteen valonappiin ensimmäisenä päivänä. Minä en vieläkään ole täysin varma siitä, miten hän sen oikein onnistui tekemään. Pikkusisko tulee huomenna kotiin. Jo parin vuoden ajan Lapualla on puhuttu liikenneympyrän rakentamisesta jonkun liikennevaloristeyksen tilalle keskustaan. Autokoulun opettaja sanoi neljä vuotta sitten, että lapualaiset eivät oppisi ikinä käyttämään ympyrää oikein. Minä en sanonut siihen mitään. Minä join kahvia muovimukista teoriatuntien kahvitauolla ja poltin kieleni ja nielaisin kaurakeksin, joka maistui kermaiselta mansikkakakulta. Minusta se oli melko ällöttävä kokemus.

Minä olen ajatellut soittaa yhden puhelun. Minä olen ajatellut etsiä numeron puhelimeni numeroluettelosta ja painaa ok-nappia ja kuunnella hälytystä ja odottaa, että toisessa päässä vastataan. Mutta minä en tiedä vastataanko toisessa päässä ja miten vastaamiseen kyllästyneenä siellä vastataan. Minun ikkunani puu on kuollut. Tänään minä olen ihan varma siitä, ettei se herää ensi keväänä vastaamaan kyselyyni, jonka minä olen sitä varten jättänyt pääkoppaani lintujenlaulua odottamaan. Vaasassa paistaa aurinko.

Juuri nyt minusta tuntuu, että minä en tällä viikolla sopeudu tänne ollenkaan.

-Suuse-

Tänään on liian kylmä esittää pärjäävänsä ilman kuumaa mustaa kahvia ja lämpöpatteria ja kerrospukeutumisen haasteellista taitoa ja villapaitaa ja lapasia ja mummon tekemiä sinisiä villasukkia jaloissaan. Häiritsevä tarve puhua englantia. Kukaan ei ole kotona, enkä minä viitsi puhua seinillekään, siispä minä puhun itselleni ja omalle sukuuni tulleelle isolle punaiselle nenälleni, jota minä mielelläni tukin lähes joka paikkaan.

Vaasassa tuulee. Minun ei tarvitse olla siellä tietääkseni sen. Tällä viikolla kalenteriin on merkitty kokonaista kaksi hurjaa ällistyttävää päivää luentojen parissa, molempina päivinä vieläpä niinkin paljon kuin miten monta tuntia jotakin nykysuomeen liittyvää(?). Minä melkein läkähdyn tähän pakottavaan kiireeseen olla viidessäkymmenessä paikassa yhtä aikaa. Siis minulla on juurikin niin kamala kiire, että en ehdi edes norkoilla galleriassa kyttäämässä, mitä kavereiden sivustoille kuuluu, enkä minä ehdi miettiä ruokakaupassa keksihyllyn luona ostaisinko jaffoja vai dominoja vai olisinko tylsä ja ostaisin tylsiä tavallisia piparkakkuja ihan niin kuin joulu ei olisi tulossa jo muutenkin. Tekemisenpuutteen sietämätön keveys. Miten moneen kertaan tuotakin sietämätön keveys -fraasia on tämän vuosituhannen aikana jo ehditty lainaamaan? Minä en muista sen kirjailijan nimeä, enkä minä jaksa raahautua sitä arkistoista tarkastamaan. Tämä on raiskaus. Pahoittelen.

