IRC-Galleria

Hah!
Mitäköhän minunkin sielunelämäni oikeasti on?

Mitä paremmin muilla menee, sitä onnettomammaksi, tyhjäksi ja toivottomaksi tunnen itseni.
Mutta kun muille tapahtuu pahaa, sattuu tai ahdistaa, täytyn lähes loppumattomalla energialla.
En nauti siitä, että muihin koskee, mutta jostakin kumman syystä kaikki ruumiini kivut katoavat
ja mieleni on tyyni kuin yöilta.

Sitä ei voi kuvailla kauhean tarkasti, mutta se on kuin astuisi kokonaan kovaan virtaukseen,
joka ei kuitenkaan vie mennessään.
Aivan kuin selkään kasvaisi siivet ja kaikki olisi mahdollista, taivas ja maa.

Se on lähes käsinkosketeltavaa yhteyttä vähän kaikkeen.
Pinnat tuntuvat aidommilta kuin moneen vuoteen.
Ilma maistuu raikkaalta.
Ja mikä tärkeintä, en näe niitä typerryttäviä visioita.

Ehkä se johtuu olemuksestani.
Olen aina määritellyt itseni oikeudenmukaisuuden ja kunnian kautta, mutta viime vuodet ovat tehneet
tuosta hyveestäni kieroutuneen.
Koska en usko pahuuteen, enkä hyvyyteen, vaan järjestykseen ja kaaokseen, on tuosta
oikeudenmukaisuudesta muodostunut oikeutetun koston kierre.


Mutta se on mitä olen ja siksi juuri rakkain ominaisuuteni,
tämä "yhteys" ja "kanssakäyminen" olevaisen kanssa.

Ja viimeinen tuomio tulee sen mukaan, mihin käytät sinulle siunattuja ominaisuuksia.

Kierittyäni noin puolitoista tuntia lakanoissani päätin, että valvon sitten töiden alkuun asti.

Miksi minulta ollaan ottamassa viimeinenkin turvani.
Tuntuu, kuin elämästäni olisi tahrattu jokainen asia järjestelmällisesti, mutta sen huomaa vasta nyt kun viimeistä pakotietäni tukitaan ja tuhotaan.

Kaikki vapaa-aikani on kivun täyttämää, edes humalassa en pääse siitä eroon.
Sama toistuu työaikana, jolloin minulla on entistä enemmän aikaa vajota mieleni alhoon pimeään.
Kaikki musiikki, jota kuuntelen tihkuu sitä kipua.
Kaikki piirtämäni vain kuvastaa sitä pahaa oloa ja järjettömyyttä.

Ja nyt en enään saa uneksiakaan rauhassa.
Olen joko hereillä tai sitten näen painajaisia, jotka vaivaavat päiväkausia.

Kuinka kauan vielä, ennenkuin napsahtaa ja teen Auviset tai jotakin yhtä kamalaa?
Miten selvitä, kun ei enään tiedä pitäisikö lopettaa itsensä siksi,
että kipu on sietämätön vaiko siksi,
että pelkää satuttavansa muita.

"Niko susta tulee vielä jotakin suurta."
Hah? Mitä suurta minusta muka voi tulla?
En osaa mitään ja panokseni on hyvin vähäinen kaikessa suhteessa.
Löydän itsestäni potentiaalia, mutta se on usein väärin suunnattu,
pahimmassa tapauksessa ympäristölle vahingollista.

Järkeni heikkenee asteittain, välillä voin nähdä kaiken loogisesti,
mutta yhä useammin näen järjettömyyksiä.
Kipua, tuskaa, välinpitämättömyytä.


Lopulta huomaan vain olevani aivan asian alussa, 19 vuotta taaksepäin:
Kuka olen?
Missä olen?
Miksi olen?

Ja ketä pitää tappaa, että saa tietää...?

Joku helvetin homorunnkarimummonnussijaeläimensuoltajateurastajavitunräplääjämärkänäppimämmikoura
pöllii huoneestani kyniä!

Viikon sisällä pöydällä olevasta kynätelineesät kadonneet kynät:
-Musta stabilo
-Toinen musta stabilo
-Lyijykynä 2B
-Lyijykynä 5B
-Lyijykynä 7B (Tapan kaikki jos joudun ostamaan uuden)
-Lyijykynä H
-Lyijykynä HB
-Lyijytäytekynä
-Kuulakärkikynä

JUMALAUTA!
Ja pikkusisko sekä -veli vannovat syyttömyyttään...

Räyh.

Kuinka tarpeeton olen?
Kukaan ei tunnu tarvitsevan minua, saati edes kaipaavan.

