IRC-Galleria

[ 2. Moos. 3:14:14. Jumala vastasi Moosekselle: ”Minä Olen se, joka Minä Olen.” Ja Hän sanoi vielä: ”Sano israelilaisille näin: ’Minä Olen’ lähetti minut teidän luoksenne.” ]

Minä olen - on vallitseva olotila, vakaa ja pysyvä, tai muuttumaton järkähtämätön persoona. ''Minä Olen'' - Jumalan nimenä on siis tätä tarkoittava muoto. Ei siten kuin minä olin tai minä muutun muuksi. Ihminen ei voi olla sellainen, 'minä olen' pysyvä persoonamuoto. Ihminen ei voi sanoa näin esimerkiksi: 'minä olen se mikä minä olen' Koska se on vale, paitsi jos ihminen on vainaa.

Ihmisen tarkoitus on tulla sellaiseksi kuin Jumala on. Ihminen saa sanoa omalla kohdallaan sanat muodossaan, 'minä olin' tai 'minä muutun'. Ihminen saattaa sanoa vasta taivaassa, kun kaikki on täytetty että 'minä olen'. Mutta niin kauan kuin on taipaleella, ei voi niin sanoa, ja siihen myöskään tyytyä. Kilvoitteleva uskova ei voi pysähtyä, ja olla paikoillaan. Elävästä uskosta - elävä uskova ei jää paikoilleen. Mutta kuollut usko ja uskova ei liiku, vaan on.

Jumala on elävä persoona - ''Minä Olen''. Mutta uskova joka on paikoillaan, aloillaan siinä 'minä olen' - tilassa, se ei kasva ja muutu, sellainen ei valvo, sille itse asiassa kaikki on vaan unta ja samantekevää. Se ei kehity, se on kuollut ja ytimetön kuori. Sillä on vaan nimi, mutta ei tunnistusta sisällään elämästä, joka muuttaa ja kehittää ja kasvattaa. Sellaisessa ei ole rankaa.

Minä olen jotakin mieltä. Noin voi ilmaista. Mutta toisena päivänä olenkin toista mieltä. Silloin minä olin. Ja se hajosi ja katosi. Uusi on sijaan tullut. Vai onko? Ehkä joku pitää kiinni sanoistaan, eikä Jumalasta. Tulisi aina pysähtyä miettimään sanojen merkitystä, mitä sanoo, tarkoittaa ja kirjoittaa.

Toisekseen en ole se mikä olen. En ajattele mitä olen. Ajattelen mitä on Jumala, joka on MINÄ OLEN. On syntiä kiinnittää ylenmääräisesti huomioita luotuun. On Jumalan tahto että Luotu, katsoo ja luottaa omaan Luojaansa. Luotu on Luojan luoma. Hänen yhteyteensä luotu ja tarkoitettu. Ei katsomaan ja ihailemaan itseä itsessään, vaan jos jotakin itsessä on ihailtavaa, se on Jumalan Kunniaa. Ja Hänen kiitos siitäkin olkoon.

Ihminen Luotuna saa, antaa kunnian Luojalle kaikessa merkityksessä. Ihminen luotuna taideteoksena voi koroittaa Jumalan luomistyötä Hänen nöyryydessään ja Hänen koroituksekseen. Amen!

Room 6:11 Samoin tekin ajatelkaa olevanne kuolleita synnille, mutta Jumalalle eläviä Messiaassa Yeshuassa, meidän Herrassamme.

Heb 12:2 kiinnittäen katseemme uskon alkajaan ja täyttäjään, Yeshuaan, joka Hänelle tarjolla olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle.
!!!

Tämä seuraava jae on erityisesti jokaisen sielun syytä omaksua:

Kol 3:2 Kiinnittäkää ajatuksenne siihen mitä on ylhäällä, ei siihen mitä on maan päällä.

( 2Ms 31:3 Minä Olen täyttänyt hänet Jumalan Hengellä, taidollisuudella,
ymmärryksellä, tiedolla ja kaikenlaisella kätevyydellä )

RAAMATTU 2005 ~ Käännös: http://www.nettiseurakunta.net/2005

( Fuusioituminen = sulautumista & yhtymistä yhteen organismiin, organisaatioon, mieleen)

Olen tullut mielenmuutokseen viimeisten aikojen kuluessa. Monet aiemmin kirjoittamani ei päde minuun enää. Niitä sanoja ei voisi enää tunkea minuun mieleni sisääni. En enää kykene niitä omaksumaan ja samaistumaan niihin. Muutun koko aika mieleltäni, Jumalan vaikutuksesta. En halua että seuraavien aikojen kuluessa, ole näin köyhästi ajatteleva ja tunteva, myöskään kokeva kuin tänä hetkenä.

Mutta myöskään en halua että minua muuttaa maailma. Vaan muuttajani on Jumala, ja Jumalan Pyhä Sana, ja Jumalan Henki tekee sen työn minussa.

Kuinka on sinun laitasi?
Millaiseksi sinä muutut?
Kuka sinua muovaa ja muokkaa?
Mikä on sinun esikuvasi?
Oletko myös itsellesi rehellinen, sanoessasi sen?
Onko se pysyvä muutos?
Mikä sinussa muuttuu itseasiassa?
Millainen sinä haluat olla?

Ole rehellinen itsellesi!

Omaksumisen kautta tulee mielen muutos, mitä sitten omaksutkin - olet sitä.

