IRC-Galleria

tardif

tardif

ei tiedä pitäisikö alkaa aktiiviseksi?

Muistatko...?Keskiviikko 12.12.2007 03:03

Muistatko...?

Muistatko sinä, joka juuri luet tätä tekstiä ja tunnet minut (esim. omistat puhelinnumeroni, olet paras kaverini, olet joskus jutellut kanssani jne.) miten tapasimme? Minä muistan (ehkä!) mutta muistatko sinä? Ole kiltti ja kommentoi että tiedän sinun muistelleen meidän kaveruuttamme :)
Sinä, joka kommentoit (tai luit tätä) kopioi tämä omalle sivullesi ja ylläty siitä, miten moni sinut muistaakaan :) <3

Vaikeneminen on kultaa..Tiistai 27.11.2007 21:35

Joskus on hirmuisen vaikeaa kommunikoida. Tuntuu että mahdollisuuksia kommunikointiin on liikaa. Semmoinen kasvoton kommunikointi, kuten puhelimessa tai sähköpostilla juttelu on ihan helppoa, mutta ei se anna merkkejä siitä, että toinen on tajunnut asian. Jos näkee kasvotusten toisen, kasvonilmeistä ainakin pystyy päättelemään mitä toinen ajattelee.
Mutta meille on opetettu että vaikeneminen on kultaa. Vaikka kuinka ahdistaisi, pitää olla hiljaa. EI sitä saa näyttää kenellekään. Ja niin kauan hullutkin saavat olla rauhassa hulluja, kunnes he aukaisevat suunsa ja tekevät itsensä tiettäväksi koko maailmalle.
Pään sisällä voi siis olla mitä vain, kunhan ymmärtää pysyä siitä hiljaa. Olen usein miettinyt että jos on tarpeeksi pitkään hiljaa, puhumatta kenellekään, unohtaako puhumisen taidon?
Ajatus kommunikoinnin opettamisesta tuntuu hullunkuriselta, koska kyllähän jokainen luontojaan puhua osaa. Niin osaakin, jos vaan haluaa, viitsii ja ymmärtää sen tärkeyden. Kommunikointi ja puhuminen ei kuitenkaan ole samoja asioita. Toiset ihmiset voivat puhua tunnin sanomatta yhtään mitään. Mutta kommunikoida ei voi tarkoittamatta mitään.

Yliopisto-opiskelu manifesti!Perjantai 23.11.2007 00:23

Että voi olla opiskelu vaikeaa.
Mä en tajua, kuinka selviän opinnoista, kun en hahmota tilastotiedettä. Ihmettelen miksi yliopisto-opiskelijoille ei oo tukiopetusta?
Tässä on tämän yhteiskunnan yksi mätäpaiseista. Näin se siis kohtelee nuoriaan. Meille ei siksi tarjota tukiopetusta, koska luullaan ettei me sitä tarvita. Mutta ei kaikki yliopisto-opiskelijatkaan mitään monilahjakkuuksia ole. Ihan tavallisen älykkyysosamäärän omaavia ihmisiä ne on, jotka vaan ovat tosi kiinnostuneita, jostain pienestä tieteen lohkosta.
Mutta mä ainakin tarvitsisin tukiopetusta ihan valtion puolesta. Kiitän kovasti siitä, että se kouluttaa minua, mutta mitä hyötyä niistäkään rahoista on jos mie en koskaan valmistu?
Lisäksi mie tahtoisin tänne yliopistoon pakolliseksi kuuden kuukauden harjoittelun joka alalle. Näin saataisi vähennettyä nuorten aikuisten työttömyyttä. Ei opiskelijat olisi ihan hukassa opintojen päätyttyä. Ja olisihan meidän aivojen varhaisesta hyötykäytöstä jo kansantaloudellekin hyötyä. Mestari-kisälli-malli toimintaan ihan lainsäädännön tasolla, ja vähän nopeasti, kun siellä työpaikoilla vielä on niitä mestareita, jotka voivat kisälleitä neuvoa ja siirtää heille sitä kallisarvoista tietotaitoa, jota ei saa kun kokemuksella.

Kiitos!

