IRC-Galleria

Ei ole helppoo olla mukava ja hauska. Siitä koituu helposti ongelmia itselle. Haluaisin olla välillä vähemmän hauska ja mukava Henna. Jospa minutki otettaisiin vakavasti joskus, mut oma vikanihan se on jos luullaan tyhmäksi. Olen aina hyvin koominen ja pellemäinen. Ehkä se huumori on ollut minun tapana selvitä tästä elämästä mikä on tähän asti tehnyt pelkästään kipeää. Varsinkin sellaiset asiat, joita rakastaa, satuttaa eniten.

Voi olla, jos hirveesti muutun tästä, niin voi olla että kohta karkotan kaikki ystävät läheltäni. Olemalla hiljaisempi, totisempi, asiallisempi, kliinisempi, vähempi aidompi. Mutta parempi niin kuin kokea aina alemmuuden tunnetta monessakin asiassa. On minullakin oma ylpeyteni.

Mutta voi muuttumisesta koitua hyvääkin, ehkä en hölötä niin paljon ja annan muillekin suunvuoroa. Koska minähän olen aina äänessä ja sellainen tilan "haltuunottaja" Minun pitäisi osata olla myös sivustaseuraaja.

Minulla on ollut neljä "piikkiä lihassa" aina.

1. Ulkonäkö:, Enemmänkin oman vartalon hyväksyminen. Ala-asteena pienesti pullukkana tyttönä sain jatkuvaan kuulla olevani V:n ruma ja V:n läski. Se jättää arpensa. onneksi olen oppinut arvostamaan itseäni tällaisena kuin olen, kiitos siitä kuuluu eniten ystävälleni Helille, joka aina jaksaa muistuttaa miten kaunis ihminen olen. Pitkänmatkan tappelemisen Helin kanssa olen alkanut antaa sille jästipäälle jo periksi. <3 Olen oppinut toteamaan, että vaikka minulle ei ole mikään paras kroppa, on minun kasvoni ainutlaatuiset ja kauniit. Ja pidän silmistäni erittäin paljo. Tämänkin toteamisen opetteleminen vei vuosia.

2. Luottamus ihmisiin: Lapsena petetyksi tulleena ystävyyssuhteiden osalta on vaikeaa luottaa ihmisiin, ilman, että pelkää, että minun selän takanani nauretaan tai minut hylätään. Onneksi sain hyvän ystävän yläasteella muutettuani pielavedelle 14 vuotiaana, aikaan, jolloin tein todella paljon töitä asian kanssa 8 vuoden koulukiusaamisen loputtua. Oli vaikea alkaa rakentamaan ystävyyssuhteita tuolloin. Ison kiitoksen siitä saa Heidi, joka opetti minua rakastamaan ilman pelkoa. Vaikka olemme paljon erossa, näemme maksimissaan 2 kertaa vuodessa, hän on aina yhtä rakas ja jatkamme joka kerta nähdessämme siitä mihin jäimmekään.

3. Ratsastus ja hevoset: Suuri rakkauteni. Tästä voisi kirjoittaa vaikka romaanin. 12- 13 vuotiaana sain käydä kerran viikossa tunnilla. Sielläkin opetus oli vaativaa, minulle huudettiin, mikä sai minut lukkoon ja sillon en viimeistään osannut mitään. Myös aina virheistä sanottiin, ei siitä mitä tein oikein. Koskaan ei tullut sitä positiivistä, vaan keskityttiin niihin puutteisiin ja sen vuoksi tuntui että olin vain täynnä puutteita. En ikinä saanut kunnon varusteita, joten kollareissa ja kumppareissa ratsastaessani tunsin alemmuudentunnetta toisiin tyytöihin verrattuna, joilla oli hienot trikoot ja saappaat sekä silkkihansikkaat. Ja he nokka pystyssä, optettajien perhetuttujen lapsina saivat erityiskohtelua. Ja minä olin taas altavastaaja. Mutta minun vahvuus on aina ollut se suuri rakkaus eläimiin, hyvä tunne-äly, ja henkinen yhteys kaikkiin luontokappaleisiin. Sen olen huomannut myös hevosten käyttäytymisessä minua kohtaan, kyllä ne minusta pitivät enemmän kuin muista tytöistä, koska olin enemmän rohkaiseva ja annoin heti kiitosta. Tulen paremmin toimee eläinten kanssa kuin ihmisten, sen olen itse todennut ja moni on minulle niin sanonutkin. Olen vähän kuin joku metsänhenki tai intiaani. Lapsuuden tunneilla käynti jätti traumoja. Jo se asennoituminen minua kohtaan talleilla, sai minut lukkitumaan. Siksi karsastan talleja , niiden ilkeitä ja kovasanaisia opettajia sekä itsestään liikaa luulevia ylimielisiä ratsastajia, jotka ovat saaneet vanhemmiltaan kaiken. Ne ei tiedä miltä tuntuu taistella joka asiasta halki elämän. Jokainen päivä tuntuu kuin eläisi sotatantereella. Siksi neuvojen vastaanottaminen ratsastuksessa on minulle vaikeaa. En kestä yhtään muistutusta lapsuuden ratsastustunneista, joka mursi viimeisimmänkin itsetuntoni. Nykyään olen saanut nauttia siitä vapaudentunteesta, mitä saan ratsastuksesta. Siksi olenkin addiktoitunut ratsastamiseen. Saamme olla hevosen kanssa yhdessä villiä ja vapaita, ilman mitään paineita ja jännitystä, mitä ratsastaminen on minulle aikoinaan ollut. Haluan kehittyä omaa tahtiani, minulla on selkeät tavoitteet ja etenen niissä ilman kiirettä ja painetta. Se, että minulla on hevonen ja kohta toinen, on vuosien työn tulos. Ne tuhannet litrat kyyneleitä, mitä olen asian eteen vuodattanut, saa kohta arvon. Niitä ei ole turhaan valutettu.

4. Musiikki. Ennen kouluaikoina osasin tätä asiaa vain ja ainoastaan arvostaa itsessäni. Mutta siitäkin on kipeä muisto. Tietysti vanhempainilloissa ja joulujuhlissa laulaminen oli kunnia- asia. Tosin ei oopperalaulajaksi haukkuminen sen edestä ollut mukavaa. En tiedä mitä minulle tapahtui aikuisiällä musiikin suhteen. Se itsevarmuus vain yhtäkkiä katosi. Jotenkin esiintyminen pelottaa ja jännitys saa ääneni jäämään kurkkuun ja kaikki menee päin persettä. Hyvää Palautetta olen saanut lauluni herkästä ja aidosta tulkinnasta, mikä on varmasti totta, koska tiedän mistä laulan enkä laula mitä tahansa ilman tunnetta. Mutta usein myös itken laulaessani, koska asiat ovat satuttaneet niin paljon. Mutta tiedän että pelosta pääsee vain eroon laulamalla, onneksi minulla on pari ihmistä joille voin laulaa ilman paineita


Tässä vähän itsepohdiskelua omalle käyttäytymiselle. Pyydän myös anteeksi, jos olen ketään loukannut joskus. Toivon mukaan tämä selvittää asiaa edes vähän. Jos ei niin antakaa minun vaan sitten olla. Tiedän, olen vaikea tapaus. Mutta olisitte tekin jos olisitte kokeneet kaiken saman.

http://www.youtube.com/watch?v=i5JU5NpdBW4