Tässä pahuksen maailmassa ei ole sellaista vaihtoehtoa, että voisi vain olla.
Sitä joko pitää yllä jotakin,
tai sitten muuttaa sitä.

Pitääkseen yllä jotakin, täytyy olla tarvittu, omalla tavallaan haluttu.
Jos ei ole, niin silloin ei voi sanoa "olen osa tätä rakennetta, olen sen puolustaja."
Koska jos olet yksin, muutat kaikkea, mihin kosket.

Kun olet yksin, muutat asioita.
Et voi pitää mitään yllä, koska et ole sidoksissa mihinkään.
Toisinsanoen, et ole kaivattu tai tarvittu.
Jos ja kun joudut tekemisiin jonkin voimasuhteen kanssa (olkoonkin kuinka pieni tahansa),
muutat tuon voimasuhteen potentiaalia.
Tämän takia et voi sanoa "edustan tätä", koska todellisuudessa et ole osa sitä.
Olen vain ulkoinen tekijä.

Nykyään jälkimmäinen on muodostunut muoti-ilmiöksi.
Halutaan muuttaa maailmaa ja olla radikaaleja.
Perkele.
Jos katsotaan pidemmälle huomataan, että tällaisilla "muuttajilla" on tasan kaksi vaihtoehtoa:

-Onnistua muuttamaan jotakin pysyväksi, jolloin he joutuvat puolustamaan tätä vakiintumista
muulta muutokselta.

-Epäonnistua muuttamaan jotakin pysyvästi, joko siksi, että he eivät puolusta sitä
muutoksenjälkeiseltä regressiolta tai koska he alunperinkään eivät saaneet edes hetkellistä muutosta aikaiseksi.

Muuttajista tulee joko muutoksensa puolustajia tai unohdettuja.
Ainoastaan asiaa puolustavat tahot voivat jättää jälkensä tähän maailmaan.



Minä:
Tunnen itseni enemmänkin ajetuksi tilaneeseen, jossa minun pitäisi "muuttaa maailmaa"...
Olen pyrkinyt kovin pitkään seisomaan tiettyjen arvojen takana:
Yritys, kunnia, velvollisuus, toivo ja rakkaus.

Yksitellen nämä arvot ovat vuosien varrella pettäneet minut olemalla valheita ja perversioita.

Yritys - Lakkasin uskomasta siihen, koska tässä maailmassa kuka tahansa pärjää ilman
yritystä. Minäkin olen käynyt kouluni yrittämättä tippaakaan ja läpäissyt sen
kiitettävin paperein.

Toivo - "Toivossa" on sanana näppärä ansa. Vaikka tiedän, ettei sitä ole, TOIVON silti, että olisi
toivoa... Mutta en usko siihen enään, enkä puolustaisi sitä arvona.

Kunnia - Hah, luovuin tästäkin pitkän ja turhan kamppailun jälkeen. Kunnia merkitsi minulle joskus
paljon. Tuotti iloa olla luottamuksen arvoinen ja arvostettu muiden silmissä.
Mutta en koskaan saanut kunnioitusta. En edes teoillani ja luottamuksen osoituksena.
Ihmiset puhuivat ja puhuvat vieläkin, että "Nikoon voi luottaa."
Mutta koskaan minuun ei todella luotettu, ainoastaan asioissa, joissa voitiin ottaa riski.
Minuun ei siis todella luotettu.
(Kun sanoin "anteeksi" tarkoitin sitä! Kun sanoin "Antaisin henkeni puolestasi"
tarkoitin sitäkin!)

Rakkaus - Kauan, kovin kauan uskoin siihen... Sellaista tunteiden "unionia", jota pidän rakkautena
ei ilmeisesti ole tässä maailmassa. En ole tavannut ketään, EN KETÄÄN, joka haluaisi
elää toisen ihmisen takia, toisen ihmisen kautta. Ha! Minulle on jopa sanottu, että se on
väärin ja että jokaisen pitää elää vain ja ainoastaan itseään varten.
Ehkä olen tämän tunteen kanssa yksin.
Ehkä olen vain epäsikiö tämän "rakkauden" suhteen.
Mutta sitä arvoa, mikä "rakkautena" on teille tuttu, vihaan ja inhoan.
Se saa minut pahoinvoivaksi.
Se on vain toisen ihmisen hyväksikäyttöä, omistamista ja mustasukkaisuutta.

Velvollisuus - Viimeinen, jonka hylkäsin juuri tänä iltana. Jos minun pitäisi olla jotakin tai tulla
joksikin, niin miksi en sitten ole tällä tapaa haluttu ja odotettu?
Ei, minulta ei kukaan odota mitään, eikä kenellekään ole todellisuudessa väliä,
olenko olemassa.

