IRC-Galleria

kuka lupas että maailma on helppo paikka ?
ei kukaan myönnä ainakaan.





joskus suututtaa.

mäki tätä alilämpöä, 34,1... tarpeeks alas ku laskee se on henki pois ja hyvästi paska maailma.

Oletukseni siitä, et jotku kokee muhun kohdistuvasti toisinaan tommosta: valtavaa kaipuuta ja ahdistusta ja mustasukkaisuutta ja omistushalua, se saa mut välil aattelemaan, et mun kuuluis olla lääkitsemässä, poistamassa vajaus, tarjoamassa tietylle yhdelle toiselle ihmiselle jatkuvaa täyttymystä, täyttymystä jota mulla (tai kellään) ei vaan ole antaa.

Ajattelen et mun pitäis lakata tää omaan napaan tuijotteleva paska, pysähtyä ja lupautua, asettua luomaan yhteistä, selvärajaisuuteen sitoutuvaa tarinaa. Mä ajattelen, että ehkä sellainen täyttäis mut, ja sen toisen kans. Jatkuvasti huomaan kuvittelevani vihreämpää nurtsia siel jossain, oli se sit vakaassa ihmissuhteessa tai vakaissa arvoissa tai vakaassa elämäntilanteessa. Ja sit mä huomaan, et mikään ei nyt vaan tunnu tuottavan lopullista täyttymystä. Ja miksi? Koska (ihmis?)luonto on semmonen. Tyytymättömyys on ajava voima. Mutaatio tuntuu niin vitun hyvältä.

Ku kykenee kuvittelemaan jotain mitä ei oo nyt mutta vois ehkä olla, ni sit sitä alkaa kaipaamaan, ja sijoittaa siihen kuvitelmaan kaipaamansa Lopullisen Vastauksen. Ihan sama ku psykedeelikuosien kanssa. Tuntuu siltä, että vastaus on ihan just siinä nurkan takamas venttaamassa, vähän vielä... Aika usein sitä tekee valintoja koska olettaa niiden johtavan täyttymyksen äärehen.


Ainoot täyttyneeltä tuntuneet ihmiset joita oon omin silmin nähny, on ollu kuolleita. Ei siis missään metaforisessa mielessä kuolleita, vaan ihan oikeesti veivinsä heittäneitä, elimistö lakannut toimimasta, ruumiita, konkreettisesti. Ne ruhot on ollu levossa. Eikä siel varmaan oo ollu enää ketään kotona sitä kokemassa.

Niin kauan ku joku on kotona, niin se kaipaa.


Päättelen, et vajavaisuus, kaipuu, on mussa pysyvänä, ja rakastan sitä. Haluan valtavasti, tunnen niin vitunmoista kiimaa kaipuutani kohtaan etten voi ees tajuta.

Tän puitteissa mä voisin varmaan hyvinkin tehdä ihan minkävaanlaisia ratkaisuja, ku ei mua kerran mikään täytä lopullisesti - ei pysähtyminen eikä matkan jatkaminen. Ja kuitenkin, jokin liikkeessä vetää puoleensa. Ja kuitenkin, jokin paikoillaanolossa vetää puoleensa. Kukin toteutuu tavallaan.

Mä oletan kaipuun pysyväksi, ja ihmeelliset perspektiivit ryskyy auki.


Kun mä oletan, ettei mikään muu kuin olemattomuus tyydytä lopullisesti, pysähdyn nauttimaan näyttämölläni parhaillaan esittyvästä ja itseään eteenpäin rustaavasta tarinasta. Kun mä oletan, ettei mikään muu kuin olemattomuus tyydytä lopullisesti, voin vaikka ihan huvikseni ja kiusallani kokeilla todistaa tuota oletustani vääräksi ja liikkua - päätyä ettimään intohimoisesti kaipaamaani täyttymystä kaikkialta, aitojen takaa, sisältä, ulkoota, ylhäältä, alhaalta ja kynnysmaton alta. Ja kyl, jotkut asiat tuntuu täyttävän enemmän ku toiset, mut aina sitä vaan palautuu kaipaamaan, vittu kun mikään ei riitä, ja se vetää käyntiin, ja se on raastavaa autuutta.

