IRC-Galleria

Nyt on olo, et tahtosin asua Amerikoissa ja ampua eräältä mieheltä pään kunnon haulikolla!

Miten joku voi olla niin paskiainen? Ei sillä etteikö mun elämä ois muutenki jo menny vituiks, mut oishan se ollu kiwa tietää, et ehk siel tunnelin päässä on valoakin eikä ainista samaa pimeyttä mistä ei tunnu nykyään pääsevän juoksemallakaan karkuun.

Oon jo jopa miettiny et syy siihen miks tahtoisin niin kowasti tämän ihmisen poistuvan elämästäni tai no häipyvän täältä kuolevaisten maailmasta kokonaan, on ehkä se et mä oon ite niin heikko. Tuntuu et pelkkä tieto sen ihmisen läsnäolosta jossain päin maailmaa saa jalat pettämään ja tulvaportit aukeamaan. Itse en koe tehneeni kauheasti väärin. Koitin aina olla hyvä, liiankin hyvä ja se meinasi suistaa pois hyvältä radalta. Koulun hoidin hyvin ja aina koitin saada hänen silmiinsä syttymään sen saman loisteen jonka näin joskus lapsuudessani teoilla, joista hän voisi olla ylpeä. Nyt jälkeenpäin ajateltuna, mitä virkaa tekoni ajoivat? Eivät yhtikäs mitään, tuntuu että on menettänyt enemmän kuin saanut takaisin tai tullut hyväksytyksi.

Ja kuinka vaikeaa on nyt, kun koittaa yrittää elää, normaalisti. Ilman turhia riitoja, jatkuvia huutokonsertteja, pelon tunnetta siitä, että saa rangaistuksen.

Tuntuu, että on koittanut parhaansa, tavalla tai toisella.

Ja nyt sitten täytyisi totutella tähän uuteen rytmiin; ei särkyneitä lasiastioita keittiön lattialla, ei mustelmia eikä punaisia kohtia ihossa, ei itkemistä, ei ainaista mielistelyä vain säästyäkseen pahalta, ei henkistä painetta, ei raskaita olkapäitä, joita ei jaksanut joskus nostaa edes ylös.

Kaipa tästä tilanteesta voisi sanoa olevansa onnellinen. Jopa seesteinen.