IRC-Galleria

Ja kaikki puhuvat siinä jatkuvasti, kuinka kehitysmaissa lapsilla on asiat huonosti.

Olen yliempaattinen ihminen ja kyllä käy sääliksi nälkää näkeviä, pahoinpideltyjä, kouluttamattomia ja sairaita lapsia, mutta:

Olen itse mielenterveyspotilas tässä niin kutsutussa hyvinvointivaltiossa. Ja tunnen paljon muita mielenterveysongelmista kärsineitä, sekä alkoholisteja ja muita yhteiskunnan syrjimiä. Miksi kukaan televisiossa ei puhu oman maan huonosti voivista lapsista ja nuorista? Pidetään iltoja ja konsertteja kehitysmaiden hyväksi, jotta niistäkin saataisiin hyvinvointivaltioita. Miksi yrittää tehdä lisää hyvinvointivaltioita, joissa kukaan ei oikeasti voi hyvin? Lapset eivät enää ole lapsia, koska vanhemmilla ei ole aikaa huolehtia heistä. Lapset lykätään jopa 1-vuotiaina tarhaan ammattilaisten hoitoon, liian suuriin ryhmiin, jossa opitaan että mitään ei saa ellei kiukuttele ja huuda. Huomiota saa vain satuttamalla muita tai riehumalla tarpeeksi. Kiroilu opitaan myös jo tarhassa, koska tarhantädeillä ei ole aikaa kaitsea kaikkia. Ja tämän tiedän kokemuksesta, sillä tunnen myös lastentarhanopettajan. Ja myöskään nämä tarhantädit eivät voi hyvin. Liikaa työtä, liian suuret ryhmät ja aivan liian pienet palkat aiheuttavat stressiä ja pahaa oloa, myös heille.

Terveydenhuollon hieno idea, hoitotakuu, ei toteudu. Terveyskeskuksiin saa ajan hyvällä säkällä parin päivän päähän (mikäli on pää kainalossa) ja kun vihdoin tulee aika mennä, saat istua odotushuoneessa kaksi tuntia, jonka jälkeen elämäänsä kyllästynyt läkäri kysyy mikä on vialla, määrää lääkkeet ja potkii pihalle huoneesta n.5 minuutissa.

Lasten ja nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät ja lisääntyvät, suurimmalti osin koska yhteiskunta asettaa tuhottomat paineet ja vanhemmilla ei ole aikaa kuunnella. Käydään siis lääkärissä ja lääkäri määrää pillereitä. MTV3 Faktalta tuli hieno ohjelma tänään, jossa esiintyivät perheet, joiden lapsi oli tehnyt lääkkeiden sivuvaikutusten vuoksi itsemurhan. Todelliset ongelmat olivat alkaneet vasta lääkkeiden aloituksen jälkeen. Suomessa onneksi ei määrätä masennuslääkkeitä juuri tästä syystä alaikäisille, mutta eipä täällä alaikäisten mielenterveysongelmille tehdä juuri mitään muutakaan.

Elin kolmisen vuotta kotini vankina. Minulla onneksi oli turvana avomies, ihania ystäviä, sekä yksityislääkäri, joka todella kuunteli ja osasi auttaa. Näiden ihmisten (ja lääkkeiden) voimalla olen ponnistanut pohjalta ylös. Ainoat tuloni tuona aikana oli Kelalta saatu asumistuki, 195e/kk. Sen lisäksi minua elätti Jonttu ja äitini, joille olen ikuisesti kiitollinen tästä ja todellakin velkaa henkeni. Kävin mielenterveystoimistossa muutaman kerran, lääkärini suosituksesta. Tapasin lääketieteen OPISKELIJAN, jolla oli selvästi vaivaantunut olo seurassani, muutaman kerran, jonka jälkeen hän oli yhdessä lääkärin kanssa (jota en ollut koskaan tavannut) laatinut hoitosuunnitelman: minun piti itse hankkia terapeutti. Olin viikkoja valittanut, kuinka en saa mitään tehtyä itse. Tämän jälkeen kävin vielä mielenterveystoimiston sosiaalityöntekijän luona, jotta saisin apua rahaongelmiini. En saanut. En ollut oikeutettu mihinkään tukiin, koska avomieheni kävi töissä ja sai opintotukea. Ko. sosiaalityöntekijä katseli minua halveksien ja oli ehdottomasti sitä mieltä, että minun pitää pystyä itse hoitamaan omat asiani.

Iso käsi (nyrkissä) näillekin ihmisille. Koska pidetään konsertti ja hyväntekeväisyysilta meidän pahoinvoivien nuorten kunniaksi? Miksi meitä ei tahdota auttaa? Kuulun niihin onnekkaisiin, jotka selvisivät masennuksestaan hengissä. Itsemurhatilastot eivät ole kaunista katseltavaa. Meille ne ehkä ovat vain numeroita, mutta jokainen luku niissä on jonkun lapsi. Veli tai sisko, ystävä, rakas, äiti tai isä. Tai pahimmassa tapauksessa koko perhe.

Hyvät ihmiset, tehkää jotain oman kansan eteen. Lakatkaa katsomasta ulkomaille ja katsokaa välillä sisäänpäin. Voiko joku oikeasti kutsua tätä hyvinvointivaltioksi?