IRC-Galleria

Se on mukava kun arpaonni suosii ja hakkaaja oli vanha tuttava.. kuva yläselästä tulossa ehkä jopa vielä tänään.

Jokainen tietää, että väkivalta karistaa maalmalle haitallisia epämiellyttäviä tyyppejä, mutta mitä muita hyötyjä siitä on? Mitä muita etuja säännöllisestä väkivallasta on?

Väkivalta pitää aivot kunnossa ja saa ne toimimaan paremmin. Väkivaltaa harrastamalla voi laskea leposykettään. Mitä nopeammin sydämesi lyö lepotilassa, sitä todennäköisemmin tulet saamaan sydänkohtauksen.

Neurologia tarjoaa vankat selitykset väkivallan harrastajien puheille uskomattoman upeasta olosta. Väkivalta vapauttaa endorfiineja, mielihyvähormoneja, jotka pysyvät elimistössä pitkään pitäen hyvää oloa yllä. Väkivalta saa kehon erittämään myös serotoniinia. Sen puute voi aiheuttaa muun muassa masennusta, väsymystä ja kärsimätöntä, aggressiivistakin käytöstä. Sille on siis vankat aivokemialliset perusteet, että väkivalta pitää hyvällä mielellä ja antaa sekä energiaa että rauhoittaa. Ihmisen hapenottokyky ja sen myötä jaksaminen heikkenee ikääntyessä, mutta väkivallalla voi hidastaa omaa heikentymistään. Myös vaihdevuosioireista huolestuneet naiset saavat apua väkivallasta, sillä väkivalta vapauttaa estrogeeniä, naissukuhormonia, mikä hidastaa vanhenemista.

Tuore Japanilaistutkimus osoittaa, että jo 15 minuutin väkivalta-annos päivässä lisää elinikää kolmella vuodella. Mitä enemmän ihmiset käyttivät väkivaltaa, sitä epätodennäköisemmin he kuolivat syöpään. Japanin Kansallisen terveystutkimuksen instituutin tutkimukseen osallistui 12 vuoden aikana 400 000 japanilaista.

Valkoiseen takkiin pukeutunut parrakas mies otti preparaatin varovasti pois mikroskoopin alta. Liikkeet olivat rutinoituneet, hyönteisen tunnistaminen ei tuottanut ongelmia, eikä sen puoleen minkäänlaista haastetta, kuten hänen työnsä ei ollut tehnyt pitkiin aikoihin.
Hän pyörähti tuolillaan ja kirjoitti:

NÄYTE 23 (091079)
Kotisirkka (Acheta domesticus), Hussyrsa, House Cricket.

Ilkeän näköinen ja pitää meteliä, mutta ei siitä muuta haittaa pitäisi olla. Obed Morton huokaisi syvään katsoessaan avustajansa valmistelemia preparaatteja. Ötököitä laidasta laitaan. Maapallon elämä koostui suurimmaksi osaksi hyönteisistä, voisi siis luulla, että hän olisi monikymmenvuotisen uransa aikana nähnyt monenlaista kiehtovaa eläinmaailman ihmettä. Paskat, hän ajatteli. Hän tutkiskeli hirvikärpäsiä, joita hätääntyneet ihmiset olivat raapineet päänahastaan. Punkkeja, joiden löytäjä oli täysin varma saaneensa Lymen taudin. Kiinnostavin tapaus viime aikoina oli ollut kaksi-ja puolisiipinen raatokärpänen. Sen normaalirakenteisten sukulaisten kanssa hän muuten kyllä pyöriskeli samassa sonnassa viikoittain. Mutanttikärpänen. Kärpäslätkää se kaipasi, ei yliopistotason tutkimusta. Lähtiessään ruokatunnille hän ei huomannut kahta pientä vipeltäjää, jotka vikkelästi juoksivat laboratorion nurkasta hänen työpöytänsä alle.

Obed lopetteli ateriansa. Huolimatta työnsä rutiininomaisesta tylsyydestä tämä iltapäivä olisi jännittävä; hän pääsisi uppoutumaan intohimonsa kohteiden, hämähäkkien maailmaan. Obedilla oli oma hämähäkkifarmi, jota hän hoiti suurella antaumuksella ja monia pieniä lajeja hänellä jo oli, ja sitten oli myös hänen aarteensa, lemmikkinsä, Theraphosidae X, 30-senttinen meksikolainen mutantti tarantella. Mutta tänään oli kuitenkin aivan erityinen päivä. Viimein hän saisi käsiinsä kauan odottamansa erikoislähetyksen. Albert Wesker, jonka kanssa hän oli ystävystynyt, oli luvannut lähettää hänelle munakotelon. Nephila- sukuinen verkonkutoja olisi äärimmäisen kiehtova tutkittava. Legendaarinen, eteläamerikassa jopa jumalan asemaan noussut hämähäkki olisi jotain sellaista, minkä vuoksi kannatti istua vuosikausia tuijottamassa tupajääriä mikroskoopilla.

Paketti oli saapunut samana aamuna. Obed avasi sen varovasti, ja nosti silkkiseittiin kiedotun sisällön itse tekemäänsä hautomoon.
250 hämähäkin munaa. Enää tarvittaisiin hiukkanen hyvää onnea, ja pian hänellä olisi huollettavanaan ihka elävä Nephila. Obed ei kuitenkaan huomannut, että laatikossa oli pienen pieni reikä.

Kaksi viikkoa paketin saapumisen jälkeen pieni hämähäkki ei ollutkaan enää niin kovin pieni. Se oli jo niin iso, että se alkoi tuntea olonsa ahtaaksi vanhassa nahassaan. Jos ihmisen aistit olisivat tarpeeksi tarkat, hän voisi kuulla, kuinka kevyt ratkeamisen ääni halkaisisi ilman. Hän voisi löytää otuksen pimeästä nurkasta ja nähdä hämähäkin kovan kitiinikuoren halkeavan. Kahdeksan läpitunkemattoman mustaa, välinpitämätöntä silmää tuijottaisivat keskittyneesti eteenpäin, ehkä suoraan tunkeutujan silmiin.
Se ryömisi ulos kuorestaan ja pullistaisi nyt jo huomattavan suurta takaruumistaan. Kahdeksan pitkää, karvaista raajaa haroisivat ilmaa, kun se venyttelisi. Ihminen voisi katsella kun hämähäkki jäisi hetkeksi paikalleen, aivan kuin miettisi, mitä tehdä seuraavaksi.
Näin tapahtuikin, vaikkakaan kukaan ei ollut katselemassa, vaan se sai luoda nahkansa rauhassa. Sitten, kun hämähäkki tunsi sopeutuneensa uuteen kuoreensa, se otti ensimmäiset, varovaiset askeleet ja lähti saalistamaan.

Kahdeksanjalkaisen olennon onneksi se huomasi uuden kotinsa olevan UMBRELLAn laboratorio. Suurin osa ötököistä oli tosin jo kuolleita, mutta se vaistosi huoneessa olevan jotain elävää. Se juoksi nopeasti läheisen pöydän alle. Vaikka olikin yö ja hämärää, se ei halunnut tulla nähdyksi. Hämähäkki kiipesi pöydälle ja havaitsi aavistuksensa osuneen oikeaan. Lasisessa laatikossa oli kymmenkunta lajitoveria, täysikasvuisia, mutta silti pienempiä kuin se itse. Jotenkin se kykeni alkukantaisen vaistonsa avulla aavistamaan, että vaikka se olikin kaukana kotoa, saalis olisi peräisin samalta seudulta kuin se itse. Se kiipesi sileää lasipintaa pitkin laatikon päälle ja huomasi kannen ja seinän välissä olevan raon. Jos se oikein yrittäisi, se saattaisi mahtua siitä laatikon sisään. Eivät toisetkaan olleet pienimmästä päästä, mutta niistä ei olisi sille itselleen uhkaa.

Verkonkutojia, eivät siis myrkyllisiä. Se tunnusteli laatikon sisäilmaa eturaajallaan ja sävähti hieman, kun yksi noin 10 senttimetrisistä Nephiloista säntäsi pakoon hipaisten sen jalan herkkiä aistinkarvoja. Jos se kykenisi hymyilemään, se hymyilisi. Mutta se oli hetken täysin liikkumatta, kuolleet, mustat silmät tuijottivat avutonta saalista joka tiesi mikä sitä odottaisi, mutta ei voinut tehdä mitään. Hämähäkit tuijottivat toisiaan. Saalistaja tunsi myrkyn maun suussaan. Silmänräpäyksessä se hyökkäsi ja puraisi yhden ainoan kerran avutonta, kokoon käpertynyttä Nephiliaa. Metsästäjä seurasi, kun saalis yhtäkkiä lakkasi liikkumasta. Tapahtuma oli kestänyt kaikkiaan ehkä pari minuuttia, mutta nopeaa loppua toivonut verkonkutoja tiesi, että sitä ei sille suotaisi. Se oli halvaantunut, ja tunsi kuinka myrkky alkoi hitaasti sulattaa sitä sisältäpäin. Saalistaja lähestyi, asettui verkonkutojan yläpuolelle ja alkoi syödä.
Metsästyksen jännityksessä se ei kuitenkaan huomannut, että nyt sitä tarkkailtiin. Samansukuinen naaras tuijotti sitä herkeämättä lasikaton läpi.