Tänään joku täyttää kaksikymmentäkaksi vuotta. Ihan varmasti. Ei kannata väittää vastaan, sillä minä jo nielaisin avaimen. Lehtitoimittajaminäni epäjärjestelmällinen muistiinpanovihko on jossakin vaiheessa muuttunut kohtuullisen siistiksi. Minä varmaan nukuin sen päivän, sillä siitä päivästä minä ei muista sekuntiakaan. Aamupäivällä ajaessani Seinäjoelta kotiin tajusin yhtäkkiä, että en ollut ollenkaan varma, tulinko sijanneeksi loppuun sen sängyn, jonka lakanat me viime yönä yhdessä jälleen kerran rutattiin. Liian kapea lakana naurattaa kaksi viikkoa, mutta sen jälkeen korvat alkavat jostakin kummasta syystä savuamaan. Joka ilta sama juttu. Viiden minuutin paikallaan lojumisen jälkeen lakana on jo kääriytynyt kääretortturullalle keskelle vuodetta, ja minä ihmettelen, miten se joka ilta oikeastaan onnistuu tekemään sen. Olen ajatellut kaivaa ompelulaatikosta neljä hakaneulaa yhden jokaiseen nurkkaan. Sen jälkeen ajattelin kuitenkin ostaa uuden ISON lakanan, jolla ei ole pakkomiellettä muuttua kääretortuksi iltaisin. Tänä aamuna minä pääsin siihen vaiheeseen, että suunnittelin lakanan tykkänään unohtamista lattialle jonnekin luovan sekavuuden keskelle pedatessani vuodetta kultani jo lähdettyä kävelemään koululle päin.

Ainoastaan vapaapäivänä minä olen tällainen. Vapaapäivänä minä en ajattele juuri mitään kovin järkevää.

-Suuse-

Kahdeksalta illalla minun oli pakko hiipiä toimituksen käytävälle etsimään valokatkaisijaa. Miksi konttorin puhelimeen soitetaan isänpäiväsunnuntaina, sitä minä en tiennyt enkä enää kymmenennen soittoyrityksen jälkeen ollut varma tahdoinko tietääkään.

Kesäöiden pelottavuus on erilaista kuin talvisin. Talviyö on yksinkertaisesti rehellisensäkkipimeä; se ei jätä pienintäkään varaa nähdä nenänsä eteen kahta metriä enempää. Kesäyönä kaikki muuttuu kummalliseksi. Ihan pienen hetken on hämärää, ja järvenranta on tyyni, ja maa on hiljainen, ja tekisi mieli kuiskata, kun ei viitsi herättää nukkuvaa puuta ja nurmikkoa ja etupihan kivetystä ja naapurin kukkapenkin kuutta kaunista orvokinvartta kukkineen. Sitten yhtäkkiä ennen kuin olet edes keksinyt, miksi kutsua tuota kummallista hiljaisuutta, aurinko alkaa nousta, ja tuttu Bemari ajaa ylinopeutta ohi punaisen postilaatikon matkalla ties minne juuri niin kuin eilenkin.

Keskikesän yössä minä istun tupakansavuisessa huvimajassa ja avaan sen ainoan avaamiskelpoisen ikkunan. Minä en tunnista lintua laulusta enkä laulua linnusta, mutta minä kuuntelen, ja sinä sanot, että se sama Bemari meni postilaatikon ohi tänäänkin. Ja niin me olemme kahden siellä, missä meistä kumpikaan ei ajattele huvimajaa kauemmaksi, sillä huvimajaa kauempaa ei juuri nyt ole olemassakaan. Marraskuussa sinä naurat minun yrityksilleni laskea kuukausia siitä, milloin me ensimmäisen kerran olimme oikeasti parivaljakko, ja sinä silität minun hiuksiani, ja minä hymyilen, ja me nauramme, ja "tämä on hyvä paikka", minä ajattelen ja päätän milloinkaan olla unohtamatta sitä, miltä kultani käsi minun kädessäni tuntuukaan.

Minun pelkoni on pimeässä. Auki jäänyt ovi toimituksen hämärään käytävään. Hiljainen tyhjä kotipiha vailla ainuttakaan valoa, tienvarsien sammutetut katulamput yöllä yhdeltä matkalla Jyväskylästä kohti kotia Etelä-Pohjanmaan rajoilla jossakin. Pienenä minä pelkäsin kirkollisia uskonnollisia lastenvirsiä. Iltasadun jälkeen kasettinauhurin soidessa minä tahdoin hukkua peiton alle ja itkeä, ja äiti meni ja isä meni myös, ja minä mietin, miten sanoa heille, että minä kaipasin jotakin muuta kuin lauluja taivaasta jossakin.

