IRC-Galleria

Age of the Joker on kimurantti tapaus, mutta levy mainostaakin omaa jokeriuttaan yhtyeen tuotannossa jo nimensä ja kansikuvansakin puolesta. Levy haastaa kuulijansa tarjoamalla hetkittäin täysin uudenlaisia Edguy-elementtejä. Se yllättää sekoittelemalla helppoja ja vaikeita osioita keskenään tavalla, joka saa kuulijan pään pyörälle. Levyn neljä pisintä biisiä (kaikki yli kuusi minuuttisia) Robin Hood, Behind The Gates To Midnight World, Rock of Cashel ja Pandora’s Box ovat kaikki sävellyksiä, jotka eivät jaksa kantaa koko kestoaan. Jokaisesta löytyy mielenkiintoisia, jopa loistaviakin hetkiä, mutta vastapainoksi todella mitäänsanomatonta ainesta. Oikeastaan nelikon suurin vika on kertosäkeissä, jotka ovat jotenkin liian power metalisen kesyjä ja kliseisen puuduttavia. Erityisesti Behind the Gates to the Midnight World –kappaleessa olisi klassikon aineksia, jos se kliimax eli kertosäe olisi muun biisin arvoinen. Raskaat riffit, upea tunnelma ja erittäin nautinnolliset säkeistöt pitävät biisin kuitenkin oikein hyvänä esityksenä, joskin kertosäkeen ontuminen jää kappaleesta päällimmäisenä mieleen.

Maestro Sammetin ääni ei ole enää terävimmillään korkeissa äänissä, eivätkä raspitkaan lähde yhtä vakuuttavasti ja käheän matalalta kuin parilla viime levyllä, mutta se miehen tärkein ase eli eläytyvä laulutyyli on yhä tallella. Mies on läsnä, ja sehän on mielestäni kaikista olennaisin ominaisuus laulajalle. Teknisesti täydellinen suoriutuminen on toissijaista, jos vokalisti vetää kuitenkin hyvin ja eläytyy kappaleisiin joka solullaan. Hyvin Tobias laulaa edelleen, mutta pientä kritiikkiä on annettava, kun on tottunut kuulemaan mieheltä vieläkin huikaisevampia laulusuorituksia. Ehkäpä ikä alkaa vähän tehdä tehtäväänsä vai onko mies laulanut osan vokaaleista flunssan kourissa?

Koska olen parjannut levyn epäkohtia jo ihan tarpeeksi, niin siirrytäänpä vaihteeksi hehkuttamaan. Age of the Joker nimittäin ei ole huono levy, eikä edes keskinkertainen. Levy on hyvä, vaikkakin kokonaisuutena vaatimattomampi kuin vaikkapa kolme sitä edeltänyttä hard rock –henkisiä aineksia sisältänyttä pitkäsoittoa. Pirteän ja energisen kertosäkeen omaava Breathe herättelee liian perushyväksi kulahtanutta levyä henkiin viidentenä biisinä. Biisi ei keksi pyörää uudestaan, mutta muistuttaa kaikessa kiehtovassa simppeliydessään millaisena itse haluan Edguyni nautiskella. Breathen jälkeen Two Out of Seven räjäyttää tajunnan. Hauskalla hittihenkisellä alkumelodialla starttaava kappale tarjoaa maailmanluokan laulumelodioita, herkullisia Sammetin äänen venytyksiä ja pikkunäppäriä metaforilla leikitteleviä sanoitusoivalluksia, joissa haistatellaan ja puretaan hermopaineita onnistuneella tavalla. Faces in the Darkness jatkaa voittokulkua upean raskaalla kitarariffillä, ilmavalla kertosäkeellä ja maukkaan heavy metalisella kitarasooloilulla. Levyn parhaimmat makupalat on säästetty kuitenkin loppuun, sillä Fire on the Downline ja Every Night Without You ovat ne kappaleet, jotka nousevat todellisiksi klassikoiksi ja parhaiden Edguy-sävellysten joukkoon.

Fire on the Downline alkaa tunnustelevan tunnelmallisesti, kunnes 01:25 kohdalla räjähtää. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkärankaa ja kuulijan tekee mieli näyttää joko voiton merkkiä tai pirun sarvia: wau mikä melodia ja mikä riffi! Yllättävät, kertosäkeessä jopa mukavasti progeilevat laulumelodiat ovat osoituksena siitä mihin tämä upea bändi pystyy parhaimmillaan. Kertosäe kaikessa ’80-lukuhenkisyydessään on vastustamaton - yksi Edguyn pitkän uran parhaista. Juuri kun ehdin tuudittautua ajatukseen, ettei levy pysty Fire on the Downlinesta parantamaan tarjoaa Behind the Gates to the Midnight Worldin jälkeen korville sulosointuja levyn melankolinen namupala Every Night Without You. Kappale alkaa tunnelmallisella, mutta jopa hivenen poikabändimäisellä säkeistöllä, joka kaikesta siirappisuudestaan huolimatta toimii vastustamattoman upeasti. Kertosäe, vaikkei olekaan maailman omaperäisin, räjäyttää sitten sillä tavalla tajunnan, että meinaa tulla tippa linssiin. Täytyy tässä olla jotain sanoinkuvaamatonta tai syvälle miehen sieluun tunkeutuvaa maagisuutta; aivan huikaisevan upea kertosäe, jonka sanoitus tukee biisin kaihoisaa tunnelmaa täydellisellä tavalla. Perfect match, sanoisin. Sanoituksessa tarjotaan upeaa kaipuuta; melankoliaa, joka riipaisee syvältä sydämestä. Kitarasoolokin itkee kaipuusta ihan samalla tavoilla kuin kappalekin. Minulle Edguy-klassikko jo syntyessään. Jopa yksi tämän loistavan yhtyeen parhaista biiseistä. Näin simppelikin radiohitti voi olla juuri se täydellinen esitys. Sammetinkin eläytyminen päätöskappaleessa on käsin kosketeltavan upeaa.

Age of the Joker levyä voi verrata pitkänmatkanjuoksuun. Alussa jalat ovat vielä hieman jumissa, eikä meno maistu vielä parhaalta mahdolliselta. Keskivaiheilla hyvä olo alkaa pikku hiljaa virrata elimistöön, mutta parhaalta tuntuu vasta ihan loppusuoran häämöttäessä. Levystä jää positiivinen fiilis, sillä parhaat biisit ovat lopussa tai keskivaiheilla. Alkupuolen kappaleet ovat toki ihan hyviä, vaikkakin Edguy-asteikolla vaisuhkoja. Onneksi bändi tarjoaa keskinkertaisimmillaankin sellaista kivaa 3-tähden musiikkia. Parhaimmillaan Age of the Joker ampuu napakymppiin tai ainakin lähelle häränsilmää, joten on sääli, ettei albumi ole kokonaisuudessaan samaa parhautta kuin biisit Fire on the Downline, Two out of Seven, Faces in the Darkness ja Every Night Without You. Mainittakoon vielä loppuun, että levylle kannattaa antaa mahdollisuus jo pelkästään upeiden heavy metalisen viettelevien kitarasoolojen ansiosta. Levyllä ei taida olla yhtään vaatimatonta sooloa, vaan kaikki ovat sellaista melodisen kitaran itketyksen oppikirjakamaa, että luulisi Iron Maidenin ja muiden klassisten heavy-yhtyeiden faneille maistuvan paremmin kuin hyvin.

3½/5