Obed oli syventynyt tutkimaan Nephiliaa mikroskoopillaan. Hän kirjoitti sokkona oikealla kädellään muistiinpanoja, tutki tarkasti hämähäkin mittasuhteita, jalkojen pituudet, leuat, takaruumin muodon. Varovasti hän avasi hyönteisen, ja tutki sen sisäelimiä. Yhtäkkiä hän havahtui, kun näköalueen rajoilla liikkui jokin. Hämähäkki. Liian suuri ollakseen Nephilia, sen hän huomasi heti nähdessään kuinka noin 30-senttinen hämähäkki katseli häntä puolen metrin päästä. Obed rullasi tuolillaan hieman lähemmäksi, ja hämähäkki hyökkäsi. Se upotti myrkkyä tihkuvat hampaansa Obedin housun lahkeeseen ja tajusi tehneensä vakavan virheen. Sen myrkkyleuat suihkuttivat tappavaa annostaan ilmaan, kun Obed hyppäsi ja löi kädellään otusta, joka lensi vastakkaiseen seinään ja jäi makaamaan liikkumattomana lattialle. Obed pyyhkäisi hihaansa otsalleen kihonneen hien ja vangitsi elottoman hämähäkin terraarion sisään, otti siitä muutaman kuvan, ja lähetti ne Weskerille.
Lähetyksessä taisi olla jotain muutakin.

Vastaus saapui parinkymmenen minuutin kuluttua. Wesker kiitti onneaan; hänen lähettämässään laatikossa oli todellakin ollut jotain, mitä siellä ei missään nimessä pitänyt olla.
Brasilialaisen vaeltajahämähäkin mutaatio Phoneutria Callisto, joka oli nimetty kreikkalaisen murhaajatarta tarkoittavan sanan mukaan, oli livahtanut laatikkoon. Todella kiehtova eläin, jonka ilmaantuminen tutkimuksen kohteeksi edellytti tosin sen varmistamista, ettei eläviä yksilöitä ollut lähistöllä. Obed alkoi kirjoittamaan vastausta viestiin.

Naaras katseli kylmästi, kun sen kumppani surmattiin. Sen olisi aika munia, mutta ongelmana olivat UMBRELLAn laboratorion kliiniset tilat. Munat tarvitsivat lämpöä, kosteutta ja ravintoa. Se hivuttautui seinää pitkin lähemmäs tietokoneensa ylle kumartunutta Obedia.

Obed sai viestinsä valmiiksi. Hän kertoi Weskerille aloittavansa välittömästi toimet sen varalta, että myrkkyhämähäkkejä olisi enemmän. Hän klikkasi hiirellä "lähetä"- nappia, ja tunsi piston niskassaan. Obed hyppäsi tuoliltaan ja haroi niskaansa, löytämättä kuitenkaan mitään. Kaikki tapahtui aivan liian nopeasti.
Hämähäkkinaaras oli jo pudottautunut lattialle ja livahtanut takaisin varjoihin. Obed otti puhelimensa ja näppäili numeron 911, ja kun asiallinen naisääni vastasi, hän ei pystynyt enää kertomaan asiaansa, vaan lyyhistyi halvaantuneena lattialle. Viisi pitkää minuuttia Obed tuijotti huoneensa nurkkaan kykenemättä edes liikuttamaan silmiään. Varjoista ryömi esiin jotain mustaa, joka lähestyi uhriaan hitaasti, kiduttavan hitaasti. Obed yritti huutaa, viimein kirkua tuntiessaan suuren, 30 senttisen, mustan, munia pullollaan olevan Vaeltajan asettuvan niskaansa ja alkavan laskea kymmeniä pienen pieniä munia hänen ihonsa alle. Pöydällä tietokone ilmoitti vastaanotetusta sähköpostista.

Area 51
Lähellä Sunnydalea
Yhdysvallat
21.12.2012

Leon, Wesker, CJ ja Jill istuivat oven edessä aseiden piiput kohti ovea. Leon tärisi pelosta pitäen vapisevia pistooleja kohti ovea ja Claire teki samoin. Obed pysyi takana ja varjeli purkkia johon oli laittanut ainetta. Pian he olisivat ylimmässä kerroksessa, missä muukalaiset odottaisivat. Ovi avautui vihdoin ja heti kun Wesker huomasi vihollisen, he avasivat tulen. Erikoisaseista lensi kiteitä jotka ujelsivat kovaäänisesti. Osuessaan seiniin, niihin tuli valtavia täydellisen pyöreitä aukkoja jotka savusivat aseen väriä. Leon oli saanut adrenaliinia ja ampui pistooleillaan olioita kohti niin hyvin kuin pystyi ja Claire laukoi tarkkoja osumia. Olennot väistelivät rakennuksessa jonka katto oli sortunut alas ja muodostanut maahan sokkeloisen maaston. Kuului kova karjahdus.
- Yksi maassa! CJ huusi ja jatkoi ampumista. Joukko oli hajaantunut murikoiden taakse niin, että Jill, Leon ja Claire olivat keskenään. He lähtivät pyrkimään aukkoa kohti jonka Jill oli ampunut seinään toiselle puolelle rakennusta.

Kun Claire juoksi avoalueesta, Jill ampui suojatulta hämätäkseen olioita. Claire pääsi turvallisesti toisen murikan taakse ja alkoi reunan takaa tulittaa, että Leon pääsisi hänen viereensä.
- Mene! Jill huusi ja Leon loikkasi avonaisen kohdan ohi. Leon karjaisi saadessaan pienen syövyttävän osuman jalkoihinsa. Jill näki muiden tulittavan sivulta päin olioita jotka olivat kerääntyneet ulospääsyn kohdalle parin laattakiven taakse.
- Heitä kranaatti! Jill käski ja Claire irroitti sokan kranaatista ja heitti sen murikkansa yli kohti olioita. Joku olioista kuitenkin huomasi sen ja paiskasi nopeasti kranaatin ulos missä se räjähti. Kuului vihaista murinaa kun joku olioista huomasi kranaatin heittäneen Clairen. Jill latasi sähisijään muutaman kiteen ja tämä karjaisi.
- Neljä jäljellä! Jill huusi.
Toisella puolella Wesker ja CJ olivat Obedin kanssa. He tulittivat oliorypästä sivulta. Taukoamaton tulitus sai rakennuksen näyttämään diskolta.
- Ei! Kuului huudahdus. Jill kääntyi ja näki kuinka CJn pää oli levinnyt pitkin isokivistä soramaata. Hän nousi ylös ja lähti hitaasti kävellen kohti oliota ja tähtäsi näitä kohti tarkasti.

Hän painoi pikkuliipaisimen vieressä olevaa suurempaa liipasinta jolloin alkoi kova tykytys ja suuria kiteitä pursusi ulos hänen aseensa piipusta. Valtavia ympyrän muotoisia aukkoja ilmestyi hänen eteensä ja pian huone olikin täynnä olioiden ruumiinosia.
Yhtäkkiä oli ihan hiljaista. Kaikki hengähtivät hetken.
- Ei ole aikaa, äkkiä rinteelle ja autolle, Wesker huusi ja napsautti CJn sotilasmerkin irti. Jokainen juoksi ulos aukosta kohti rinnettä. Leon ampui metalliaitaan aukon ja he juoksivat siitä läpi. Obed tuli joukon perässä. Ada oli jo käynnistänyt täyden auton ja he hyppäsivät sen kyytiin. Wesker ja Ada nappasivat maasta vielä mukaansa rättejä ja juomapulloja.

