Ilmekkään värähtämättä, veren pumppausten välissä, kyynelrauhanen valuttaa läpinäkyvää nestettä kyynelkanavaa pitkin, joka liukuu silmäkulman rajalla ja valahtaa alaluomen yli. Yksinäinen helmi pyörii, kuolon kireällä iholla, kuluen joka millillä jonka se liikkuu. Jättäen jälkensä puhtaalle poskelle, polttavan vanana ja kylmänä halauksena. Raapien posken pintaa, kyynel valuu painavasti leuan loppuun ja hajoaa pirstaleiksi. Repien läpi ilman, se katoaa molekyyli toisensa jälkeen, muisto muistolta, syöksyen atomin kokoiseen kadotukseen ja lopulta sulautuu historian mereen, muiden menneiden ajatusten joukkoon.
Vana kirvelee, kuin siihen hinkattaisiin nokkosilla. Hampaat kuluvat vastakkain, pojan purressa kipua pois. Hänen niskansa tärisee leukojen puristuessa yhteen, vähät välittämättä hampaiden narskuvasta protestoinnista.
Hän nostaa kynän ja kirjoittaa:
"Älä pyyhi toisen vuoksi vuodatettuja kyyneliä. Sinun täytyy nähdä ja tietää miksi ne ovat siinä. Tee selväksi henkilölle joka kyyneleet ansaitsee, että tuska joka poskiltasi heijastuu ei ole sinulta vaan häneltä. Hänen täytyy oppia ettei satuta muita, kuin on satuttanut sinua. Tai ettei hän satuta itseään. Anna lähimmäiselle mahdollisuus kuivata ahdinko puolestasi. Lohduttaa sinua, olla tukena ja olla tärkeä. Henkilö joka auttaa toista auttaa myös itseään. Anna uusien tuulien kuivata kasvosi. Viimeistään aika, ohimennessään, kyyneleesi häivyttää. Älä pyyhi toisen vuoksi vuodatettuja kyyneliä, äläkä häpeä niitä. Sillä tuska jota sisälläsi tunnet on rakkaus mitä itsessäsi kannat. Ja rakkaudesta, kaiken alkuvoimasta, ei voi kuin olla ylpeä."
Toinen kyynel valuu pitkin hänen poskeaan. Hän rikkoo kehonsa kireyden ja nostaa katseensa aamun uutta syntymistä kohti. Hänen huulensa eivät hymyile, hänen mielensä ei laula, mutta hän on turvassa koska on saanut uuden auringon saattamaan hänet uuteen päivään.