IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Kirjallisuus ja lehdet
Perustettu
7.3.2006
Koko
241 jäsentä
Tyttöjä: 154 (64 %)
Poikia: 87 (36 %)
Keski-ikä
22,3 vuotta
Otos: 156 jäsentä
Tyttöjen keski-ikä: 21,8 vuotta
Poikien keski-ikä: 23,1 vuotta
Ylläpitäjä
nyk-o
Valvojat
nyk-o, Meemi`

Jäsenet (241)

NorttilooradisappearMr_MiseryMötlöw^jaceDräkylCelennTheSatanAngusYouungANISSA`-MäXy-carnegiejapeekiKapewman`asonjaponjaterhi`
« Uudemmat -

sssiniHALUUN HEROIINIPÄIVÄKIRJANLuonut: sssiniLauantai 18.02.2012 12:44

Day one. Dope free. I went to the clinic today and got the first dose of methadone. I'm out of dope so I threw away all my rigs.
Day two. I can't believe it's been two days without junk. Fucking smack, it just ruins peoples' lives. At first it seems so sweet, then you wake up next to a monster.
Day three. I haven't had anything for three days now. This withdrawal is killing me. It's like shock therapy to my guts.
Day four. Last visit to the clinic. My whole body feels like it's cracking into pieces. Fragile doesn't even come close to describing how I feel.
Day five. I'm sick as a dog, but this handful of painkillers and a lotta whiskey's gonna get me through.
Day six. When I'm left to my own devices I go fucking insane. I'll never use heroin again.
Day seven. I can't believe I'm clean!
Day eight. Everyone says I look better.
Day nine. The parasites are panicking.
Day ten. They seem amazed that I'm alive!
"Nämä päiväkirjat alkavat vuoden 1986 joulupäivästä, mutta se päivä ei ollut mitenkään erityinen. Olin ollut nisti jo pitkään ja pysyin sellaisena jonkin verran jälkeenpäin. Jotenkin sitä tajuaa, että oma elämä kieppuu vaarallisessa syöksykierteessä, kun viettää joulua yksin ja istuu alasti joulukuusen alla haulikko sylissä.

Mutta vuonna -83 minulle tapahtui kaksi isoa juttua. Shout at the Devil myi platinaa ja nosti Mötiköitä tikapuilla yhä ylemmäs. Ja kolaroin kännissä Porschellani, niin että hartiani meni sijoiltaan, ja aloin hoitaa kipua polakkaa polttamalla. Ongelma oli siinä, että jatkoin polttamista – ja sen jälkeen rännittämistä – kauan sen jälkeen, kun kipu oli jo poissa. Vittu vieköön, moni merkki kyllä kertoi, että minusta oli tulossa nisti. Täytyisi olla aika helvetin itsekeskeinen voidakseen olla huomamatta niitä, mutta jos minä silloin jotain olin, niin itsekeskeinen. Kun Vince Neil joutui 20 päiväksi vankilaan, en vieraillut kertaakaan laulajamme luona tai edes soittanut sille. Sellainen ei koskaan käynyt mielessänikään: olisi mennyt hyvää kamanvetoaikaa hukkaan.

Vuoden 86 Theatre of Pain -kiertueen lopulla meikäläisestä oli jo tulossa täysimittainen narkki. Olin vetänyt överit Lontoon-keikan jälkeen, ja minut oli dumpattu roskikseen kuolemaan. Olin tullut tutkalla häihin Tommyn bestmaniksi – olin piilottanut cowboy-buutseihini ruiskuja. Ja olin mieluummin istunut himassa vetämässä freebasea kuin mennyt oman isoäitini hautajaisiin – naisen, joka oli rakastanut minua ja kasvattanut minut."
Hajoamassa, epävarma, hämmentynyt, tarpeeton... tässä pisteessä elämäni on. Minun on joko lopetettava tai kuoltava - nyt on pakko päättää. Olen vetänyt keuhkoni ääriään myöten täyteen helvettiä ja olen yhä kuvioissa.

Ehkä Jumala on olemassa - ehkä - kenties on sellainen pelastusrengas. Jotakin tapahtui eilen illalla... jotakin hyvää, kuolin. Kuulostaa mielipuoliselta, eikö? Olo on tänään erilainen. Tuntuu, kuin olisin toiveikas ensimmäistä kertaa elämässäni. En muista koskaan olleeni onnellinen, mutta tuntuu kuin jokin olisi napsahtanut poikki. Olo on - en tiedä...