Kaukana toisella puolella Crystal Lakea näkyi valoa.
- Lisää joukkoja tulossa, äkkiä liikkeelle ennenkuin ne näkevät meidät, Wesker sanoi ja Ada juoksi ratin taakse ja he lähtivät eteenpäin muhkuraista rinnettä.
Takana istuvat heilahtelivat auton mukana. Pian heidän kilometrin verran taakseen jääneen rinteen päällä näkyi valoa joka pysähtyi sinne.
- Me emme näy heille vaikka olemmekin avomaastossa. Peitin mustalla teipillä kaikki auton turvaheijastimet ja valot. Ja heidän omat kulkuvälineensä pitää niin kovaa meteliä, etteivät he kuule meitä, Ada sanoi. Wesker kertoi CJn kohtalosta ja Ada hiljeni pitkäksi aikaa. Jill istui väsyneenä ihan taaimmaisena ja roikutti kättään takareunan yli. Häntä vastapäätä oli laatikko mutta sen vieressä istui Claire ja Leon. Wesker oli kantanut Leonin aiemmin ylös rinnettä, koska Leonin jalka syöpyi. Leon katsoi jalkaansa, joka polven alapuolelta oli syöpynyt ihoa irti. Claire istui nääntyneenä tämän vierellä ja nojasi häneen. Wesker piti Jillin kädestä kiinni ja alkoi nukkua. Ada suunnisti autolla Jillin aiemmin piirtämän kartan mukaan.

Loppu.

Jälkinäytös:

He saapuivat monen tunnin ajomatkan jälkeen metsäiselle hiekkatielle ja auto pysähtyi.
- Tässähän piti riittää bensa ihan loppuun asti. Millä vitulla me nyt muka päästään perille? Wesker huusi.
- Ei hätää, auton alle on laitettu kolme bensakanisteria, Ada sanoi ja nosti auton alta punaisen ruostuneen kanisterin.
Joka puolella oli pelkkää metsää ja ihan hiljaista. Ei edes lintujen ääniä. Vain tuuli ujelsi ontolla metsätiellä. Ei ketään, eikä mitään, missään. Jill oli hereillä Weskerin ja Adan lisäksi, muut nukkuivat. Obed piti tiukasti hohtavaa purkkia sylissään. Leonin jalka oli jo parantunut. Verihukasta ei ollut pelkoa, koska jalka oli sidottu ja itse haava oli palanut umpeen. Claire halasi Leonia tiukasti nukkuessaan.
Pian he pääsivät taas liikkeelle ja puolen tunnin päästä näkyi suuri hirsirakennus, jonka savupiipusta tuprusi heikkoa savua.

Wesker taputti ikkunaan herättääkseen muut.
- Olemme perillä! Hän huusi. Jill säpsähti hereille ja hyppäsi kyydistä ja kiersi auton takaa nähdäkseen talon. Ikkunoissa näkyi tuttuja kasvoja.
- Rebecca?! Billy?! Jill huusi jolloin ovi aukeni ja sieltä tuli esiin S.T.A.R.S. leirin johtaja Barry.
- Jill Valentine? Oletko se sinä? Barry kysyi astellessaan varovasti lähemmäksi. Muu porukka oli noussut autosta ulos ja he kävelivät Jillin perässä. Talon oviaukolle oli kerääntynyt ihmisiä.
- Jill! Kuului äkkiä oven luota ja ihmisten takaa tunki pieni tyttö ja tatuoitu mies Jillin luokse iloisina.
- Olette kunnossa! Jill ilahtui itkuun, meni Rebecan luo ja otti hänet tiukkaan halaukseen.
- Saammehan jäädä tänne? Wesker jutteli Barryn kanssa.
- Tottakai, meilläkin on ruokaa, mutta hyvä, että toitte sitä lisää, Barry sanoi ja vilkuili rähjäistä porukkaa. Wesker oli jälleen auttanut Leonia mutta oli nyt saanut hänet sairastupaan.
- Emme ole kuulleet muusta maailmasta sen jälkeen mitään, kun yksi meistä lähti kaupungille ja soitti mitä on tapahtunut. Hänkään ei palannut, Barry kertoi Weskerille ja Adalle.

Jill istui raukeana sohvalla. Muut kertoivat huolestaan omia tuttaviaan kohtaan.
- Muuta maailmaa ei enää ole, Wesker sanoi.
- Vain täällä on turvallista, jos tuohon Obediin on luottamista.
Obed puki päälleen nyt puhtaita vaatteita. Claire oli sairaanhoitajan kanssa Leonin luona ja Leon makasi hoitopöydällä nukkuen. Jokaisessa huoneessa olevat radiot kohisivat suosituimmillakin kanavilla. Leiritalon takapihalle S.T.A.R.S.in jäsenet olivat kyhänneet peruna- ja porkkanamaan. Sadevettä kerättiin ämpäreihin. Suuria ruokakontteja oli moneksi kuukaudeksi varattu tulitikkujen kera ulkona olevaan varastoon. Aseet piilotettiin kellariin lukitun oven taakse.

Ensimmäisenä päivänä maasto piikkilangoitettiin ja katolle asennettiin varmuuden vuoksi suuri lautasantenni jotta voitiin lähettää hätäsanomaa. Kukaan talossa olevista eivät vielä tienneet, ettei muita ole. He olivat yksin koko planeetalla. Parin viikon päästä avaruusalukset lähtivät maasta joukkoineen ja hylkäsivät karun, tyhjän planeetan. Vain leiritalo ja sen asukkaat selvisivät kuin ihmeen kaupalla. Jill istui rappusilla Rebeccan ja Billyn kanssa kertoen Chrisistä. Hän kertoi heille myös iloisen tarinan, jonka aloitussana oli ”Loppu”.

Area 51 – Ydin
Lähellä Sunnydalea
Yhdysvallat
21.12.2012

Sen laidassa oli kuitenkin numeronäppäimet ja vihreän punainen valo, vihreä valo vilkkui. CJ painoi siitä jolloin ovi alkoi vieriä sivulle auki. Jokainen nosti aseensa tähtäykseen mutta oven takaa paljastui vain pyöreä käytävä. Kun jokainen oli mennyt käytävään, raskas ovi vieri nopeasti takaisin kiinni.
- Äh, se ei aukea! Leon sanoi yritettyään työntää sitä auki.
- Mennään sitten eteenpäin, ovi näyttäisi olevan avoin, Jill sanoi ja työnsi kevyen panssarioven auki jolloin sen takaa paljastui laboratorio, jossa oli joka puolella tietokoneita, suuria näyttöjä ja näppäimistöjä. Koeputket ja maljat peittivät pöydät. He menivät ryhmänä katselemaan laboratoriota jonka valot loistivat kirkkaana. Tietokoneiden näytöillä vilisivät käyrät ja numerot joista ei saanut selkoa.
- Hys, kuulen askelia, Wesker sanoi nopeasti ja he piiloutuivat pyöreään käytävään oven taakse.

Askeleet olivat selvästi ihmisen ja CJ kurkkasi pienen peilin avulla oven takaa. Nähtyään kuka askel äänien aiheuttaja oli, Wesker tönäisi oven auki ja osoitti pistoolilla tiedemies Obed Mortonia, joka näytti säikähtäneeltä.
- Keitä te olette, miten pääsitte tänne? Obed kysyi pitäen pientä tarjotinta luotien varalta suojana edessään.
- Samaa voisi kysyä sinulta, mitä teet täällä?! Wesker huusi ladaten aseensa.
- Rauhoittukaa! Obed huusi hätääntyneenä.
- En ole paha, voin kertoa kaiken!
Wesker laski aseensa mutta CJ piti kivääriä yhä kohti Obedia. Jill katseli ympäriinsä.
- Olen yrittänyt keksiä miten pääsen täältä pois. Avaruusolennot eivät osaa käyttää hissejä, tai siis eivät tajua miten niitä käytetään, eivätkä uskaltaneet tuhota hissivaunua selvittääkseen mikä se on, Obed kertoi varautuneena.
- Mitä näitte matkalla tänne, ei ole minun aikaansaannostani. Minä en kerännyt niitä ihmisnahkoja aiempaan halliin, vaan Alan. En minä, Obed sanoi jolloin kaikki muistivat limaiset lakanat ympärillään aiemmassa huoneessa.
- Olivatko ne ihmisten nahkoja, Claire painui polvilleen maahan ja alkoi oksentaa.
- Mitä täällä tapahtuu? Wesker kysyi vihaisena Obedilta.
- Kuten olet varmaan jo kokenut, avaruusolennot ovat alkaneet valloittaa planeettamme. Ja vain yhden pikku virheen vuoksi.
- Mikä se virhe on? Jill kysyi.
- Edesmenneellä tohtori Alan Mortonilla oli sopimus avaruusolentojen kanssa. Jos se rikottaisiin, Maapallo olisi vapaa heille. Ja sopimus rikottiin, Obed kertoi.
- Mitä sopimus käsitti? Wesker kysyi istuen pöydälle. Leon piteli Clairea kainalossaan lattialla.
- Tutkimuskeskuksemme ytimessä on huone, jossa säilytetään tuhansien miljardien arvoista leijuvaa ainetta joka mahdollistaa sen esineen leijumisen johon ainetta on liitetty. Tähän aineeseen ei kenenkään muun tullut koskea kuin Alanin ja avaruusolentojen Johtajan. Ainetta toimitettiin aina Johtajan halutessa heille kotiplaneettaansa ja me pidimme siitä huolta. Aine on siitä mielenkiintoinen, että se lisääntyi pikkuhiljaa itsekseen, ja tämä aiheutti ongelmia, Obed kertoi tarkasti hiljaa kuuntelevalle joukolle.
- Ainetta varten varattu kupoli halkesi kun ainetta oli liikaa, ja niinpä muutaman paikalla olleen oli pakko tarttua aineeseen, jotta se saatiin kuriin. Kyseinen aine siis on kuin elohopea, mutta paksumpaa ja kiinteämpää. Näin sitä voidaan muovata aluksiin sopivaksi tai mihin sitä nyt halutaankaan liittää.
- Joten Johtaja sai tietää tästä tapahtumasta ja kaikki lähti siitä? Wesker kysyi.
- Yksinkertaisesti selitettynä näin juuri, Obed nyökäytti päätään.
- Eli maata vastaan taistelee avaruusjohtaja jonka yhteiskunta on huippukehittynyt mutta itse Johtaja on pikkutarkka vahingollisella tavalla, Leon totesi ja pudisti päätään.

