IRC-Galleria

Lauantai, 5.7.2008

Heräsin ihanien jäähuhlien jälkeen ystäväni maza n vieraspatjalta, kaikki vaatteet päällä ja juhlamekko kiertyneenä väsyneen kroppani ympäri. Siinä ei sinänsä ollut mitään erikoista. Herään Mazalta harva se viikonloppu. Olisi tehnyt vielä mieli nukkua, mutta katsottuani kelloa huomasin että ihan kohta pitäisi olla bilebändin treeneissä Klaukkalassa. Aikaa seuraavaan keikkaan on tasan viikko ja vielä olisi paljon harjoiteltavaa. Kömmittyäni alakertaan yritin tervehtiä keittiössä olevia ihmisiä, mutta huomasin että vielä edellispäivänä hieman käheä ääneni oli enää häivähdys entisestä. No, treeneihin on silti mentävä.. Onneksi basisti, welociraptor löytyi samasta talosta, kolme viidestä oli siis kasassa.

Mazan puhelimen piti olla Helin laukussa ja etsittyämme sekä laukkua että puhelinta tovin, tajusimme olevamme reilusti myöhässä ja itse kullakin alkoivat hermot kiristyä. Autohan ei tietenkään ollut Mazan pihassa meidä odottamassa vaan Pukinmäessä hääjuhlapaikalla, eli taksin tilaus oli seuraava askel. Pukinmäestä matka jatkui mun kämpille hakemaan nuotteja ja tarvikkeita ja sen jälkeen ravintolalaiva Wäiskin eteen hakemaan rumpalia. Odoteltuamme jonkun aikaa, rumpali soitti ja ihmetteli missä helvetissä me ollaan. Kävi ilmi että joku oli sekoittanut asiat ja odotellaan väärän ravintolalaivan luona. Onneksi oikea laiva löytyi vähän matkan päästä ja päästiin vihdoin ajamaan treenikselle jossa kitaristi onkin odotellut tunnin. Ulkona tietenkin, koska treeniksen avaimet olivat tällä kertaa Mazan hallussa. Istuin melkein kolmen tunnin treenien ajan hiljaa, aukoen suutani äänettömästi, ja kun välillä oli ihan pakko kommentoida jotain biiseihin liittyvää, huomasin että äänestä ei enää ollut jäljellä oikeastaan mitään.

Treenien jälkeen suoritimme pikaisen soittokierroksen Helsingin lääkäriasemille ja onneksi Mehiläisen poliklinikka oli auki. Astelin toiveikkaana tiskille kysymään lääkäriaikaa, vain kuullakseni että kiirettä on, ja "ainakin tunnin jono". No, vaihtoehtojakaan ei ollut, joten istuin reilun tunnin käytävällä, edelleen eilisiltaisessa juhlamekossani, kuunnellen kun viisivuotias kakara hakkaa muovipuhelinta lattiaan. Kovaa.

Kun vihdoin pääsin lääkärille ja sain kuiskattua asiani, sain ihan ensimmäiseksi saarnan siitä etten voi määrätä kehoani ja keikka pitää perua. No milläs perut, hääkeikan. Ainahan voi soittaa ja sanoa että hei sopisko sellanen juttu että siirtäisitte häitä kun mulla on ääni vähän huonossa kunnossa. Oikeasti tilannehan on se, että jonkun se keikka pitää kuitenkin hoitaa ja alkoi näyttää pahasti siltä etten se ole minä.

Diagnoosiksi sain "tulehdus äänihuulissa". Kurkku oli päivän mittaan alkanut kipeytyä ihan kunnolla, ja sain lisäksi penisilliinireseptin, siltä varalta että kyseessä olisi kuitenkin angiina. Se vaan on harmittavan epätodennäköistä. Sen jälkeen kun multa pienenä leikattiin nielurisat, ei yhtä ainutta angiinaa ole näkynyt. Lääkäri määräsi myös ehdottoman puhekiellon ja kertoi että ääni palaa todennäköisesti kahden viikon päästä, eli keikkaa ajatellen viikkoa liian myöhään.

Lähdettyäni Mehiläisestä huomasin, että matkakortti on kadoksissa, eikä lompakossa ole yhtään käteistä. Jäin viereiselle ratikkapysäkille odottamaan kolmosta tai mitä tahansa muuta ratikkaa joka veisi mut edes vähän lähemmäs keskustaa. Tiesin toki, että keskustassa on meneillään joku poikkeustila raiteiden vaihdon takia ja ratikat kulkevat poikkeusreittejä, mutta tajusin vasta 20 minuuttia odoteltuani ettei kyseiseltä pysäkiltä mene muita kun kaseja. Otin sitten kasin Ruoholahteen, ja siitä metron keskustaan. Löysin avoinna olevan apteekin ja jonotin puoli tuntia. Sain lääkkeet, ja löysin jopa ruokakaupankin ja pääsin seitsemän jälkeen vihdoin kotiin.

On ihan kamalaa kun ei voi edes soittaa kellekään, kun ei saa puhua. Voin vaan tekstata, ja irkata, ja kirjottaa sähköposteja ja yrittää olla stressaamatta. Ja juoda inkivääriteetä. Ja kurlata suolavedellä. Ja tehdä reikihoitoja. Ja rukoilla. Ja tehdä kurkkua auttavia jooga-asanoita. Ja luvata että jos selviän tästä ikinä niin en enää koskaan rasita ääntäni mitenkään ja olen aina kiltti.