Eilisilta ei poikennut monista muista elämäni illoista - syöksyin kohti helvettiä ja toivoin, että kuolema toivottaisi minut tervetulleeksi syliinsä tai että voisin yksinkertaisesti turruttaa kivun ja täyttää sisälläni olevan tyhjiön. Olen liian heikossa hapessa kertoakseni koko illan tapahtumat, yritän tehdä sen myöhemmin. Siispä tässä tulee lyhyt versio:

Haimme Slashin, sen mimmifrendin Sallyn, Steven Adlerin ja Robbinin ja menimme Cathouseen. Paljon kolaa, viinaa, nappeja... en todellakaan muista yksityiskohtia. Jossain vaiheessa alkoi pätkiä niin kuin tavallisesti. Sitten palasimme Slashin hotelliin hakemaan vähän polakkaa. Olin liian tutkalla, joten annoin yhden jannun piikittää. Muutuin saman tien siniseksi. Kuulemma.

Steven ja Sally tulivat huoneeseen ja yrittivät elvyttää meikäläistä. Olen varma, että siinä vaiheessa nähtiin kaikki ne tavalliset kuviot, jotka liittyvät siihen, että nisti kuolee jonkun nurkkiin. Mutta sitten tapahtui jotain, mitä ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut - en pystynyt palaamaan elävien kirjoihin. Jengi soitti ambulanssin ja olin hyvää vauhtia irtoamassa ruumiistani.

Näin jotain... vittu... okei, tässä sitä mennään. Olin paareilla, lakana lärvin päällä. Näin jotain... siinä oli meikäläisen limusiini. Siinä oli itkeviä ihmisiä. Siinä oli ambulanssi... lakanalla peitetty ruumis, jota nostettiin ambulanssiin. Se olin minä. Näin sen kaiken.

Leijuin ilmassa, sen kaiken yläpuolella. En voisi tietää tätä, jos olin kuollut. En ymmärrä. Mutta jokin tuntuu erilaiselta. Täytyy vain kirjoittaa siitä myöhemmin. Nyt täytyy koota ajatukset.

LEDGERHEATH[Ei aihetta]Luonut: LEDGERHEATHPerjantai 11.11.2011 15:47

Klo 14.15

Joku paukutti äsken ovea uudelleen ja uudelleen, kunnes käskin lopulta sen painua vittuun. Sitten Fred soitti ja sanoi, että oli laukkujen noutamisen aika. Lähdemme kai puoli kolmelta. Vitun napit ja smäkki... joten mitä ryhdyinkään tekemään? Käänsin kylkeä ja aloin kirjoittaa. Sinä olet ainoa ystäväni ja tuntuu, että on pakko päästä tilittämään. En tunnu löytävän hymyäni, en tunnu löytävän intohimoani, en tunnu löytävän itseäni... hukun.

En ole varma, kumpi on pahempaa, riippuvuuteni joka riivaa minua vai asteittainen lipsumiseni kohti hulluutta. En edes pysty saamaan paperille tunteitani - tiedän, etten tiedä, ja se on vitun sekopäinen tunne. Yritän kiskoa itseni niskasta ylös ja kestää kaiken hammasta purren, mutta jos totta puhutaan, rappio alkaa näkyä.

Backstage, klo 18.30

Tulimme äsken keikalle myöhässä - meikäläisen vika. Taidan olla Alabamassa. Törmäsin suoraan Duffiin, joka seisoi siinä boksereissa, ilman paitaa, cowboybuutsit jalassa. Sanoin: "Hei, Duff, siistit releet", ja se kertoi, että joku mimmi oli förannut sen kledjut, kun se oli sammunut edellisenä yönä. Mahtava meininki. Okei, tarvitsen drinksun.

PS. Millä on 48 jalkaa ja 12 hammasta? Alabamalaisen yleisön eturivillä...
Taistelen kaikkea vastaan. Tuntuu, että olen sodassa kaikkea ja kaikkia vastaan. En tajua... Miksen tunne mitään muuta kuin vihaa? Turtuneisuus on ainoa tila, jossa en tunne sitä. Hommat eivät futaa niin kuin ennen. Olen kyllästynyt kirjoittamaan siitä, mutta tämä on ainoa tapa purkaa tunteita. Olen niin vitun väsynyt, enkä tiedä miksi. Miksi sana "miksi" on aina meikäläisen kielen päällä - MIKSI?

Miksi minua kohdeltiin lapsena niin kuin kohdeltiin - aivan kuin olisin ollut vain tiellä?

Miksi äitini aina halusi olla jonkun muun kuin minun kanssa?

Miksi isä hylkäsi minut?

Miksi en usko tai luota Jumalaan?

Miksi olen olemassa?

Miksen pysty luopumaan huumeista?

Miksen löydä rakkautta?

Miksi, miksi, miksi...
En tiedä miksi, mutta uskon, ettei minun ole tarkoitus elää paljon pidempään. Teen hidasta, onnetonta kuolemaa hämmennyksen ja kysymysten keskellä. Omituista, kuinka minusta on tullut huumeet ja huumeista on tullut minä... elämme yhdessä täydellisessä sopusoinnussa.