Wesker katseli ympäriinsä ja yritti miettiä.
- Miten tilanteen saisi korjattua? Jill kysyi Obedilta joka oli mennyt keräilemään koepulloja kasaan.
- Ei mitenkään, Obed kohautti olkapäitään.
- Me taistelemme keskenämme kunnes jompi kumpi häviää. Ja olette varmasti nähneet kumpi on voitolla. Vuosia työskennellessäni näissä piireissä, olen nähnyt millaisia avaruusolentoystävämme ovat. He orjuuttavat meitä sodan jälkeen, syövät nahat ihmisiltä ja niiltä jotka kaatuvat. Emme me selviä.
- Puhut paskaa! Wesker sanoi ja oli käymässä Obedin kimppuun. Obedin perääntyessä hädissään, muut pitelivät Weskeriä. Claire purskahti itkuun ja vajosi lattialle Leonin lohduttaessa häntä.
- Varmasti kaikki järjestyy, Leon yritti lohduttaa.
- Järjestyykö?! Sinunkin tuttavasi tapetaan tai orjuutetaan ja viedään tuntemattomalle planeetalle helvetillisiin ympyröihin! Claire huusi ja Wesker yritti miettiä.
- Mitä sinun mielestäsi meidän kannattaa tehdä? Jill kysyi Obedilta. Tämä pysähtyi touhuistaan ja mietti hetken.
- Olen suunnitellut vain erakoituvani. Avaruusoliot ovat kiinnostuneet vain suurista asuinalueista ja pikkukylistä, korpi ei heitä kiinnosta. Ihmisiä jää eloon, mutta ei paljoa. Mutta aion olla yksi niistä jotka selviävät, Obed kertoi.
- Haluatko tulla mukaamme? Jill ehdotti, koska Obed vaikutti harmittomalta. Wesker tuli Jillin luokse ja seisoi ihan lähellä.
- Oletko varma, että haluat hänet mukaan, Wesker kuiskasi. Jill katsahti häntä miettivästi. Yht'äkkiä Weskerin radio räsähti.
- Tukikohtaan saapui kuusihenkinen joukkio pienempiä hyökkääjäolioita. Niitä joita harvemmin näkee. Nyt ne lähestyvät sisäänkäyntiä. Toivottavasti kaikki on teillä hyvin. Loppu, Adan ääni kertoi radiopuhelimessa.

Jokainen katsoi toistaan ja Obed lähti ripeästi takahuonetta kohti.
- Hei! Seis tai pääsi leviää pitkin seiniä! Wesker huudahti ja osoitti aseella silmälasipäistä miestä joka pysähtyi kuin seinään. Obed kehotti joukkoa tulemaan nopeasti hänen perässään ja epäluuloisesti Wesker komensi muut mukaansa kun he lähtivät pois laboratoriosta pienempänä huoneeseen. Huoneessa oli reikäiset seinät ja seinissä oli tappeja joiden varassa roikkui suuria erivärisiä aseita.
- Johtaja lahjoitti meille tuntemattomia aineita, jotka sekoittaessamme tunnettuihin aineisiin, muodostivat materiaa joka on kestävämpää kuin mikään muu, ja kehitimme siitä aineesta aseita ja luoteja näin prototyypeiksi. Niitä ei ole kuin kolme, mutta olkaa hyvät. Panoksia kyllä riittää, Obed sanoi ja kaivoi laatikoista suuria panosvöitä.

Leon nappasi suuren, jykevän sinisen aseen joka kämmenkosketuksessa laajeni niin, että aseen kärkeen tuli toinenkin piippu. CJ riisui liekinheittimen ja otti seinältä pitkän punaisen aseen, mikä laajeni niin, että siihen tuli toinenkin kädensija vaakatasoon. Wesker tarttui seinällä olevaan viimeiseen aseeseen ja heitti sen Jillille. Jill katsoi vihreää asetta, laittoi kätensä kahvalle ja aseen peräpäästä nousi tuki joka otti Jilliä olkapäästä kiinni. Ase itsessään suureni niin, että se käsitti puolet Jillin omasta koosta.
- Eikö olekin kivoja? Obed kysyi hymyillen Leonilta, CJltä ja Jilliltä jotka katsoivat aseita silmät suurina.
- Meidän täytyy käydä ytimessä, haluan sitä ainetta itselleni. Siitä saattaa olla joskus hyötyä, Obed sanoi.
- Ei, mikäli se vaarantaa pelastumistamme, Wesker sanoi jämäkästi ja kaikki katsoivat Obedia.
- Menemme ytimeen ja nousemme sieltä toisella hissillä ylös joka vie meidät melkein maan pinnalle, Obed kertoi.
- Mitä varten sellainen hissi on? Eikö se ole turvallisuusriski? Leon ihmetteli ja tarkkaili ovelle vierailijoiden varalta.
- Se hissi onkin vain Alania ja Johtajaa varten, Obed sanoi ja lähti ripeästi kohti uloskäyntiä.
- Tulkaa! Hän huusi ja joukkio lähti perään. He kahlasivat läpi nahkaröykkiöiden ja jokainen pidätti hengitystään.
- Kuuluuko? Valmista ajopeli mutta älä käynnistä vielä, vasta sitten kun näet meidät! Wesker sanoi radiopuhelimeen ja Ada vastasi myöntävästi. He menivät hissiin ja lähtivät vielä alemmas. Ylhäältä kuului meteliä, kun avaruusoliot juttelivat karjuvilla äänillä.

Ytimen kerrokseen päästyään, he joutuivat kävelemään kapeaa käytävää pitkin jonossa. Oli ihan hiljaista. Obed oli ensimmäisenä ja Leon taas viimeisenä. Jill johdatti Weskeriä ja Clairea Obedin takana. CJ ja Claire kulkivat Leonin edellä. Kapea musta käytävä päättyi valkoiseen oveen jonka Obed avasi kortilla. Oven takaa paljastui lukuisia samanlaisia ovia kunnes viimeisen oven jälkeen koko käytävän peitti sinertävä valo. Wesker yritti sanoa jotain, mutta kukaan ei kuullut ääntä. Obed kääntyi ympäri ja yritti viittoa ettei tässä tilassa kuulunut ääniä aineen vuoksi. Obed nappasi pienen purkin ja kädellään kosketti muhkuraista leijuvaa ainetta josta lähti pala irti kuin muovailuvahasta. Hän vei liukkaan aineen purkkiin ja sulki kannen tiukasti. Tämän jälkeen Obed viittoi porukkaa seuraamaan häntä hissille joka näkyikin jo.

Jatkuu...