ValtatieTorstai 15.11.2007 17:42

Kaksi selitettävää asiaa on valtatie sanassa. Valta ja tie. Harvemmin olen elämää ajatellut tienä tai valtatienä, mutta kun tätä asiaa tarkastelee hivenen syvällisemmin on kuvaus muuten aika osuva.
Valtatie kertoo siitä, että se on pääväylä. Ja että muitakin väyliä todennäköisesti on, mutta ne ovat pienempiä, eivätkä syystä tai toisesta niin suosittuja kuin valtatie. Ehkäpä siksi, että valtatie on nopea, hyvä ajaa ja siinä on vain vähän kuoppia.
Muut vaihtoehdot ovat hitaampia ja kuoppaisempia. Niitä käyttävät köröttelijät, joilla ei ole kiirettä mihinkään. Tai jotka eivät vaan tahdo ajaa elämän valtatietä.
Entäs kun elämänvaltatiellä tulee ruuhka. Mikä jokaiselle isolle tielle väistämättä aina joskus tulee. Silloin siellä taistelevat ihmiset henkensä edestä. Siellä tulee kolareita, kun liikenne ei etene tarpeeksi nopeasti. Tai sitten kulkuneuvot seisovat ruuhkassa eikä kukaan etene. Jökötetään vaan paikallaan.
Aina siis valtatie ei ole se paras ratkaisu. Mutta ei joka kerta voi valita. On mentävä sitä tietä, joka eteen sattuu. Oli siellä ruuhkaa tai ei.
Pikkuteistä sitä paitsi ei edes kaikille kerrota. Usein vain pieni määrä ihmisiä tuntee ympäristön niin hyvin, että tietää nämä tiet. Mutta voiko elämänvaltatiellä liftata?
Junalla matkustaessa törmää ihan omituisiin ihmisiin. Tai ihmisten omituisuudet tulee junassa esiin kun sieltä ei muut karkuun pääse. Yhdellä matkustajalla on pakkomielteenä kysellä koko ajan milloin ollaan perillä!
No olen miekin pakkomielteinen. Mutta en niin pakkomielteinen, että junassa olisi pakko olla omituinen. Yleensä istun vain hiljaa. Sekin voi olla omituista, mutta junamatkat rasittaa minua usein niin etten kykene keskusteluun. Nuokun unen ja valveen rajamailla, kuitenkaan nukahtamatta. Tuijotan eteenpäin, mutta en katso tai näe mitään.
Jotenkin olen jämähtänyt juniin. Pidän sitä jonkinlaisena hulluuden esiasteena, koska sitten vasta pääsisi hullujen kirjoihin jos olisi jo lentokonevaiheessa, että kuvittelisi lentävänsä:)
No mie pelkään junassa. Ainakin kerran joka matkan aikana. Se ei kestä kauaa, mutta joka kerta riipaisee mahan pohjasta. Ei ole normaalia tajuta 160 km/h vauhdissa, että juna kulkee 160 km/h.
Vaikka se ei kuulema ole vielä edes kovavauhti. Mutta mulle riittää sekin jo. Ei mua koskaan 220km/h:n vauhdissa pelota, hirvittää vaan.
Tänäänkin hirvitti. Liikennevaloissa. Mie tunsin itseni ihan pieneksi. Semmoiseksi muurahaiseksi. Tiesin että Sattuma (jonka voi lukea Jumalaksi jos tahtoo) olisi voinut murskata minut yhdellä pienellä liikahduksella jos vaan olisi tahtonut. Mutta siinähän se ihmeellisyys piileekin. Se ei tahtonut. Ja mun Big brother jatkuu vielä. Mua ei tahdottu äänestää ulos vielä.
Semmoinen kamalan kokoinen maansiirtokone, jonka pyörätkin olivat isommat kuin minun autoni, oli ajettu semmoisen kuljetusautosysteemin lavoille. Mie kattelin liikennevaloissa tuon hökötyksen perässä, että mahtaisi hyvin käydä, jos jokin kiinnitysosa sattuisi pikkuisen löystymään. Mihinkään mie en karkuun olisi ehtiny, vaikka jo karkureittiä suunnittelin. Ei se olisi mitään hyödyttänyt. Loppu olisi tullut. Jostain syystä en ollut yhtään varma siitä että ne kiinnityssysteemit olivat pitävät. Onneksi vihreä vaihtui vihdoin, ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen ja minä selvisin.

Mustalaatikko palpattaaPerjantai 26.10.2007 01:55

Taas tv pulisee omiaan. Minä olen tipahtanut sen kyydistä. Aika usein käy niin että käytän tv:tä ihmisäänten kuulemiseen ja sen todellinen tarkoitus hämärtyy. Mutta kai se nyt sama on mitä mie sen tarkoituksena pidän, kunhan se tarkoitus ei häiritse naapureita tai yhteiskuntarauhaa.
Mun tekee mieli Pepsi maxia. Vanha addiktio taas nostaa päätänsä. Mä yritän unohtaa että tuota kyseistä ainetta on edes olemassa, mutta ei se onnistu, koska kofeiinia on saatava jostakin.
Mietin että säteileekö tuo mustalaatikko seinän vieressä? Se välkkyy ja siitä lähtee omituista ääntä. Nämä ei kuitenkaan ole tv:n pelottavimpia ominaisuuksia vaan se, kuinka intensiivisesti se pääsee hyökkäämään samalle taajuudelle minun aivosignaalien kanssa. Mustalaatikko ottaa minut ajoittain täydellisesti valtaansa. Palvon sitä ja avaan tv:n aina uudelleen. Niin yksi addiktio tv:kin on.


