IRC-Galleria

Pahoin paukkuvat ukset kun puhdistukset
Riehuu öisin kun liikkua ei saa
Se mikä viimeviikolla saattoi normaalia olla
Nyt on kuolemaakin pahempaa

Niin uusi valta uudet lait laatii
Ja meidät mukautumaan vaatii
Ne laittaa normaalien merkit hihaan
Ja tulee melskaamaan meidän pihaan

Kun suuri johtaja keksi että punaiseksi
Värjättävä on kansalta päät
Päätiin nyt minä menen, ehkä soutuveneen kaukaisella ulapalla näät
Te voitte tuttuun tapaan ne jatkaa
Minä minne vaan teen matkaa.

Minä kärsin niistä. Se on ainoa looginen selitys. Tai sitten olen raskaana.
Aivotoimintani on niin sekavaa ja häiriöiden riivaamaa että olen varmasti muuttumassa naiseksi.
Ainakin voin vihdoin toteuttaa unelmani ja ryhtyä prinsessaksi.

Me naiset olemme ailahtelevaisia. Eilen väsytti ja vitutti, tänään olen ollut lähinnä alakuloinen. Mutta onneksi jäljellä on vielä ilo, onni ja kiima.
Paras on säästetty viimeiseksi.
Ikävöin miehenä oloa, silloin sai olla tasaisesti kiiman riivama, eikä tarvinnut kärsiä muista tunteista.

Kurja oloni on heijastellut päivän musiikkivalinnoissakin. Tätäkö teinit tarkoittavat sanoessaan aina että "tää laulu kertoo musta"?
Hämmästyttävällä tavalla koen samaistuvani lukuisiin lauluihin tänään. Aina Juicen "Viidestoista Yö"-biisistä Cloaca Maximan kauniiseen balladiin "Lapsi". Laitan loppuun myös Hininin minulle esittelemän ulokkeen laulun, joka on tänään ollut ahkerassa kulutuksessa.

Onkohan tämä jotain perisuomalaista, pimeyden ja kylmyyden aiheuttamaa masennuksentynkää?
No, pillereitä naamaan, niillä selviää kaikesta.

"Pala aurinkoa löytyy käsilaukusta tai repusta", runoili niin osuvasti tuo Lampelan Seppo.

Uneni olivat taas hyvin vähäiset ja sitäkin epämiellyttävämmät. Kovin äkillistä tämä mielen järkkyminen onkin, luulin että se hiipii salakavalasti ja pikkuhiljaa. Ehkä jo huomenna hakkaan päätäni uuden huoneeni pehmustettua seinää vasten, pienten yksisarvisystävieni katsellessa vieressäni.
Ei vaan, en minä nyt niin hullu ole. Näen vasta menninkäisiä.
Enkä ole tyhmä, en jäisi kiinni valkotakkisille.

Mutta niin kovin mieluusti kun avautuisinkin näennäisen järkkyneen mieleni tilasta, on minun kuitenkin harmikseni lopetettava nyt. On ulkoilutettava menninkäisiä. Ehkä kirjoitan myöhemmin lisää.

näyttely itsessään on ihanaa viihdettä ja energian purkamista ja osoittamista, se on mukavaa.
Tietysti se että on kipeänä, hartia valittaa jo neljättä päivää, pyörällä kaatuminen polvikin kipeäksi ja vesipullon leviäminen laukkuun ei auta yhtään.

Mutta kaikkihan on nyt iloisesti lähes hyvin kun Martikaisen uusi levy poksahti postilootaan ja nyt saa sitä kuunnella, tuntuu vain mukavasti kuinka pienet ja suuretkin huolet katoavat.
Musiikki on kaunista.

Voi, jos voisin tyytyä vain pienenpieneen taivaanpalaseen
jonka naulita vois siihen aloilleen
Vaan en tule kylläiseksi koskaan,
riuhtoo perään roskan ihminen
Olen säkki pohjaton, kunnes mut umpeen solmitaan
ja Tuonen virtaan lasketaan

Jälkeen sen
Oon levollinen,
pyydä enää mitään en
Oon levollinen,
pyydä enää mitään en
Oon levollinen,
vaan siihen asti vaadin:
Kaatakaa sisääni lisää, jatkuvasti!

Ja aivan kuten konkarit kiikkutuoleissaan, ovat kiinnostuneita
tuumoreistaan. Tuumoreistaan, proteeseistaan, virtsanpidätysvaikeuksistaan,
niin samoin tuntee vedon, typeryyksien tekoon homo sapiens.