Tässä on taas se olemassaolomme paradoksi, että "antaa olla" on sitä, että antaa asioiden kans muuttua, antaa tyytymättömyydenkin olla, antaa kaiken ryöpytä vaan, antaa kaipuun johdattaa ja toisaalta näkee ettei se johda mihinkään, tai että se johtaa ei-mihinkään. Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.


Aina jotain muuta. Aina toiseen suuntaan. Vittu me kaivataan sitä täyttymystä, ja luullaan että se ois jossain muualla kuin läpikiitävissä hetkissä.

Moi. Mulle iski tarve kirjoittaa tämmöstä hömppää, ja tuumin että voisin jakaa sen kanssanne!


Karkealla äänellä pääni sisällä on nimittäin pakonomainen tarve yrittää pukea kaikki maan ja taivaan väliltä, käsitteelliseen, sanalliseen muotoon. "Kasperi, kaikki ympärilläsi on vitun kaunista, tsiigaa!" No niin on! Mutta on sääli, että sitä tarvitsee
ajatella erikseen 'ääneen'. Tai "kassu, oot vittuuntunut ihan turhaan". Jep, mutta olisin paljon rauhallisempi, jos vaan jättäisit minut rauhaan! jne... päähäni siis tupsahtelee jatkuvasti ihan vitun
urpoja ajatuksia, ja minun on vaikeaa hyväksyä, että ne ovat omiani. :D Jos vain voisin haastaa tämän päänsisäisen
ääneni kaksintaisteluun, tekisin sen välittömästi, ja repisin tämän vittumaisen mulkun (ego?) kappaleiksi. Toisaalta, jos en välittäisi
tästä äänestä, niin eikö se hiljenisi itsestään? Välillä jopa nauran sille kovaan ääneen, kun saavutan mielentilan, jossa totean
kaikki ajatukseni ja egoni luomat "ongelmat" joita ei tosiasiassa ole edes olemassa, niin naurettaviksi, että meinaan nauraa itseni
hengiltä. MITEN OLEN VOINUT OLLA NÄIN SOKEA! Sitten taas, jonkin ajan päästä huomaan olevani taas lähtöpisteessä, jossa tämä samainen ääni jälleen tympii minua suunnattomasti. Voi kuinka haluaisinkaan päästää irti! "... päästää irti mistä? anna olla vaan! ...", pyristelee ääni pääni sisällä, joka sai jälleen uuden tekosyyn sanoa jotain. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?

Entistä huvittavamman asiasta tekee se, että tämä kyseinen ääni pääni sisällä yrittää jatkuvasti todistaa itselleen, että sillä ei ole mitään syytä olla hiljenemättä! Toisin sanoen, kuulen usein päässäni ajatuksen "Haluaisin, että ääni pääni sisällä hiljenisi". Ja tämän ajatus luonnollisesti ilmenee "äänenä" pääni sisällä. *naurua*
Kuinka ironista! Kuinka ristiriitaista! Taidankin olla aikamoinen ristiriita koko sälli!

Ristiriitaa päässäni ilmenee toki muutoinkin, kuin vain paradoksina sen suhteen, että ääni pääni sisällä sanoo haluavansa olla hiljaa.
Esitänpäs hassun, kuvitteellisen dialogin:


- Kassu "oikeamielinen": En niinkään välitä itsestäni, mutta haluan koko sydämestäni kaikille ympärilläni oleville ihmisille ja
eläimille mahdollisimman paljon hyvää.

- Kassu "väärämielinen": Kuolen nauruun... Myönnän rehellisesti, että elän tasan tarkkaan itseni takia, enkä kenenkään muun!
Se joka väittää että ajattelen ja teen väärin, on itse tekopyhä... Ihmiset ovat itsekkäitä olentoja, ja tässä pahassa maailmassa pärjää tasan se, joka on häikäilemättömin ja vahvin.