Area 51 – Ydin
Lähellä Sunnydalea
Yhdysvallat
21.12.2012

Oli ilta. Musta taivas valtasi sinistä taivasta ja vain pieni oranssi valo näkyi kukkuloiden takaa kun aurinko laski. Öinen viileys oli syrjäyttänyt päivän lämmön. Koko porukka makasi kukkulalla tarkkaillen Area 51:stä. He olivat levittäneet päälleen maaston värisen pressun ja kiikaroivat sen alta. Wesker katseli kiikareilla mitä vihollisleirissä tapahtui. Jokainen oli täyteen varustautunut ja Jillille oli lykätty revolverin seuraksi käsikranaatti ja ruskea konekivääri jonka Jill oli sitonut vyöllä selkään kiinni. Wesker oli käskenyt Leonin ja CJn tarkkailemaan taivasta muutaman metrin päähän muusta porukasta vähän korkeammalle tasanteelle. Ada oli jäänyt leiriin pakkaamaan tavaroita pikaista lähtöä varten. Hän piti myös porukan maanpinnallisesti ajantasalla kun ryhmä lähtisi maan alle.
-Joukot valmistautuvat pikkuhiljaa riveihin. Kuten varmasti itsekkin erotatte, suuret valloituskulkuvälineet on tuotu halleista esille ja niihin on sullottu joukkoja sisälle. Kuulajoukot ovat nätissä jonossa ja lentävät lautaset leijuvat jo, Wesker kertoi niille jotka eivät nähneet. Myös Ada kuuli heidän keskustelunsa radion kautta.

He makasivat paikoillaan suunnilleen tunnin kun CJ raportoi pisteestään näkevänsä taivaalla suuren kirkkaan valon.
- Valmistautukaa! Wesker kuiskasi lujaa ja Jill otti konekiväärin kainaloonsa. Claire ja Leon pitivät käsissään pistooleja kun Wesker ja CJ latasivat kiväärinsä. Ada alkoi pukea maasto-asua, joka naamioisi hänet kun hän menisi valvomaan tukikohtaa muun porukan lähdettyä.

Valtava ötökkämäinen avaruusalus laskeutui yötaivaalta päästäen jylinää joka sattui kaikkien korviin. Kirkas valo valaisi Area 51:sen ja joukot siellä asettuivat tiiviisiin riveihin. Suuret valloituskulkuvälineet alkoivat kohota kohti emoalusta ja kuulajoukot sujahtivat ylös nopeasti. Maajoukot kohosivat rauhallisesti ja lentävät lautaset kääntyivät poikittain ja asettuivat emoaluksen alapuolelle jolloin pohja näytti sirkkelipesältä. Kului puoli tuntia, että kaikki oli aluksessa ja kirkas valo sammui samalla kun koko emoaluksen valot sammuivat.
- Se on melkein näkymätön, ilmankos niiden saapumista ei ole huomattu vaikka alus onkin noin iso, Wesker kuiskasi Clairelle.
Jylinää päästäen alus liikkui heidän yläpuoleltaan huomaamatta heitä ja se lähti kohti suurimpia kaupunkeja.
- Menkää! Wesker sanoi radioon ja he heittivät pressun päältään ja lähtivät juoksemaan alas rinnettä.
- Ei hätää, Claire, pidän sinusta huolen, CJ sanoi hänelle heidän juostessaan pistoolit käsissään. Leon ja Wesker kiikaroivat aseillaan ympäriinsä nähdäkseen onko paikalle jätetty vartijoita.

He pääsivät piikkilanka-aidalle ja CJn katkottua piikkilangan, he kapusivat matalan aidan yli. Jill auttoi Clairea nostaen tätä jalasta ja CJ työnsi sen jälkeen Jillin yli. He lähtivät taas juoksuun kohti päärakennusta.
- Muistatko tämän paikan? Wesker kysyi CJltä.
- Jep, kaiken ne ovat siivonnut pois, CJ vastasi tarkoittaen jäänteitä aiemmasta visiitistään.
Pian he olivat päärakennuksen rikottujen ovien luona ja Wesker kiikaroi pimeään rakennukseen. Hän ja Leon menivät ensimmäisinä ja Jill kolmantena. CJ tuli joukon viimeisenä liekinheittimen kanssa. He astuivat valkoisesta ovesta sisälle pimeään huoneeseen.
- Lamput päälle, Wesker sanoi. Leon, CJ, Claire ja Jill laittoivat aseidensa taskulamput päälle ja alkoivat valaista niillä huonetta.

Joka puolella oli pöytiä kumottuina maahan ja palaneita papereita. Katosta riippui loisteputkilamppuja. Pölyä joka puolella. He jatkoivat eteenpäin suuren huoneen toiseen päähän jossa oli kaksiovinen sisäänkäynti toiseen paikkaan.
- Varastot on siellä, Jill tiesi sanoa näkemästään kyltistä. Ovet avautuivat suureen varastoon jossa oli oudonmallisia sinisenä hohtavia tietokonemaisia laitteita. Katossa meni putkia jotka sykkivät keltaista ja mustaa valoa mikä sai heidän silmänsä hehkumaan.
Tyhjää rakennusta läpi kävellen he olivat saapuneet huoneeseen jossa oli suuri viiden ihmisen mentävä häkki.
- Se on hissi, ei häkki, Leon, Wesker sanoi Leonille joka katseli hissiä epäluuloisena.
- Meidän on mentävä sillä, Wesker sanoi ja käveli sen sisälle epäröimättä hetkeäkään. CJ ja Wesker menivät sisälle ja Wesker nyökäytti Jillille päätään jolloin Jill uskalsi tulla hissiin.
- Tulkaa nyt, emme pärjää ilman teitä, Jill sanoi Leonille joka piti Clairea tiukasti kädestä.
- Tule, Claire käski ja kiskoi Leonin perässään hissiin. CJ veti hitaasti vinkuvan, teräksisen oven kiinni ja Wesker painoi nappia jonka vieressä luki ”Laboratoriot”.

Kuului metallinen kajahdus ja hissi nytkähti alaspäin ja lähti hitaasti laskeutumaan.
- Tässä menee tovi, Wesker sanoi huomatessaan laskeutumisnopeuden. Jokainen istui alas Wesker ja CJ alkoivat tarkistaa aseitaan. Leon tuli Jillin vierelle.
- Kyllä me selviämme tästä. Ja uskon, että ystäväsi ovat kunnossa, Leon sanoi hiljaa hymyillen lämpimästi.
- Onneksi olet täällä, on helpompi olla kun tietää, että on joku tuttu lähellä, sanoi Jill hymyillen takaisin.

Hissi laskeutui vihdoin kolmanneksi alimpaan kerrokseen. Laboratorioiden steriiliyttä varten tehty desinfiointikäytävä aukesi heti hissin jälkeen. Jokainen asteli siitä läpi ja desinfiointikone yritti suihkuttaa vähän desinfiointiainetta, mutta se oli jo ajat sitten rikottu, eikä toiminut enää kunnolla.
He saapuivat huoneeseen jossa oli lasipöytiä ja hämärästi loistavia valopöytiä. Siellä täällä oli rikottuja koepulloja ja nestettä oli kaikkialla.
- Älkää koskeko nesteeseen, se voi olla myrkyllistä. Välttäkää liukastumista, Wesker neuvoi. Huoneessa haisi kemikaalit ja seinillä oli röntgenkuvia oudoista vartalonosista. CJ meni ensimmäisenä muoviliuskoilla peitetystä oviaukosta.
- Ei jumalauta, CJ sanoi hiljaa.
- Mitä siellä on? Leon kysyi pelokkaana jääden joukon viimeiseksi. Jill meni oviaukosta ja laittoi käden suunsa eteen nähdessään hämärästi vihreitä kammioita joissa oli pieniä vauvamaisia olentoja. Niiden kehoissa oli paljon turvonneita patteja ja niiden kasvot olivat vääristyneet. Nämä kammiot ympäröivät heidät ja loivat käytävän seuraavaan tilaan. Kammioiden lasissa vilkkui tietokoneosassa valoja ja vauvat nytkähtelivät kammioissaan. Clairen silmät vuotivat kyyneleitä ja Leon katseli järkyttyneenä kammioihin. Wesker oli vihainen katsellessaan kammioihin.
- Miten tälläistä voi tehdä? Hän kysyi vihaisesti. He jatkoivat käytävän läpi ja tulivat säkkipimeään huoneeseen missä haisi niin pahalta, että Claire okseni heti haistettuaan tunkkaisen lemun.
Wesker ja Jill menivät isoon huoneeseen ensimmäisinä ja he väistelivät limaisia kankaita joita roikkui heidän ympärillään tiiviisti. CJ kokeili kankaita sormillaan ja totesi ne nahan tuntuisiksi.
- Tuolla näkyy katkaisin, ehkä tänne saa valot, Wesker sanoi takana kulkevalleen porukalle ja lähti kahlaamaan märkien kankaiden läpi vasemmalle.
- Yhh, hajun perusteella en ehkä tahdo nähdä mitään, Leon sanoi pidellen käsivartta nenänsä edessä peittääkseen hajun. Huoneen täytti kirkas valo joka sattui jokaisen pimeään tottuneisiin silmiin.
- Älkää katsoko, Wesker sanoi ja sulki valon välittömästi.
- Mitä, mitä näit? Mitä nämä kankaat ovat? Leon hätääntyi.
- Eikun jatketaan eteenpäin, Wesker sanoi ja löi katkaisimen rikki aseen kahvalla. Jokainen kahlasi paksujen kangasryhmien välistä henkeään pidätellen ja menivät huoneen päädyssä olevan pyöreän oven luokse. Pyöreä ovi oli selvästi paksu ja teräksinen.

