IRC-Galleria

Selaillessani viimeisintä Kunto-lehteä (vai oliko kenties Fit?). Eräs artikkeli toi kieltämättä närkästyksen pintaan. Aiheena oli erilaiset reisityypit ja mahdolliset apukeinot niiden "korjaamiseen". Yhtenä ongelmana olivat lihaksikkaat reidet. Pari sivua myöhemmin lukijoiden kysymyksissä joku oli pohtinut miltei kauhuissaan, että suurentaako spinning reisiä ja että pitäisikö kyseinen laji vaihtaa toiseen.

Mikä tahansa liikunta sopivissa rajoissa tai vähintääkin riittävän hyvin valvottuna on hyväksi. Mutta mistä lähtien osa lajeista "kielletään" sen perusteella, että ne muokkaavat vartaloa tietynlaiseksi? Olen itse aktiivinen lenkkeilijä tankotanssin ohella ja tietoinen myös siitä, että kävely erilaisissa maastossa on muokannut reisilihakseni ehkä muuhun vartaloon nähden hieman, sanoisinko vaikka massiivisemmiksi? Pitäisikö minun siis lopettaa lenkkeily tai vaihtoehtoisesti vähentää ravinnon määrää niin, että kulutus vie nuo epäsopivat lihakseni pois? Ikävä todeta, mutta vastaavanlaiset artikkelit tulevat ruokkimaan kyseistä ajatusta todella suuren ihmismäärän keskuudessa.

Surullista ja raivostuttavaa huomata ettei liikunnastakaan voi enää nauttia, vaan laji tulee valita niin, ettei se muokkaa vartaloa "väärään" suuntaan. Siispä hyvät spinningin, juoksun, pyöräilyn, kuntosalitoiminnan ja muut vastaavanlaisen liikunnan harrastat, vaihtakaan pian lajinne (tai nälkiintykää) että pysytte sellaisina kuin "pitäisi". Jos uskallatte olla eri mieltä, suosittelen lämpimästi vilkaisemaan näitä naisille suunnattuja liikuntalehtiä.

Pieni päivitys lienee paikallaan vaihteeksi. Kotiutumisesta on aikaa suunnilleen pari kuukautta. Itse osastolla vietin kaksi ja puoli kuukautta. Outoa miten niin pitkä aika oli kuulemma pikemminkin lyhyt moniin muihin verrattuna.

En tiedä miten paljon osastolla vietetty aika muokkasi ajatusmaailmaa, tai muokkasiko se sitä lainkaan. Mutta siitä olen varma, että se varsinainen elämä ei siellä ole, vaan jossain ihan muualla. Se on kotona, koulussa, työpaikalla, ystävien kanssa vietetyssä ajassa, harrastuksissa, ihmissuhteissa, kaikkialla osaston ulkopuolella. Toki tein sinne mennessä kerrankin järkevästi, eli otin "omaa elämääni" niin paljon mukaan kuin mahdollista ja yritin sitä toteuttaa. Osa asioista onnistuikin ns. etänä, mutta ei se ollut aitoa.

En usko että syömishäiriö suoranaisesti parantuu niin että katoaisi. Tai ehkä niin voi käydä, mutta ei minulle. Joidenkin mielestä tällainen toteamus voi kuulostaa hyvinkin luovuttamishenkiseltä, mutta sitä se ei ole. Se mihin uskon, on että tämän kaiken kanssa voi oppia elämään niin, se tulee parhaassa tapauksessa jäämään mielessä häviölle. Jotkut asiat ovat vain osa ihmistä. Vaikka ne olisivat negatiivisia, eivät ne tee kantajastaan huonompaa ihmistä. Usein sellaiset asiat voivat tehdä jopa vahvemmaksi.

Kuten moni muukin, minäkin olen loppujen lopuksi vain ihminen ja tarvitsin ns. väännön rautalangasta jotta jaksaisin yrittää. Joulukuussa saatu epilepsiadiagnoosi sopikin siihen tehtävään mainiosti. Jollain kierolla tapaa olen ehkä siitä hyvillänikin nyt kun pidemmän päälle ajattelee. Nyt minulla on syy yrittää. Ja erittäin hyvä sellainen.