-Suuse-

Tavaratalossa miesten vaateosastolla sukkahyllyn ääressä isänpäivä on yliarvostettua. Yliarvostettua siitä syystä, että isällä on jo kaapillinen sukkia, ja sukistaan isä on tarkka, sillä isän hienoon olemukseen ei sovi Nalle Puh -sukat eivätkä Aku Ankat tai edes Marimekon pallosukat tai epämääräiset varvassukat tai kaikessa sekavuudessaan ah niin hurmaavat Harald Hirmuiset. Lompakko on, ja nahkahansikkaat on, ja hiihtopipo on, ja kliseinen maailman paras isi -kuppikin löytyy kaapinpohjalta jostakin. Sitä paitsi isä tahtoo ostaa asusteensa itse. Isä on omatahtoinen henkilökohtaiset mieltymyksensä tunteva hienostomies ja isällä on jo kaikkea, eikä isä juuri siitä syystä edes tarvitse paljon mitään. Sukkahyllyn ääressä päätän ostaa suklaalevyn. Antaa isälle pienen lämpöisen halauksen ja kertoa huonon blondivitsin, joka saa isän virnistämään.

Neljältä aamuyöstä minä en jaksa enää nousta vessaan kasvoja pesemään. Kaksivuotias Lilli-kissa on ihastunut kultani lämpöiseen syliin; se kiertää ja kiertää ja kurnuttaa ja puskee nenäänsä joka paikkaan ja kutittelee kynsillään ja nostelee etutassujaan kuin näyttelyhevonen. Minä nojaan päätäni kultani vatsaa vasten, ja oikean käteni etusormi rallittaa pientä ympyrää lämpöistä rintakehää kiertäen. Joskus minä yllätyn pienestä hellästä kädenkosketuksesta reittäni vasten. Minä yllätyn ja hymyilen tajuamatta sitä ja minä tartun kultani käteen ja tunnen pienen hellän silityksen sormissani ja "voi miten hyvä on olla tässä", minä ajattelen ja olen siitä enemmän kuin iloinen. Aamupäivällä kissa raapii ovea, ja minä olen solmussa lakanan kanssa, ja kulta kömpii takaisin vuoteeseen. "Minä tunnen sinun vartalosi", minä sanon ja painan takkuisen pääni lämpöiseen kainaloon. Tänään ei ole kiire, ei minnekään.

Illalla hämärässä ennen kotipostilaatikkoa ajan vapaalla ja jarrutan ja vaihdan vitoselta kakkoselle ja käännyn pihaan ja väännän avainta ovenlukossa ja suoristan vuoteeni ruttuisen aluslakanan. Lämmin kosketus on jäänyt minun iholleni, ja "minun lakanoissani on sinun tuoksusi", sinä sanot takaisin.

-Suuse-

Minun käteni tärisevät niin, että kuvista tulee sohjoisia ja sekavia ja heilahtaneita ja niin minä sen jälkeen suutun ja suljen kamerani ja näytän sille kieltä ja alan kirjoittaa. Tänään on ollut niin kiire, että en ole ehtinyt kuin moikata omaa yksinäistä näyttöpäätettäni työhuoneeni työpöydällä kanssa tyhjän pepsi max -pullon ja kasan kauheita papereita, jotka yrittävät saada minut hukkumaan. Jo nyt ulkona on hämärää. Yksi nahka-asustemyyjäyrittäjä sanoi minulle tänään, että minun korvakorujeni ansiosta minua ei voi koskaan unohtaa.

Tänään minä teen pitkän treenin. Minä teen pitkän pitkän treenin ja olen hikinen ja käyn suihkussa ja putsaan korvani pumpulipuikolla ja hymyilen. Illalla pitää vielä päivystysvuorolla töihin. Minä jo melkein ehdin unohtaa sen ihan kokonaan. Minä olen yrittänyt unohtaa isänpäivän. Sen minä olen yrittänyt unohtaa. Unohtaa ja nukkua sen ohi ja soittaa maanantaiaamuna ja sanoa anteeksi niin katuvalla äänellä kuin koskaan kykenen. Joku on sammuttanut toimituksen käytävän kaikki olemattomat valot. Viimeiset askeleetkin menivät jo jonnekin.

-Suuse-