Jatkuu...

Lähellä Sunnydalea
Yhdysvallat
21.12.2012

Aamulla Jill heräsi muiden keskeltä pienessä montussa jonka päällä oli pressu. Jill varovasti hypähteli nukkuvien henkilöiden yli päästäkseen teltan suulle. Hän siirsi kädellään verkkokangasta, joka oli asetettu oven suulle ja nousi montusta sen reunalle. Hän tuli tasanteelle jota ympäröi matalat kalliot joiden yli ei nähnyt. Kallioiden välissä oli metrin levyinen halkeama josta he olivat eilen illalla tulleet. Kaikki mitä tasanteella oli, radio, joitain metallilaatikoita, aseita, panosvöitä ja tynnyreitä, oli spraymaalilla maalattu vihreänväriseksi tai peitetty samanvärisellä kankaalla. Jill ei muistanut maisemista mitään, joten hän päätti mennä ulos halkeamasta.

Halkeamasta ulos tullessaan hän näki yhden sotilaista vihreänvärisessä maastoasussa. Tämä seisoi kivääri kädessä nojaten kallioon katsellen maisemia.
- Huomenta, Jill sanoi. Sotilas kääntyi ja osottautui Weskeriksi.
- Huomenta, huomenta, Wesker vastasi.
- Nuo sinun vaatteesi voi herättää vähän huomiota, siellä on metallisissa laatikoissa varavaatteita niin hae sieltä itellessi paita ja housut, hän neuvoi.
- Juu okei, Jill sanoi ja teki työtä käskettyä ja palasi vaihdettuaan vaatteet.
- Haluatko nähdä jotain, mikä on ollut siivili-ihmisen silmältä kielletty kahdeksankymmentäluvulta asti? Wesker kysyi hymyillen.
- Mikäs siinä, Jill sanoi ja he kiersivät kallioiden ulkopuolelta leirin toiselle puolelle ja nousivat selkä kyyryssä pienen rinteen päälle.

Heikko tuuli puhalsi heidän silmilleen ja molemmat pitivät kättä silmiensä suojana.
- Siinä on sinulle salaisuus, Wesker sanoi. Jill katseli suurta aluetta joka oli täynnä halleja, päärakennuksia, satelliitteja ja niiden takana oli maailman pisin kiitorata. Siellä oli myös elämää nyt. Avaruusolennot korjasivat hallien ulkopuolella lentäviä lautasiaan. Suuria huipputeknologian generaattoreita oli asetettu ympäri aluetta.
- Mitä nuo ovat? Jill kysyi osoittaen sormellaan massiivisia raudanvärisiä talon kokoisia koneita joilla oli molemmin puolin neljä jalkaa ja koneen edessä oli putkia.
- No niin kuin varmaan arvaatkin, nuo putkimaiset systeemit niiden nokassa ovat jonkinlaisia tykkejä mitkä ampuvat helvetinmoisia lasersäteitä ja sitten se mihin ne osuvat, katoavat niin kuin tuhka tuuleen. Nuo koneet ovat jonkinlaisia valtausaluksia. Niiden sisälle mahtuu ihan helvetisti noita örvelöitä. Ja tänään illalla näet jotain uskomatonta, Wesker kertoi Jillille.

Jill oli hetken hiljaa seuraten aluetta joka oli täynnä maapallon ulkopuolista elämää. Kahdesta hallista tuli ulos tutun näköisiä lentäviä lautasia mutta näillä oli metalliset jalat joilla ne kävelivät kuin hämähäkit. Toiselta puolelta aluetta tuli kymmeniä pieniä pallon muotoisia rautakuulia, jotka pysähtyivät suuremman avaruusolion eteen ja kuulien sisältä tuli muskeliolioita jotka jäivät seisomaan kulkuvälineensä viereen.
- Miten me aiomme menetellä tästä päivästä ja tästä hetkestä eteenpäin? Jill kysyi heidän laskeutuessa takaisin suojapaikan sisäänkäynnille.
- Jahka nyt sinun kumppanit heräävät niin kerrotaan koko porukalle, Wesker vastasi nostaen konekiväärin olalleen.

Pian tuli tämä hetki, ja samalla kun he paistoivat munakasta vaaleanruskealla wokkipannulla ja kaasupolttimella, Wesker seisoi joukon vieressä.
- Illalla, oletettavasti kello kahdeksan aikaan, saapuu suuri vihollisalus hakemaan joukkojaan viereisestä tukikohdasta, jonka te tunnette nimellä ”Area 51”, Wesker kertoi. Claire, Leon ja Jill katsoivat toisiaan.
- Kun alus poistuu myöhemmin, jää heidän tukikohtansa lähes tyhjäksi. Se mikä on varmaa, on ettei sinne jää niitä jotka skalpeeraavat koko vartalon. Ja tämä on se hetki kun me toimimme, Wesker katsoi jokaista paikalla olevaa.
- Me menemme heidän tukikohtaansa, tunkeudumme maan alle, ja etsimme sieltä syyn miksi he hyökkäsivät ja miten saamme heidät, oikeastaan ne, pois, Wesker sanoi.
- Tarkoitatko, että kaikki me, minä ja naisetkin, menemme tuonne ansaan? Oletko hullu?! Leon huusi. Clairekin vaikutti huolestuneelta.

Jill sen sijaan katsoi tyhjää ja näytti miettivän jotain. Claire katsahti häntä.
- Mitä mietit, Jill? Claire kysyi laskien kätensä hänen olkapäälleen.
- Mietin että kun, ja todella tarkoitan kun, me onnistumme, me voisimme lähteä täältä S.T.A.R.S.in leirille. Tuli sellainen tunne, että he voisivat olla kunnossa. Heidän leirinsä sijaitsee keskellä metsikköä, eikä siellä ole monen kilometrin säteellä mitään muuta asutusta, Jill kertoi.
- Mitä tarkoitat, Wesker kysyi ja Leon tuli istumaan Jillin vierelle.
- S.T.A.R.S.in leireillä on aina ollut turvaohjeissa sääntö ettei leiripaikasta poistuta jos tulee valtakunnallinen hätätilanne. He ovat siellä, ja siellä on ruokaa ja turvallista, Jill kertoi koko porukalle.
- Eli toisinsanoen me menemme muurahaiskekoon suoraan kuningattaren suuhun, Leon sanoi nousten ylös ja kävellen ulkopuolelle.

Claire käveli hänen peräänsä mutta hymyili Jillille.
- Loistavaa Jill, olin suunnitellut jäävämme tänne, Wesker kertoi ja meni telttaan tarkastamaan varusteita. Leon kääntyi Jillia kohti.
- Ja olet nyt varma, että haluat tulla mukaan kun tunkeudumme 51:seen? Leon kysyi.
- Onhan se hurjaa, mutta jos se auttaa ihmisiä olemaan turvassa, teen sen. Menetin jo mieheni, Jill katsoi surullisena Leonia.
- Ikävää olisi jos menettäisin sinutkin, Jill sanoi hymyillen ja halasi Leonia.
- Osaathan vielä ampua? Leon kysyi.
- Etkö muista? Olin S.T.A.R.S.in leirillä parempi kuin sinä, Jill nauroi.
- No ei nyt liioitella, Leon nousi ja haki ison revolverin ja antoi sen Jillille. Tämä katsoi revolveria ja suorin käsin kokeili millaista oli tähdätä sillä.
- Ja saat vielä konekiväärin, mutta vasta kun meidän täytyy lähteä.

Jatkuu...

San Francisco
Yhdysvallat
20.12.2012

Wesker ja Riley seurasivat kauhusta jäykistyneinä peilin avulla kahta olentoa jotka olivat äkänneet heidät hetki sitten. Olennot kommunikoivat keskenään ja toinen olennoista alkoi hitaasti löntystää kohti kioskia. Riley naputti sormellaan Clairen polvea ja hän katsoi myös peiliin.