- Kassu "oikeamielinen": Oletpas sinä eksyksissä. Etkö ole jo huomannut, että tuollainen ajattelutapa ja sen mukainen toiminta loppujen lopuksi kostautuu vain sinulle itsellesi. Ihmiset eivät ole itsekkäitä ja pahoja olentoja, vaan ihmiset
ovat tietämättömiä. Ihmisen potentiaali on uskomaton, mutta on sääli, kuinka tietämättömyys estää meitä ilmentämästä potentiaaliamme, ja siten aiheuttaa kärsimystä. Katsohan peiliin. Kun katsot maailmaa, katsotko oikeasti pahaa maailmaa, vai peilaatko maailmasta omaa pahaa oloasi? Maailma näyttäytyy sinulle sellaisena kuin itse olet, etkä voi syyttää pahasta olostasi ketään muuta kuin itseäsi!

- Kassu "väärämielinen": Pahasta olostani? Sallinet minun nauraa! Väitän, että elän enemmän, kuin sinä, ystäväiseni, tulet koskaan elämään! Minä nimittäin tiedän, että syvällä sisimmässäsi, sinä olet tismalleen samanlainen kuin minä, mutta et vain myönnä sitä itsellesi. Uskottelemalla itsellesi, että haluat vain "kaikkien hyvää" etkä mitään muuta, kiellät luonnollisimmat ja aidoimmat halusi ja valehtelet itsellesi. Etkö usko? Noh... Kerrohan, ystäväiseni, jos esimerkiksi voittaisit lotossa, niin yrittäisikö ennemmin a) tehdä rahoilla elämästäsi mahdollisimman mukavaa, vaiko b) lahjoittaisit rahat hyväntekeväisyyteen? Jos noudattaisit vaihtoehtoa a, niin väitän, että olet tekopyhä.

- Kassu "oikeamielinen": Yrittäisin järjestää elämäni niin, ettei minun tarvitsisi enää tulevaisuudessa huolehtia raha-asioista, mutta varmasti lahjoittaisin pois kaiken ylimääräisen varallisuuden jota en itse tarvitse.

- Kassu "väärämielinen": Vainiin.. mihen sitten vedät tämän "tarvitsemisen" rajan? Jos todella, koko sydämestäsi haluaisit vain ja ainoastaan mahdollisimman paljon hyvää muille ja ymmärtäisit, että muiden onni on omakin onnesi, niin etkö samantien lahjoittaisi kaikkea omaisuuttasi hyväntekeväisyyteen, ja ryhtyisi vaikkapa munkiksi, sen sijaan että kulutat tälläkin hetkellä täyttä häkää luontoa ja maailman resursseja yleellisellä elämiselläsi? Minä väitän, että tässä raadollisessa maailmassa on pelkkä oikeus ja kohtuus ajatella itseään ennen muita, jollei sitten halua jäädä jalkoihin! On muutenkin vain ajan kysymys, milloin ihmisrotu tuhoaa itse itsensä tällä menolla.

Kassu "oikeamielinen": Se, että pyrkii saavuttamaan sellaisen vaurauden tason joka mahdollistaa onnellisen elämän, ei tarkoita sitä, etteikö muita tarvitse ajatella lainkaan! Kun omat asiat ovat kunnossa, on helpompi olla muitakin ihmisiä kohtaan ystävällinen ja oikeudenmukainen. Se, että haluan itselleni katon pään päälle, ja sen verran rahaa, että pysyn hengissä ja voin tehdä elämästäni mukavaa, ei tarkoita, että minun pitäisi olla häikäilemätön ja kylmä, ja tuntea vihaa muita ihmisiä kohtaan. Päinvastoin, haluan levittää ympärille rakkautta ja myötätuntoa, mutta se on hankalaa jollen koe omaa oloani tasapainoiseksi ja onnelliseksi!

