Pimeydestä kuulen tutun äänen,
huudoistani huolimatta se ei voimistu,
se ei lähesty, ei luokseni saavu,
ei minun ojentamaani käteen tartu.
Mutta pimeä huomaa tilaisuutensa tulleen,
se tarttuu minuun, se turruttaa mieleni alkoholin lailla -
Ja siitäkin huolimatta minä jaksan jatkaa,
vähentyneillä voimilla,
epätoivoisemmalla äänellä,
mutta haluan löytää sinut nyt.
Viimein loppuvat vastahuudot ja tulee ihan hiljaista.
Turhautuneena lähden haparoivin askelin oletettuun suuntaan.
Ojennan käteni eteen ja ne huitovat ilmaa etsien vastauksia -
Tuntuu että kuljen ihan väärään suuntaan,
että arvioin välimatkan ihan väärin -
kun en löydäkään mihinkään.
Sitten kompastun juurakossa -
mutta silloin joku tarttui minusta kiinni ja apuaan tarjosi -
Mutta kuulemani ääni ei ole hänen, tämä minua vastaantullut ihminen ei ole se sama,
joka pitelee sydäntäni,
hän ei ole se kenet toivoin lähellleni nyt kun minua pelotti olla rohkea.
Huolimatta siitä että näen huonommin kuin muut.
Mutta tämä ääni on ystävällinen, se kuuluu ystävälleni.
Ja hän auttaa minut päämäärääni -
josta kuulen sen, tuon tutun äänen jonka jo luulin hukanneeni --
tosin vakavasävyisenä ja joka pyytää nyt poistumaan.
Ymmärrän siellä jossain vallitsevan tilanteen vakavuuden; nyt ei parane häiritä,
mutten voi olla myöntämättä mielessäni,
että petyin heidän käytökseensä,
sinua kun tarvittiin muualla.
Mistään huolimatta halusin pysytellä lähistöllä vain että saisin kuulla hänen äänensä,
minulle tuntemattomassa ympäristössä, minulle tuntemattomien ihmisten kanssa.
Koska silloin minusta tuntui, että olin turvassa, vaikken erottaisikaan mitään pimeästä miljööstä ympärilläni.
Ja kun hän viimein tulee lähelleni ja ottaa minut halaukseensa -
unohtuu pimeä metsä ja ihan kaikki muu.
Silloin minusta tuntuu, että olen todella olemassa ja että olen sittenkin tärkeä jollekulle.
{<3}
Sinä olet ainoa mitä näen,
mutta auta minua,
ole katseeni.