Olennon askeleet tuntuivat tärähdyksinä ja kaikki neljä, Riley, Wesker, Jill ja Claire painautuivat seinää vasten yrittäen pysyä piilossa mahdollisimman hyvin.
– Ne tappaa meidät kaikki, Claire totesi. Olento asteli yhä lähemmäksi kunnes oli lopulta kioskin ikkunan edessä.

Se huomasi kioskin sisällä pienen meikkipeilin ja asteli lasinsirujen keskelle nostamaan sen käteensä. Olento seisoi alle metrin päässä Rileysta. Kaikki neljä olivat täysin hiljaa olennon ihmetellessä peiliä. Yhtäkkiä kuului auton moottorin ääntä ja otus kääntyi katsomaan ulos missä S.T.A.R.S. joukkojenkuljetusrekka oli ilmestynyt olentojen aluksen liepeille.

Rekan lavalta hyppäsi kolme sotilasta raskaasti aseistettuna. He tulittivat ulos jäänyttä olentoa joka luotien määrän vuoksi perääntyi hiukan pidellen lihaksikasta käsivarttaan kasvojensa edessä. Kioskissa ollut olento hyppäsi ikkunasta ulos aiheuttaen rajun tärähdyksen. Yksi kolmesta sotilaasta nappasi rekan lavalta miniguniksi kutsutun aseen ja alkoi sylkeä sillä luoteja otusta kohti.

Wesker ja Riley näkivät tässä tilaisuuden poistua kioskista. Wesker nousi ja juoksi toisella puolella olevan ikkunan luo ja hyppäsi siitä läpi kaatuen lasinsirujen peittämään asfalttiin. Varoen luoteja kaikki neljä juoksivat rekan luokse kiertäen olennot. Riley oli joukon viimeisenä hoputtamassa Jilliä ja Clairea.
– Hypätkää rekkaan! yksi sotilaista huusi räiskinnän keskeltä. Kun Wesker, Claire, Jill ja Riley olivat päässeet rekan lavalle pressujen piiloon penkeille istumaan, alkoivat sotilaat yhä tulittaen perääntyä rekkaa kohti.

Yksi sotilaista nappasi vyöltään savukranaatin ja heitti sen otusten luo ja toinen sotilas tulitti savun keskelle. Kun he vihdoin pääsivät matkaan, kaikki seitsemän huokaisivat syvään.
– Kiitos kun tulitte, Leon, Jill kiitti ja halasi yhtä sotilaista.
– Onneksi tekin olette kunnossa, hän jatkoi.
– Tottakai me tulimme, kaikki S.T.A.R.S.in tilat tässä seudulla on maan tasalla niin ei oikein ole turvallista vartiopaikkaa. Olemme olleet melkein viikon ajan liikkeellä. Missä Chris on? Leon kysyi.

Muut katselivat aina vain kauemmaksi jäävää alusta ja savupilveä. Jill masentui taas hiukan:
- En tiedä…
- Ai, olen pahoillani, Leon sanoi.
– Minun kaverini, Carlos, on kuollut kanssa. Tuollainen otus hörppi siltä nahan. Mutta hei miksi nämä sinun seuralaiset täällä on? Leon kysyi.

– Tapasin heidät täällä ihan vähän aikaa sitten, Jill selitti.
– Tulitte juuri oikeaan aikaan, Riley kiitti ja kätteli Leonia.
– Ada on tuolla ratissa ja tässä vieressä istuu Rebecca ja Billy minun nimeni te kuulittekin jo, Leon esitteli. Muut vain nyökäyttivät päitään. He näyttivät väsyneiltä.
– Me näytämme teille koko planeetan tiettävästi turvallisimman mestan, sinne on vähän matkaa mutta voitte vaikka nukkua, Leon sanoi koputtaen ohjaamon ikkunaan ja sanoi kuuluvasti ikkunan läpi:
- Mennää Sunnydaleen!

Ratissa istuva Ada näytti peukkua ikkunan läpi ja lähti kiihdyttämään.
– Vittu kun tietäsitte mitä me olemme kokeneet tässä viikon sisällä, Leon pudisteli päätään.
– Osaatko sinä sanoa mitä nuo olennot ovat? Jill kysyi kun Claire, Wesker ja Riley havahtuivat ajatuksistaan katsoen kaikki kysyvästi Leonia.

Leon vilkaisi kaikkia.
– Tämä on tainnut askarruttaa teitä enemmänkin. Haluatteko oikeasti tietää? Leon kysyi epäröiden.
- No kerro nyt, Wesker sanoi ja muut nyökkäilivät.
– Avaruudesta ne ovat tulleet, Riley sanoi vakavasti.
– Me olemme nähneet, hän jatkoi. Kaikki olivat hetken ihan hiljaa kunnes Billy katkaisi hiljaisuuden:
- No mutta eipähän olla yksin. Kaikki naurahtivat heikosti. Wesker katsoi maisemaan jotka näkyi rekan takaa.

Joka puolella nousi savua rakennuksista ja niissä oli aukkoja. Autoja oli pahemmassa kunnossa kuin romuttamolla. Ruumiita oli kaikkialla. Välillä saattoi nähdä tien viereen pystytetyn teltan, sen sisällä ja ympärillä makasi ihmisiä uupuneina. He katsoivat ohiajavaa rekkaa pitkään kunnes rekka katosi näkyvistä.

– Voi ei, taas yksi, sanoi Claire joka istui rekan perällä takaluukun vieressä Billyä vastapäätä toisella reunalla.
– Taasko joku yrittää? Billy sanoi ja kaikki kääntyivät katsomaan rekan perässä juoksevaa miestä.
– Ottakaa minut kyytiin! Auttakaa minua! mies huusi. Ada kiihdytti vähän muttei voinut kiihdyttää paljoa ettei bensaa kuluisi liikaa.
– Miksette ota häntä kyytiin?! Claire kysyi vihaisena.
– Koska sitten meidän pitäisi ottaa koko San Francisco kyytiin, Leon vastasi ja otti vyöltään pistoolin nosti sen piipun kohti perässä juoksevaa miestä joka pelästyi ja pysähtyi nähtyään aseen.

Claire oli tästä vihainen ja istui kädet puuskassa. He ajoivat muutaman tunnin kunnes olivat keskellä metsää. Kaikki nukkuivat paitsi Wesker, Leon ja tietysti Ada. Oli jo hiukan hämärää kun yhtäkkiä alkoi kuulua vaimeaa jyrinää edestäpäin. Se voimistui aina vain enemmän mutta kun Wesker ja Leon katselivat rekan taakse, ei siellä tai taivaalla näkynyt mitään.

Ada koputti ikkunaan ja huusi sen läpi että Weskerin ja Leonin tulisi herättää kaikki. He tekivät työtä käskettyä ja kun kaikki olivat hereillä, oli jyrinä jo niin voimakas, etteivät he kuulleet toistensa sanoja. Kun he katsoivat taivaalle, alkoi rekan yli menosuunnasta sujahdella kymmeniä lentäviä lautasia. Matalalta lentävä alus sai rekan tärisemään.

Riley oli pudota kyydistä kun yksi aluksista lensi vain pari metriä heidän yläpuoleltaan.
– Niitä vaan tulee ja tulee! Leonin onnistui huutaa kun hän oli kurkannut pressun takaa menosuuntaan. Valtavat, kymmenen auton kokoiset alukset peittivät taivaan. Ne menivät hajanaisesti ja tekivät kieppejä ja syöksyjä. Alukset saivat metsän puut heilumaan. Pöly tunkeutui rekassa olevien keuhkoihin. Lopulta jyrinä alkoi hiljentyä ja pöly laskeutua.

Kaikki rekan perässä istuvat katsoivat kun monet kymmenet avaruusalukset katosivat horisonttiin.
– Me olemme menossa sinne mistä nuo lähti, Leon naurahti.
– Oikeasti? Claire hätääntyi. Muut nyökkäsivät.
– Siellä on semmoinen pieni luola. Avaruuden ystävämme eivät ole vielä tähän mennessä äkänneet meidän majaa, Leon kertoi.
– Joo minä en ole tulossa, Riley sanoi ja oli hypätä rekasta kun Wesker pysäytti hänet tarttumalla takista.

– Ajattelitko sinä kävellä San Franciscoon vai? Wesker ärjyi hänelle.
– Ihan sama mutta en minä keskelle pahuutta halua, Riley riuhtaisi itsensä irti ja hyppäsi rekasta kaatuen maahan ja kierähtäen kahdesti ympäri.
– Riley! Riley! Älä mene! Claire huusi.
– Pysäyttäkää nyt tämä typerä rekka! Jill käski.
– Joo mielellämme pysäytettäisiin mutta ei voida päästää teitä kyydistä, saati itseämme, koska olennot ovat asettaneet maahan sensoreita jotka paikallistaa kaikki elolliset olennot. Teidän kaveri on jo käytännössä kuollut, Leon kertoi kylmästi.