Kassu "väärämielinen": Mielestäni olet edelleekin tekopyhä. Jos nimittäin olisit aidosti epäitsekäs, niin et tarvitsisi itsellesi yhtikäs
mitään, jotta voisit tuntea "rakkautta ja myötätuntoa" muita kohtaan. Millaista on sellainen "rakkaus ja myötätunto", joka vaatii ympärilleen jonkinnäköiset määrätyt olosuhteet voidakseen kukkia? Eikö sen pitäisi riittää, että olet ylipäätään elossa ja saat sen verran ravintoa että pysyt hengissä? Jos todella uskot olevasi hyväsydäminen ja oikeudenmukainen, miten voit elää tuollaista elämää, mitä parhaillaan vietät? Minä sanon, että ihminen joka mielummin käyttää rahansa alkoholiin, päihteisiin, play station -peleihin (:D) yms. yleellisyyksiin muiden ihmisten auttamisen sijaan, on ihminen jolla ei ole mitään varaa moralisoida ketään väärämielisyydestä. Katsohan sinne peiliin vaan! Itsekkäitä me olemme kummatkin, mutta minä olen sitä sentään rehellisesti!


Ja näin hämärtyivät oikeamielisyyden ja väärämielisyyden rajat! Jaksoiko joku lukea loppuun? Jos jaksoit, niin herättikö tämä sinussa ajatuksia? Jos herätti, niin kerro ihmeessä!




Ps. "Mieli on niin nerokkaan ovela ettei sitä voida pettää. Se on päättänyt elää, ja se elää niin kauan kuin sillä on pieninkin erä ravintoa. Niin kauan kuin ihminen erittelee itseään, jaottelee ja punnitsee hyvää ja pahaa, oikeata ja väärää, on hän itsepetokselle altis."

- Orvo Raippamaa

Sanoi Robert Anton Wilson: I more-than-half suspect that all "good" writing, or all prose and poetry that one wants to read more than once, proceeds from a kind of "alteration in consciousness," i.e. a kind of controlled schizophrenia. [Don't become alarmed -- I think good acting comes from the same place.]



Onhan saatanan pelottavaa, että päähän mahtuu tämä kaikki.

Mussa on monia piirteitä joita usein kansankielellä kutsutaan skitsofreniaksi. Tuhat mieltä jossain mielessä, toisissaan. Se on hetkinä tuntunut liian hajottavalta ja ahdistavalta. Että mihin vittuun mä oon lipsumassa. Ja kuitenkin niin vitun selvä järki ne. Selkiytyvä. Mmmmmmmmmmmm mä saan jumalattoman pyhää nautintoa tän tekstin kirjoittamisessssssstaaaaaaaaahhhhhhhhhhh (ja lisäsin tän lauseen vasta aika myöhäisessä vaiheessa, mitäköhän ne nyt ajattelee mus


Kyllä, mussa käy jatkuva sisäinen konflikti, tosi monia puolia keskenään ristiriidassa (onko ootsä varma ehkä se onki pelkkää harhaa). Puolet mussa haluu eri asioita. MÄ HALUUN LISÄÄ! mul on tarpeeks. Mitä vitun merkitystä. Tää on niin tärkeetä. Ton tyypin kaa mä haluun hengaa. Mun ei tee mieli sen seuraan. Maailma on pelkkää materiaa pelkkää henkeä henkeä ja materiaa sekä että joko tai ölö pölö. Mä haluun istua tietokoneella. Mä haluun mennä meditoimaan. Mä haluun lähtee kävelylle. Musta eläinkokeet on hyvä asia. Eläinkokeet on perseestä, vastustan eläinkokeita. Sitä ja tätä ja tota - musta tää ristiriitaisuus on vitun kuumottasiisteintä ikinä.

Näin on aina ollu. Ja musta vaikuttaa että kaikki ihmiset on aivan saman laisia - joidenki ristiriidat vaan vaikuttaa muhkeemmilta ku toisten, joistain tuntokulmista. Jonkun sisälmysten harmonia näyttää huumaavammalta ku


Mä koen puoleni samanaikaisesti sekä erillisiksi että riittävän yhtenäisiksi - minuksi. Avain: tilan antaminen: Että annan itsejeni keskustella, vuorovaikuttaa, oppia toisiltaan, oppia kunnioitusta. Siksi. S i k s i . Kaikki tunteet joita mun sisällä on ikinä ollut, on vaan halunnu tulla kuulluksi. Halunnu että niiden olemassaolo tiedostetaan. Että ne hyväksytään. Ne on pieniä lapsia jotka tarvii rakkautta. Yritän tukkia niiden turvan, ne pitää pitää kovempaa meteliä itsestään aivan itsestään. Ku mä päästän ne yleensä astuu sisään ja asettuu.