Jos minun pitäisi muille toipuville jotain järkevää sanoa, pystyn lähinnä vain muistuttamaan ettei kalorien laskeminen, osastolla oleminen ole elämää. Tai jos on, kannattaako sitä elää edes? Brutaalia mutta totta. Jonain päivänä on myös hyvä kysyä itseltään, mikä tässä kaikessa oikein pelottaa ja onko se kaikki ulospäin ja tapoihin heijastuva tuska, pelko ja neuroottisuus ihan todellisia? Todellisuudella viittaan niiden syihin. Mikä oikeasti pelottaa?

Jaksamista kaikille toipuville, niille, jotka ovat voiton puolella! Jokaisella teistä on mahdollisuus ja oikeus alkaa taas elämään.

kuva 1

jos mie näytän x kiloisena tolta, niin entä sitten 25 kiloa pienempänä? nyt vasta tajuan, että mie en todellakaan näytä nytkään erityisen ylipainoiselle vaikka niiden paskojen pituus-paino käyrien perusteella sitä olen.



.
.
.
.
.
ajatella, että kun aloin laihduttamaan, painoin vähemmän kun nykyään.
.
.
.
.
.
.
.
.
.

ja vaikka en x kiloisena aikoinaan ollutkaan alipainoinen, lähellekkään, ehkä min ruumiinrakenne vaan on sellainen, että jostain syystä näytin laihemmalle mitä olisi x kiloisesta voinut luulla.

koska olen aina ajatellut että tämänpainoisena kun nyt olen, olisin järkyttävän suuri, mutta ei se näköjään niin olekkaan.

viimeisen kahden päivän aikana olen syönyt ihan naurettavan vähän ja noin 15 tunnin välein, koska min lääkkeet vie ruokahalun pois. mutta ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen syömättömyys ei tuonut mulle minkäänlaista mielihyvää, vaan lähinnä vitutti.

ehkä mie oon vihdoin ja viimein pääsemässä jotenkin tästä eroon? toivottavasti.

MINÄ OLEN JUMALAUTA KAUNIS ENKÄ OLE LIHAVA. MITÄS SIIHEN SANOTTE!

Viimeinen jakso nuorisopsykiatrisella osastolla kahdeksan kesti viisi päivää, jonka jälkeen minut heitettiin pihalle. Olisin tahtonut jäädä.

Uuden lääkkeen nimi on Temesta, enkä pärjää ilman sitä. Se on kriisijakson lääke, ja nyt sitä pitäisi alkaa laskea.

Missä mennään? Luulin olevani sen kaiken yläpuolella. En koskaan ajatellut, että minusta tulisi yksi niistä, jotka jatkaisivat tätä vuosia... kohta kolmas vuosi on täynnä. Laihtunut ruumis tuntuu vieraalle, aivan kuten ennen, juuri kuten pelkäsinkin. Mutta silti sitä on niin paljon liikaa, että minua hävettää edes myöntää laihtuneeni.

Pelkään laihtua ja lihoa, pelkään pysyä tässä painossa. Pelkään syödä ja olla syömättä. Pelkään ruumistani.

http://www.iltasanomat.fi/viihde/uutinen.asp?id=2236503



Tämän kirjoituksen lukeminen järkytti. Vaikka malliksi pyrkivä tyttö olikin pitkä ja ruumiinrakenteelta siro, ei liene kenenkään vaikea huomata ettei tuossa vartalossa oli kaikki kohdallaan. Silmämääräisesti on jo helposti huomattavissa, että alipainoa on kertynyt useita kiloja ja suurella todennäköisyydellä kehon toiminta on havainnoinut saman. Mikäli tämän "mallikokelaan" hormonitoiminta enää on ennallaan, se tuskin kestää kovinkaan pitkään. Ja kun estrogeenin tuottaminen ei pian enää onnistu, lisääntyy osteoporoosin riski moninkertaisesti. Ja mikä huolestuttavinta, jokin hänessä viehätti.