Claire oli käydä Leonin kimppuun mutta Wesker esteli häntä. Lopulta he katselivat kauas jäävää hahmoa joka käveli poispäin.
– Olemme vartin päästä perillä, Ada huusi ikkunan läpi hiljaiselle porukalle.

Jatkuu...

San Francisco
Yhdysvallat
20.12.2012

Jill oli saapunut San Franciscoon muutaman tunnin ajomatkan jälkeen. San Franciscon keskustaan päästyään häneltä loppui bensa ja auto pysähtyi hitaasti keskelle hiljaista kaupunkia. Joka puolella oli tuhoutuneita autoja, ruumiita, tulta ja savua. Puita oli kaatunut ajotielle ja ympärillä näkyvät vanhat rakennukset olivat saaneet vaurioita. Niissä oli rekan mentäviä reikiä ja yksi korkeimmista pilvenpiirtäjistä oli romahtanut.

Hakattuaan vihoissaan rattia, Jill nousi autosta ja katseli ympärilleen. Jill kuuli takaa kimakan vihellyksen ja kääntyi ympäri. Puoliksi menneen limusiinin takana kättään heilutti ruskeatukkainen punaiseen takkiin pukeutunut nainen jolla oli mukanaan kokonainen asevarasto. Jill juoksi naisen luokse hypähtäen matkan varrella kuolleen miehen yli.

– Oletko kunnossa Jill? Se olen minä Claire Redfield, nainen sanoi kun Jill saapui hänen luokseen.
– Juu juu, Jill vastasi. Clairen lisäksi auton luona oli kolme muutakin. Albert Wesker nojaili autoon ja Nico Bellic kääri sidettä jalkansa ympäri. Riley Finn penkoi autoa sen sisältä.

– Minä en vittu näe mitään! Nico ulvoi.
– Me epäilemme että ne on Versalifen tekemiä, Claire kertoi hänen ja Jillin istuessa alas kun Claire oli vannottanut helikopterin saapuvan kohta.
– Ei ne mistään Versalifesta ole kun UMBRELLAsta! Huusi Riley auton sisältä.
– Onko UMBRELLAlla tälläistä teknologiaa, Riley!? Kysyi Claire saaden vastaukseksi vain tyhjän tuhahduksen.

Jill vain tuijotti maata miettien miestään ja murehtien työtovereitaan.
– Ne hyökkäsi juuri Sunnydaleen kun tulin sieltä… Jill sanoi hiljaa.
– Mitä sinä höpötät, tietysti ne on UMBRELLAsta kun niillä on sellaiset lentovehkeet, Riley työnsi päänsä ulos auton ikkunasta.
– Yksi semmoinen tappoi minun naapurini, Jill pidätti itkuaan.
– Mikä yksi semmonen? Claire kysyi ja kaikki kääntyivät Jilliä kohti kuuntelemaan.

– Semmoisia Arnold Schwarzeneggereitä paitsi kaksi kertaa suurempia ja niillä on naamassa iso arpi ruman ilmeen lisäksi. Päällä niillä on pitkä musta nahkatakki ja lonkeroita, joillakin on mukanaan aseita, Jill kuvaili ja kysyi vielä.
- Ettekö ole muka nähneet?
– No ei olla mitään tuollaista nähty. Täällä San Franciscossa alkoi vain yhtäkkiä pyöriä semmosia lautasia taivaalla. Ne tuhosi kaiken ja niiden alta tuli narumainen säde joka joko listi tai kaappasi ihmisiä sinne lentohäkkyrään, Wesker kertoi.

Jill nosti päänsä ja katsoi Weskeriä epäilevästi.
– Niitä muuten näkyi Sunnydalessakin kun lähdin sieltä, Jill sanoi. Hän pyyhki poskelle vierähtäneen kyyneleen ja nousi seisomaan.
– Koska se perhanan helikopteri muka tulee? Jill tiuski.
– Ota nyt rauhassa, lupasivat radion mukaan etsiä eloonjääneitä tunnin sisällä, Claire lepytteli Jilliä.

– No voi vittu… kuului ääni heidän takaa.
– Mitä nyt, Riley? Claire kysyi.
– Nico… Riley sanoi osoittaen sormellaan autoon nojailevaa miestä. Nico oli kuollut, vain hetkeä aiemmin hän oli valittanut sokeuttaan ja nyt hän oli kuollut. Riley vaikeni ja palasi takaisin autoon penkomaan sen tavaratiloja.

Claire tutki Nicon ruumiin ja asetti hänet makuulle kahdestaan Weskerin kanssa he peittivät sen auton penkeistä revityllä kankaalla. Kaikki, Rileya lukuun ottamatta, istuivat autoa vasten katsellen taivasta.
– Minulta ja Weskeriltä meni kranaatinheitin, Claire kertoi surullisena.
– Onko siis Wesker aseveljesi? Jill yllättyi hiukan.
– Ei tietenkään. Ja Rileyn pistooli joutui yhteen niistä lentävistä lautasista, Claire sanoi ja jatkoi:
- Mutta Nicosta emme ehtineet saada mitään muuta kuin veitsen. Minä, Wesker ja Riley tavattiin tuossa hotellissa, Claire osoitti korkeaa hotellia jossa oli kolme valtavaa aukkoa.

– Selviydyimme koska menimme parkkihalliin turvaan mistä muut juoksivat pois, hän jatkoi.
- Hyökkäyksestä on nyt jo neljä tuntia, Claire sanoi mutta keskeytti äkkiä.
- Hei helikopteri! Claire hypähti pystyyn kuuntelemaan. Kaikki neljä kuuntelivat hiljaa mistä päin ääni tulee ja he kääntyivät kun kuulivat sen tulevan etelästä. Korkean hotellin yläpuolelta ilmestyi armeijan helikopteri.

Kaikki neljä riemastuivat ja alkoivat huutaa ja heiluttaa käsiään merkiksi siitä että selviytyjiä oli auton luona. Äkkiä Wesker pysähtyi ja hänen otsansa rypistyi.
– Mitä se tekee? Hän ihmetteli. He hätkähtivät kun helikopteri laukaisi ohjuksen joka sujahti korkealta heidän yläpuoleltaan. Kaikki kääntyivät ympäri ja he näkivät hiukan kauempana sinertävästi kiiltävän frisbeen muotoisen kymmenen auton kokoisen lentävän aluksen. Se teki kiepin kun ohjus oli osua siihen.

– Ei, ei, ei! Claire voivotteli tukistaen itseään hiuksista. Aluksen reunojen ympärille muodostui musta reuna ja siitä lähti rivissä sinisiä kiteitä kohti helikopteria. Kiteet välkehtivät ja päästivät matkalla inisevää ääntä ja osuessaan helikopteriin tuli massiiviset räjähdykset ja helikopteri putosi kolmessa osassa alas.

Wesker oli tarttunut Jilliä ja Clairea kädestä ja veti heitä perässään juostessaan Riley takanaan. He juoksivat pienen ruokakioskin luo ja Wesker rikkoi sen ikkunan kiväärinsä perällä.
– Menkää tiskin taakse ja odotetaan hetki, Wesker neuvoi ja hoputti Jillin ja Clairen ikkunasta sisään.

Sisään meno oli onneksi helppoa koska ikkunaa oli maasta kattoon asti. He menivät palvelutiskin alle istumaan, Riley viimeisenä perässä.
– Se vitun vehje laskeutuu, Riley kirosi kurkattuaan tiskin kulman takaa. Hiljaisuuden keskellä kuului miten aluksen metalliset jalat upposivat asfalttiin. Kuului kaksi tömähdystä kun lihaksikasta olentoa hyppäsivät ulos aluksesta. Claire ja Jill olivat painautuneet toisiaan vasten. Wesker ja Riley olivat heittäneet lattialle eteensä Clairen meikkauspeilin nähdäkseen kulman taakse aluksen ja olentojen luo.

– Avaruudesta nuo on tullut, Riley sanoi hiljaa,
- Ei tuommoista teknologiaa ole Maassa.
– Minustakin vähän rupeaa tuntumaan siltä, Wesker sanoi. Olennot nuuhkivat ilmaa ja työnsivät käsillään romuttuneita autoja pois tieltään kuin ne olisivat pahvia.
– Just… Riley sanoi nähdessään tämän. Otukset kuulivat Rileyn äänen ja käänsivät päänsä kioskia kohti.

Jatkuu...