Mä haluun antaa eri puolilleni tilaa, sillä kaikki ne puolet tuntuu todellisilta ja tärkeiltä. Mussa on hiljaista, syvää, viisasta rakkautta. On valtavaa vihaa ja ylimielisyyttä, tukahdutettua raivoa, vittumaisuutta. PELLE! KOSMINEN KLOVNI! Hämmentävä nerokkuus. psykedeelinen. n-erokkuus. rok-kuus. Minussa on äärimmäisen tylsä, loputtomasti erilaisten kiemuraisten sanavalintojen avulla jaaritteleva, tärkeilevä, pätevä harmaa kyllästyminen joka saa pohtimaan, eikö samaa asiaa nyt olisi voinut tehokkaammin ilmaista tiivistetymmässä muodossa. Informaatioaddiktio. VALTAVA EGOFLIPPI! KATSOKAA MUA, TÄSSÄ MÄ OLEN! Niin vitun iso ego. Mussa on suuruudenhullu taiteilija. Mussa on perfektionisti kontrollifriikki manipulaattori. Kiimainen pikkupoika joka haluaa hyväillä kaikkien söpöjen tyttöjen pyllyjä. Mussa on niin valtava elinjano.

antaa eri puolilleni tilaa, tutkia niiden toimintaa, havainnoida niiden vaikutuksia muhun itteeni ja muihin ihmisiin. Mä haluun yllättää itteni. Yllättää ja tulla yllätetyksi. Itse teossa. Ei absoluuttisia sääntöjä siitä kuinka tulisi toimia, ja sen vuoksi mä kokeilen kaikenlaisia kommunikaatiomuotoja ja olomuotoja ja rooleja. Senkin vuoksi mun kirjotukset aiheuttaa ihastuneita ja kyllästyneitä ja myötähäpeäisiä ja oivaltuneita ja välinpitämättömiä ja aggressiivisia reaktioita. Koska oppiminen on ihanaa, ja mieletön voima mun sisällä on kaipuu uuteen. Mä olen laboratorio. Mun tunteilla saa leikkiä. Ja mä kirjotan tästä koska mä, nöyrimmillänikin, uskon että mä voin rohkaista meitä kaikkia, auttaa meitä oppimaan, auttaa olemaan rehellisesti, hyväksymään. Mä välitän niin saatanasti. Mä haluan edistää meitä. Tökkiä. Töks. Mä tiedän että mä ainakin opin ja olen oppinut. Teiltä kaikilta. Te rikastatte mua loputtomasti. Mä haluun sua.

Luotan: sisäisen pälä pälän hyväksyminen, eri puolien opettaminen vuorovaikutukseen, tekee yhtenäisemmäksi. Ja se sisäinen yhtenäisyys opettaa olemaan muidenkin ihmisten kanssa yhtenäisesti, ottamaan kanssaihmisiä paremmin huomioon, ymmärtämään, myötätunto, ja kuitenkin myös tarpeellinen raadollisuus. Pitämään tarpeen tullen omat rajat. Jokaisen ihmisen voi nähdä ihmisyhteisön pienoismallina. Niinku William Blake sano:

Nähdä Maailma Hiekanjyvässä,
Ja taivas Villikukassa,
Pitää Äärettömyyttä kämmenellä,
Ja elää Iankaikkisuus tunnissa

M*krokosmos m*krokosmoksessa.