Olen siis radikaali, muuttaja.
Vaan mitä minun pitää muuttaa?!
Haluan seistä asioiden takana.
Haluan puolustaa arvoja.
Olla jotakin.
En vain unohtua.
En vain olla tarpeeton ja ohimenevä vaihe jonkun elämässä.

Jotakin, mitä unohdetaan.

Hienoa.
Tikkien piti olla sulaneet jo torstaina.
Otin laastarin pois ja tarkistin nopeasti arven, eikä siellä mitään tikkejä näkynyt.
Tikit olivatkin korvalehden takana eivätkä arven kohdalla.

Yöllä sitten repeytyivät auki = verinen tyynyt...........

Jotkut ihmiset ovat puolet siitä mitä olet.
Ja kun he ovat menneet, et voi olla oma kokonainen itsesi enään.

Osaako joku korjata rikkinäisen olemuksen?

Säälin kaikkia niitä, jotka eivät osaa jakaa itseään näin.
Se on kaiken tämän tuskan ja kivun arvoista tuntea jotakuta kohtaan sellainen yhteys, jonka voi saavuttaa vain jakamalla itsensä osaksi toista.

Se on enemmän kuin teidän "rakkautenne"...

Heidän piti opettaa meitä!
Heidän piti valmistaa meidät niin, että pääsemme elämässä eteenpäin ilman tätä tuskaa!
Minun kohdallani on jokin mennyt pieleen!
Jokin asia on unohdettu/ylenkatsottu/ohitettu!

Tunnen kipua, joka ei tunnu todelliselta.
Joka saa minut luulemaan olemattomia.
Kipua, joka ei tunnu olevan tästä maailmasta.
Kipua, joka saa minut tasapainoilemaan hyvän ja pahan välillä...

Minut on petetty.

Nyt on sitten liput varattu.
5.11.
Tulee varmaan hurja reissu.
Tarkoituksena on käydä piipahtamassa yllämainittujen paikkojen lisäksi Pisassa ja Venetsiassa.

Toivotaan, ettei lentokone tipu ja aiheuta ennenaikaista kuolemaa.

Toivottavasti unettomuuskirjoitus jää tällä kertaa lyhyeksi...

Olen niin tyhjä, kuin sadetaivas, täynnä sen pisaroita, mutta juuri muuta en.
Ilmaa keuhkot täynnä, kaikinpuolin elossa, voisi kai sanoa, mutta silti niin kuollut.

Aivan kuin kuivunut puu, käsin kosketeltava ja näkyvä, mutta sisältä ontto.
Niin laho, että sortuu pienestäkin kosketuksesta.

Elämäni menee eteenpäin enimmäkseen valheiden voimalla.
Keksin itselleni identiteetin osia.
Kokemuksia.
En edes itse osaa sanoa enään, mikä on oikeasti tapahtunut elämässäni, sillä
olen jo niin syvällä rakentamassani keinotekoisessa todellisuudessa.

Olen valehdellut lapsesta asti, niin kauan kuin muistan tämä elo ei ikinä ole
riittänyt minulle, siitä on aina puuttunut jotakin.
Identiteetti, kokemukset, merkitys.

Se pelottaa minua.
Olen kuin piirrokseni.
Mielikuvituksen tuotetta.
Kaikki oikea elämästäni jotenkin kuolee pala palalta.

EI SE RIITÄ!
SE EI KOSKAAN RIITTÄNYT!

Minä en riittänyt itselleni.
Minä en riittänyt vanhemmilleni.
Minä en riittänyt ystävilleni.
Minä en riittänyt opettajilleni.

Minä en riittänyt sinulle.

Minä en riitä.
Tuhkaa kalliolla, jonka tuuli pyyhki pian pois.

Tuli siitä sittenkin pitkä...
Haluan huutaa...

Viikon sairasloma.
Tikit päässä.

Menin töihin aamulla ja siinä sitten alettiin taas purkamaan kattoa.
Hienosti meni, pelleilin siinä pistosahan knssa hengityssuoja päässä
ja heittelin Darth Vader onlinereita.

Sitten humahti ohimoon puulankku.
Mielen filmirulla sanoi *naps*.
Tolkkuihin palattuani vuosin verta ja korvani oli ilmeisesti jonkin verran palasina.
Ja eikun päivystykseen.

Päivystyksessä huonosti suomea ääntävä (ilmeisesti ruotsalainen) ymmärsi väärin
selitykseni: "Puulankku osui ohimoon."
"Mitä? Puukon kanssa heilui kuka?"

Joo, tikit korvaan ja viikon sairasloma.
Mitä opimme tästä?

Duunissa kannattaa ottaa kunnolla turpaan.