Media ja erityisesti mallimaailma huippumuodin saralla on mennyt jo vuosien ajan liialliseksi laihuuden ihannoinnissa. Tämän myötä syömishäiriöt eivät kosketa vain teini-ikäisiä naishenkilöitä, vaan sairastavien joukko on laajentunut suurempaan ikäluokkaan laskien mukaan myös pienen määrän miespuolisia. Myös kuolemantapauksia on valitettavan useita.



Tämä otsikko suositusta ohjelmasta "Huippumalli haussa" on mielestäni merkki siitä, että kauneusihanteiden suunta uhkaa ajan myötä ylittää sellaisia rajoja, mihin ihmisvartaloa ei ole luotu. Vaikka järki sanoisi sen järjen oletetaan sanovan, ympäristön paineiden alla se ei aina riitä. Syömishäiriöissä voiton puolelle pääseminen vaatii paljon työtä pitkällä ja kivisellä tiellä. Sillä matkalla harva välttyy fyysiseltä kivulta tai muultakaan negatiiviselta tuntemukselta. Moni joutuu luopumaan unelmistaan ja osa koko elämästä.



Teitä joita asia huolestuttaa kovasti, ehdotan palauteviestien lähettämistä kyseisten tv-ohjelmien sivustoille sekä mahdollisia keskustelun aloituksia iltapäivälehtien sivustoille. Muoti ja kauneus ovat mukavia mausteita elämässä ja antavat mahdollisuuden pitää hauskaa. Kuitenkaan sen tasoisia masokisteja tuskin on niin paljoa, että se motivoisi laskemaan BMI:n 15-17 tasolle. Kauneus nähdään silmillä, kuullaan korvilla ja tunnetaan iholla. Yksikään näistä ei sulje toisiaan pois, mutta ne kaikki tarvitsevat jotain toimiakseen: ruumiin jossa on elämä.

Evanee sanoo:
eikö olekin jännää miten paljon muhun menee ruokaa?
sailor sanoo:
joo ois iteki kiva syödä paljon : D

Okei, kaikki suljetun osaston nuoret, muuten vain hullut, häiriintyneet, psykoottiset, neuroottiset, mitä vaan:

Teidän ongelmanne eivät ole mitään vitun supersankarikykyjä. Te ette ole yhtään sen ainutlaatuisempia tai älykkäämpiä vain koska olette kasvaneet astetta rankemmissa oloissa.

Iso osa tietämistäni nuorista ihmisistä, jotka ovat viettäneet aikaa jonkinnäköisessä hourulassa, ovat ihan vitun pihalla. Ja siis huonolla tavalla. He eivät osaa kommunikoida muiden ihmisten kanssa merkityksellisesti ja heidän älyllinen kapasiteettinsa on tasan yhtä rajoittunut kuin keskivertotallaajan. Lakatkaa tekemästä numeroa siitä, että teillä on syömishäiriö, psykoosi tai mitä vain kuin se olisi jotenkin hieno asia, koska se ei ole.

On ymmärrettävää, jos haluaa tuoda ilmi sen, että itsellä on psykologisia ongelmia. Minullakin on niitä. Olen egoistinen, narsistinen ja huonolla itsetunnolla varustettu rajatapaus, jonka elämän pääsisältö koostuu huonoina päivinä siitä, että haluaa osoittaa muille ihmisille kuinka paljon älykkäämpi ja lahjakkaampi on. Minua on koulukiusattu sen verran, että olen itsekin muuttunut kiusaajaksi. Olen pakkomielteinen vastakkaisen sukupuolen huomiosta minua kohtaan. Pelkään monia asioita kuten kipua, kuolemaa ja isoja hyönteisiä aina siihen pisteeseen asti, että näiden asioiden vältteleminen vaikeuttaa toisinaan elämääni. Olen lyönyt tai kaatanut maahan minua fyysisesti heikompia ihmisiä ja saanut heidän itkemään - ja kuvitellut olevani kova jätkä sen johdosta. Olen joutunut vuosikausia kuuntelemaan tulevien amisjätkien älyllisesti rutikuivaa vittuilua, olen joutunut etsimään itseäni, hurahtanut uskovaiseksi kun se tuntui olevan ainoa tapa saada ystäviä. Kun erehdyn alusvaatteisillani peilin eteen, reaktioni vaihtelevat inhosta epätoivoon.