Niin, mä olen keskustellut ystävieni - sisäisten ja ulkoisten - kanssa siitä, olenko mä tulossa ihan vitun hulluksi. Ja todennut, että mä olen jo tullut hulluksi, aikoja sitten. Ja nyt ääni mun sisällä keskeyttää ja korjaa - en mä ole tullut hulluksi, mä olen vain lakannut esittämästä ettei mussa olisi ääretöntä hulluutta. Rooli on alkanut muistaa näyttelijänsä. Mä olen tullut hulluuteen, hyväksynyt hulluuden itsessäni peruuttamattomasti olevaksi. Mä olen katsonut ikuisuutta, mä olen katsonut kuinka maailma romahtaa mun silmieni edessä, kuinka kaikki ne konstruktiot joiden varaan olen rakentanut minuuteni ja koko maailman, ovat luhistuneet. Mä olen itkenyt niin paljon, itkenyt itseäni, itkenyt ahdistusta, maailmantuskaa, itkenyt luopumista ja kuolemaa, kauneutta ja toivoa. Mä olen pelännyt, voi luoja että mä olen pelännyt, pelännyt tavallisia asioita ja pilkkaa ja häpeää mitä nyt vähän kaikkea. Mä olen nauranut, nauranut itselleni, älyttömyydelle, väkivallalle, absurdille, nauranut ihmiselle, ihmisyydelle, ihmiskulttuurille, apinoille. Nauranut koska kaikki on selvä. Nauranut sille kuinka tolkutonta on että jotain on olemassa. Oon sattunut nauramaan. Mun kikkeli on näkynyt telkkarissa. Mä olen maistanut omaa paskaani. Mä olen haravoinut lehtiä pihalla. Mä olen saanut ja antanut kipua. Lukemattomia tuntikausia, satoja ja taas satoja tunteja mä olen soittanut kitaraa kadulla. Olen hakannut halkoja. Ja mä rakastan sitä kaikkea addiktin lailla. Mä olen menettänyt järkeni, tuijottanut järkyttyneenä sisälläni kaoottisesti myllertävää valtavaa, sekavuutta ja älyttömyyttä, ja ollut varma siitä että nyt napsahtaa.

Ja sitten mä olen taas huomannut olevani tässä niinku aina ennenkin. Muistanut että mä olen niin niin normaali. Mussa on valtavasti selväjärkisyyttä. Musta mä olen, yksi selkeimmistä tuntemistani ihmisistä. Ja nämä puolet on olossa yhtä aikaa. Mä olen ainutlaatuinen, samanlainen kuin kaikki muutkin.


Hulluus on sisäänrakennettua ihmisyyteen - kielikin on jo juuriaan myöten skitsofreenistä. Se painaa maailman täyteen leimoja, lyö sen pirstaleiksi, luo todellisen illuusion siitä ettei maailma ole täysin yhtenäinen.

Ja mitä tälle voi tehdä? Sitä voi tuoda näkyviin. Sitä voi tarkastella. Sen kanssa voi ryhtyä yhteistyöhön vaikka samalla haluu vastustaa ja lakaista maton alle. Ei erillisyys ole pahaa. Se on välttämättömyys, työkalu, olemisen raastava ihana.

Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksi.
Yksi puoli mussa tietää että kaikki on yksin.


Aika vähän paranoiaa. Mä ajattelen, että jokainen sellainen ihminen, joka tuntuis toimivan mua vastaan, itse asiassa vaan tavoittelee onnellisuutta tavalla jonka parhaalla ymmärryksellään uskoo skulaavan. Syyttää nyt sokeudesta.

Paranoian sijaan mussa on pronoiaa. Pronoia tarkottaa sitä, että mä näen koko maailman toimivan mun puolesta ja kanssani, tekevän töitä mun ja meidän hyväksi. Positiivinen salaliitto tukee kaikissa pyrkimyksissä, etenkin silloin kun pyrkimykset tekee yhdessä. Pronoian ei välttämättä tarvii olla totta missään absoluuttisessa mielessä. Riittää, että se on hyvä pesuohjelma jonka mä voin asentaa mun aivoon. Kappas vaan, sehän toimii.

Ihana leikkikenttä, tämä maailma. Mitenköhän tän tekstin lopettais?