Hih! Taitaa taas mollottaa tuo täysikuu tuolla kun kuuhullua valvottaa. Ja täysikuu kai selittää tuon tv-sekoilunkin. Eihän se nyt oikeasti säteile, koska me ollaan sovittu että mä olen ihan omasta tahdosta tv:n orjana. On se hyvä, ettei meitä herkkiä käytetä vallankumouksen välineinä syöttämällä meihin jotain tuho moodeja tv:n välityksellä. Semmoista on joskus jossain elokuvissa ja hulluthan tuollaisia kuvittelee. Mut ni-i, kuka tietää totuuden? Se on helppo leimata hulluudeksi, profaaniksi, yhteisön yhtenäisyyden vastaiseksi, mielisairaaksi, jotta yhteiskuntarauha säilyy järkkymättömänä, mutta olisikos tässä vähän miettimisen aihetta teille niin varmoille:) God Night!

Silmät kiinni!Tiistai 09.10.2007 02:28

Joskus huilaan laittamalla silmät kiinni. Se on oikein hyvä tapa. Useinkin käy niin että kun laittaa silmät kiinni, ei myöskään kuule mitään. Siis silloin saa totaalisen huilin.
Silmät vaan kiinni ja sitten mennään huilin maailmaan. Sitä voi kokeilla ensin ihan vähän aikaa, vain hetkisen verran. Ikäänkuin varastaisi, jollekin toiselle tarkoitettua aikaa itselleen ja vain itselleen, koska kukaan muu ei pääse jakamaan sitä hetkeä, koska silmäluomien alle ei kukaan muu pääse. Ei edes ajatuspoliisi!

PulinaaTiistai 09.10.2007 02:23

Voisin pulista vaikka ikuisuuden ja ihan tyhjän päiväisyyksistä. Kai joku voisi sanoa sitä jonkinlaiseksi puheripuliksi. Mutta osaan mä olla hiljaakin. Enkä mä hyökkäile kaupungilla vieraiden ihmisten kimppuun pulisemaan.
Mut ei siinäkään mitään, mut niin ei vaan ole tapana toimia, ei ainakaan meilläpäin. Mutta täällä Pohjois-Karjalassa. Täällä oli toisin. Täällä ihmiset saattavat kadulla jutella ihan ventovieraalle, eikä se niitä haittaa. Mä olen jo kaksi kertaa jääny suustani kiinni ventovieraan ihmisen kanssa kadulla. Ja Kotopuolessa en koskaan, vaikka se on pieni kaupunki. Kyllä tutut juttelee, mutta ei ventovieraat, ei ainakaan niin intensiivisesti, että keskustelun asteelle pääsisi. Joten kai se paikkansa pitää, että karjalaiset ovat helposti lähestyttäviä, tai ne itseasiassa lähestyy muukalaista avoimesti ja lämpimästi pulisemalla.
Siis voisi kuvitella että täällä Joensuussa mun pulinani olisi hyväksyttävämpää kuin Savossa..
Tiedä häntä. On savolaisissakin puolensa, ne ei kysy koskaan, ai mitä sä tarkoitat? Se on ärsyttävää jos joku kysyy, tulee hätä kun toisen silmissä ei käy välähdystä, vaan se on ihan pihalla. Savolaiset osaavat peittää tuon kysymyksen, ne ovat hiljaa jos ne eivät ymmärrä. Ne saattavat yrittää urkkia mahdollisesta vieraaksi jääneestä asiasta tietoa muuta kautta, mut jos ei aukene, ei aukene. Ne vaihtaa lopulta puheenaihetta semmoiseksi, josta ne on taas kärryillä.