Tiedonhalun, kenties jopa uteliaisuuden, aikanaan herättämä kysymys on lopulta vastannut itseensä. Kyse on kuolemankaipuusta, jota en saa karkotettua. En voi enkä halua paeta tästä vankilasta ennen kuin olen kulkenut tämän matkan loppuun. Se loppuu niin kuin alkoikin, yksinäisyydessä. Niin kuin syntymä, kuolemakin on yksinäinen kokemus.

Kuten Hemingway sanoi, ainoa asia, joka voi pilata päivän, on toiset ihmiset. Minä olen ihminen, joka on pilannut oman elämänsä...

Olen kadottanut täällä kokonaan ajantajun.
Olo on kuin rotalla juoksupyörässä. Ensin diggasin meiningistä, sitten halusin päästä pois, mutta nyt tuntuu kuin joku pyörittäisi pyörää nopeammin ja nopeammin. Kaadun ja paiskaudun ympäriinsä enkä yksinkertaisesti pysty pysähtymään...

Meillä on jonkin verran lomaa, joten hommailemme kaikki omia juttujamme. Vince risteilee Karibialla ja käy vierailevana laulajana Bon Jovin keikoilla. Tommy pelaa golfia ja ajelee motocrosspyörällään. Mickille riittää, että se saa ostaa aseita ja odottaa kolmatta maailmansotaa... ja Sixx? Olen flippaamassa lopullisesti tässä haudassa, josta en pääse ulos...
Heräsin aamulla ja totesin, että talo on täynnä flindoja ja tyhjiä pussukoita ja röökintuhkaa... se on katastrofialue. Ihmisiä levyttää ympäriinsä, jotkut täysin alasti, toiset osittain... Kun menin vessaan, Steven Adler oli siellä nusauttamassa muijaa, jota mielellämme nimitämme Slaveksi... ja Slash kusi nukkuessaan varasänkyyn. Tällaisina hetkinä toivon vain, että kaikki häipyisivät...

Meikäläisen verensokerissa tai kemiallisessa dna:ssa täytyy olla jotain vikaa, koska voin muuttua maailman iloisimmasta jätkästä hetkessä äärettömän vittuuntuneeksi, vihaiseksi mulkuksi. Viime yönä kaikki tämä tuntui maailman siisteimmältä. Nyt vihaan tätä...

Vihaan tätä...

Vihaan tätä...
Voi vittu, että oli katastrofaalinen ilta.

Tapasin klubilla Andyn, jonka beesissä oli paljon muuta jengiä. Olo oli nihkeä heti kättelyssä, joten noin puolen tunnin kuluttua sanoin Andylle: "Lähdetään menemään, painutaan helvettiin täältä." Kaikki sen ympärillä flippasivat, koska Andy on nyt kuivilla ja ne tietävät, että minä en ole, ja Andy on aina vaarassa jäädä uudestaan koukkuun. Mutta en välittänyt siitä, tai mistään muustakaan... halusin vain päästä takaisin tänne.

Toin Andyn himaan ja näytin sille komeroni. Otin kaikki värkkini esille ja sanoin: "No niin, vedetäänpäs fiksit."
Se vain stondasi siinä mustalaisvaatteissaan ja kuittasi: "Jätkä on koukussa! Olet ihan nisti." Yritin sanoa, ettei kyse ollut mistään isosta jutusta, mutta se jäbä on kerran nähnyt meikäläisen kuolevan, joten se tietää totuuden. Sitten se häipyi.


Yksi toisensa jälkeen ystäväni hylkäävät minut.
Tajusin eilen jotakin. Kun olen koksupäissäni - romahtaakseni pian alas ja päätyäkseni psykoosin rajamaille - alan ystävystyä päässäni mölyävien äänien kanssa. Itse asiassa odotan innolla niiden kuulemista, kun laitan kiristyssidettä käsivarteeni. Aah, ystäväni demonit....

Pakko päästä ulos. Olen sopinut tapaavani Andy McCoyn yhdellä klubilla tänä iltana.
Tässä sitä taas istutaan. Jälleen yksin. Neula kyynärtaipeessa. Näyttelen taas uhrin osaa - vai kenties marttyyrin?

Niin paljon kuin bändin jätkistä diggaankin, minä myös vihaan niitä jannuja, koska niillä on läheisiä, jotka rakastavat niitä. En ymmärrä, miksi olen yksin vaikka minulla on niin suuri sydän.

Ehkä on minun valintani olla tällainen?

Ehkä minulla ei ole vaihtoehtoa?

Ehkä en tiedä?

Ehkä kyselen itseltäni kysymyksiä vain kuullakseni oman ääneni?
« Uudemmat -