Meillä kaikilla on jumankauta ongelmia. Ei ole olemassa tervettä ihmistä, jos terveellä tarkoitetaan ihmisiä, joilla ei ole psykologisia ominaisuuksia, jotka häiritsevät heidän henkistä eheyttään. Ja minäkin olen pitänyt ongelmaisia ihmisiä kiinnostavina. Ongelmaiset ihmiset ovat kiinnostavia, koska ihmiset ovat kiinnostavia. Ongelmat antavat meille särmää, tekevät meistä inhimillisiä. Todellinen mielenkiintoisuuden alkulähde löytyy kuitenkin meidän persoonamme ongelmattomista osista, kuten siitä, kuinka paljon tiedämme ja taidamme. Tai vaikkapa siitä, kuinka hyviä olemme kertomaan vitsejä. Tai ranttaamaan gallerian blogimerkinnöissä. Ihminen joka on 100 % pelkkää ongelmaa ongelman perään ei ole mielenkiintoinen. Hän ei vain ole. Hän on pelkkä taakka, jota vähemmän sekaisin olevien ihmisten pitää silkasta velvollisuudentunnosta kantaa harteillaan.

Mutta se, että pitää näitä ongelmia jonain "no tämä sentään tekee minusta mielenkiintoisemman" -valttikorttina on vain yksinkertaisesti osoitus siitä, kuinka stereotyyppinen ihminen sitä vain on. Ongelmien esitteleminen ei ole siistiä - siis oikeasti, ketä lukijoista edes kiinnostaa esimerkiksi tuo ylläoleva lista ongelmistani? Eikö se herätäkin teissä vain lähinnä myötähäpeää ja/tai vaivaantuneisuutta?

Se, että on kasvanut laitoksessa, ei myöskään ole automaattinen tae siitä, että on keskivertoa ongelmaisempi kaveri. Sanoisin, että esimerkiksi Auvinen istuu ongelmaisen nuoren määritelmään aika hyvin, with the shooting and all. Oliko hän laitosnuori? Tietääkseni ei, mutta korjauksia otetaan vastaan. Kuten totesin aiemmin, meillä kaikilla on ongelmia. Ero on siinä, kuinka hyvin ne onnistuu peittämään istuakseen paremmin siihen tervejärkisen ihmisen muottiin - vai pitäisikö sanoa myyttiin? Kun kävelet kadulla, näet ihmisiä, jotka ovat tasan yhtä sekaisin kuin mielisairaalan potilaatkin. Ainoa ero on itsekurissa ja sopeutumiskyvyssä.

Mitä jos ylpeiltäisiin sillä, että niistä ongelmista on päässyt YLI? How about that? Onnistuisiko? Olisiko se mitään, että tajuaisi, että omat psyykkiset häiriöt rajoittavat elämää sen sijaan että yrittäisi naamioida niitä jonkinasteiseksi mielenkiintoisuusfaktoriksi?

Rant about thinspiration:

http://insane-mistress.blogspot.com/

Koska missikisoista on tullu pehmopornoa?

Ja mahtava esikuva varmaan nuorille.
Painoindeksi 15?

Helvetin peikko!!! Miks kaivaudut taas kiusaamaan, kun luulin jo päässeeni sinusta eroon. En jaksa enää samaa rääkkiä, kun haluat mun omistautuvan sulle 100-prosenttisesti. Antaisit mun elää ees hetki omillani.