HenkisyydestäKeskiviikko 26.09.2007 03:20

Henkisyys on vaikea asia. Mua taitaa vaivata tietoähky. Siksi mä en kestä kuunnella nyt edes uutisia, koska mun päähän ei yksinkertaisesti mahdu niiden uutisten vertaa tietoa. Hiljaisuudessa on parempi olla.
Henkisyys on vaikeaa, koska semmoiseen henkiseen, levolliseen tilaan on kaiken kiireen keskellä lähes mahdotonta päästä. Monesti kuule puhuttavan, että opiskelu on sitä henkisyyttä. Voihan se olla etten mä huomaa kaikkea henkisyyttä elämässäni tai elämäni henkistä puolta kummin vaan.
Minusta opiskelu on konkretiaa. Se on ehkä tietyllä tasolla henkistä, mutta ei kokonaan. Ei opiskelu tarjoa sitä henkisyyden itsetutkiskelun ja minätietoisuuden puolta joka míelestäni on tärkein henkinen tehtävä.
Vaikka opiskellessa maailmankuva avartuu, ei minkään koulun penkillä opeteta asioita minusta. Ei sitä millaisia tunteita minulla pitäisi olla? Kuinka tuntea ja saada itsensä toimimaan haluamallaan tavalla?
Elämä on todella monimutkaista ja vaikeaa. Ihmisellä on kai tietyn kokoinen varasto, johon kerätä kaikkea materiaalia ja sitten kun varasto täyttyy, osa varaston tuotteista on päästettävä ulos keinolla jos toisella.
Kai siinä itsensä tuntemisessa jonkinlaista harmoniaa ja tasapainoa tavoitellaan. Hyvinvointi ja myönteiset tunteet ovat osa tavoitetta. Mutta ei harmoniaan usein pääse ilman taistelua. Tai ehkä vasta taisteltuaan huomaa mikä sitä harmoniaa on. Saattaa käydä niin että yhtäkkiä kaaoksen huomaa harmoniaksi ja harmonia näyttäytyy kaaoksena. Hävityn taistelun jälkeen, pitää tyytyä siihen mitä jäljellä on. Kasata rikkoutuneen ruukun sirpaleista jotain kokonaista. Siitä ei tule koskaan samanlaista kun se ennen oli. Itkettää jos ruukku oli arvokas ja kaunis.
Harvoin kuitenkaan ruukun sisusta surettaa. Ulkokuoren saa liimattua, mutta saako sen näkymättömän, mitä ruukun sisällä oli, koskaan korjattua. Saako kerran taistelun tuoksinnassa särkynyt ruukku koskaan kaikkea arvokkuuttaan takaisin. Ei Ming-maljakko ole enää Ming-maljakko kasaan liimattuna. Se on vain maljakko.

Kauneus on henkisyyttä. Pinnallista, näkyvää, mutta henkisenä ominaisuutena yhtä arvokasta kun näkyväkin. Se voidaan nähdä osoituksena jostakin muusta mitä olevaisella on. Kauneus voi olla jotain muuta puettuna vain nättiin kolttuun, jotta me aistisimme sen jonkin paremmin.
Eihän voi olla sattumaa, että ihmisaivot niin kovin pitävät kauniista. Etsivät sitä kuvista ja taideteoksista ja keskittyvät siihen, sulkien ruman pois, jättäen sen huomiotta.
Tyystin toinen kysymys on, mikä on kauneutta, mutta toisaalta se voi olla toissijainen kysymys. Koska kauneuskin voi olla hyvin subjektiivista, aikaan ja historiaan sidottua. Kumminko käy, tottumisen myötä, muuttuuko jokin arkinen asia kauniiksi, kun sitä tarpeeksi tuijottaa vai menettääkö se kauneutensa?
Kävi kummin vain, kauneus ei näissä tapauksissa ole esineen ominaisuus, koska jos se olisi se ei muuttuisi vaan olisi pysyvä. Tai ehkä se onkin, ehkä vain aistihavainto, ihmisen päässä muuttuu, siten että värit haalistuvat ja ääni hiljenee, tottumisen myötä ..Unet muuttuvat!

HedonismiSunnuntai 16.09.2007 04:11

Hedonismista ja egoismista usein syyllistetään. Mutta ei hedonismi olisi hedonismia, jos siitä ei syyllistettäisi.
Me tarvitaan niitä pieniä iloja, jotka pitää meidät tyytyväisenä. Me käymme jatkuvaa taistelu masennusta vastaan ja jokainen voitettu hetki, on pelastettu elämälle. Olen miettinyt että kun elämä on niin rajallinen. Ei kannata tehdä paljoa semmoista josta ei nauti, mikäli se ei johda tosi suureen nautintoon. Sitten voi vähän kärsiä, ei muuten.
Mut se on muistettava, ettei nautiskella voi koko aikaa, koska sitten se ei ole enää mitään nautiskelua vaan tavallista tylsää elämää, johon hyvin nopeasti kyllästyy. Tän takia ei aina voi syödä jäätelöä. Se alkaa maistua äkkiä ihan tavalliselta, eikä Jäätelöltä.
Siksi työnteostakaan ei voi hedonistisesti, ylitsevuotavasti nauttia, koska sitä tekee joka päivä.