Haluatko että oma pääomasi muuttuu ja kehittyy?
Haluatko että uskosi muuttuu, syvenee ja kehittyy?

Pysyvä muutos tapahtuu vasta kun hiljenee tälle maailmalle. On neutraalinen maailmalle, lakkaa siis imuroimasta ja omaksumasta maailmallisia asioita itseensä.

Haluatko olla liitossa maailman kanssa - vai Jumalan kanssa?
Haluatko tuntea Jumalan vai itsesi, enemmän kuin muuta?
Mitä sinä rakastat ja palvot, mille suot huomiotasi ja aikaasi?

Pyydän - ole rehellinen itsellesi ja Jumalalle!

Mitä se voi ollakaan sinun elämässäsi, kun todella pääset lähelle Jeesusta kokemaan Hänen rakkauttaan ja yhteyttään, eli samaistua Häneen. Nämä ei ole vain sanoja, ne ovat avaimia, taivaallisia avaimia, joita sinun olisi hyvä sovittaa itseesi, ehkä lukkosi kaipaa sulaa, ehkä lukkosi kaipaa puhdistumista ja uusimista. Mitä voisit ollakaan, kun asettaisit koko elämäsi Jeesuksen harteille, ja antaisit Hänen ohjata ja kasvattaa sinua.

Voit olla hyvin tärkeä ihminen Jumalan tarkoituksessa ja palveluksessa!

Eikö liika itseensä katselu ole henkilöpalvontaa? Liika paapominen ja hemmottelu on nimittäin syntiä. Mikä on liikaa? Eikö ole niin että on syntiä ylenmääräisesti paapoa kehoa ja aisteja nautinnoin. Raamattu sanoo, että olisi parempi tyytyä alhaisiin oloihin. Näin Apostoli Paavali sovelsi sitä omaan elämäänsä, siis kuritti ja alisti jopa ruumistaan, että myös opettaessaan, kestäsi ne sanat koetuksenkin edessä, eikä olisi valehtelija.

Raamattu antaa sen kuvan, että saa nauttia luonnon suomista antimista, mutta oikeastaan se ei hyödytä mitään. Noo, mitäpä tässä ei mitään- tyhjyyttä kiinnostaisi ja hyödyttäisi paapoa. Mikäli se nimittäin nousee elämän tärkeimmäksi asiaksi ja merkityksesti, se on syntiä. Itse en ainakaan koskaan halua jäädä ennalleni, toisin sanoen siis takapakkia maailmalliseen puoleen ottaa. Eli siis en tahdo, minäkään joka kirjoitan tai puhun näin, olla kaksimielinen.

Oi Jeesus rakkaani...

[ Luuk 9:62 Mutta Yeshua sanoi hänelle: ”Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias Jumalan valtakuntaan.” ]

[ 1Ms 19:26 Ja Lootin vaimo, joka tuli hänen perässään, katsoi taaksensa, ja niin hän muuttui suolapatsaaksi. ]

RAAMATTU 2005 ~ Käännös: http://www.nettiseurakunta.net/2005

Se joka uskaltaa olla VAHVA - se uskaltaa olla myös HEIKKO !

Se joka haluaa ja on TÄYSI - sen pitää olla myös täysin TYHJÄ !

Se joka kokonaan on EHJÄ - se on ensin oltava ollut RIKKI !

Se joka haluaa elämänsä Herralle ELÄÄ - sen pitää ensin myös itselleen KUOLLA !

Se joka haluaa voittajan KRUUNUN - sen on ensin kannettava oma RISTINSÄ !

Se joka haluaa SIUNAUKSEN - sen on ensin uhrinsa UHRATTAVA !

Se joka haluaa olla täysin PYHÄ - sen on luovutettava olevaisuutensa Kristuksen VEREN alle !

Se joka haluaa OMISTAA - sen on omaksuttava myös LUOVUTUS !

Se joka voi ja saa HALLITA - sen on kyettävä olla myös olemaan NÖYRÄ !

Amen!

Taidolliset ovat nämä sanat... kiitos Jeesus..

Se joka kerskaa, sen kerskauksena olkoon Risti ja Jeesus..
Sillä Ristin Sana on hullutus tälle maailmalle.
halleluja... ihana Jeesus..

[ 1Ms 22: 6. Ja Aabraham otti polttouhripuut ja sälytti ne poikansa Iisakin selkään — itse hän otti käteensä tulen ja veitsen, ja niin he astuivat molemmat yhdessä.
7. Iisak puhui isällensä Aabrahamille sanoen: ”Isäni!” Tämä vastasi: ”Tässä olen, poikani.” Ja hän sanoi: ”Katso, tässä on tuli ja halot, mutta missä on lammas polttouhriksi?”
8. Aabraham vastasi: ”Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani.” Ja he astuivat molemmat yhdessä.
9. Ja kun he olivat tulleet siihen paikkaan, jonka Jumala oli hänelle sanonut, rakensi Aabraham siihen alttarin, latoi sille halot, sitoi poikansa Iisakin ja asetti hänet alttarille halkojen päälle.
10. Ja Aabraham ojensi kätensä ja tarttui veitseen teurastaakseen poikansa.
11. Silloin Luojan enkeli huusi hänelle taivaasta sanoen: ”Aabraham, Aabraham!” Hän vastasi: ”Tässä olen.”
12. Niin hän sanoi: ”Älä satuta kättäsi poikaan äläkä tee hänelle mitään, sillä nyt minä tiedän, että sinä pelkäät Jumalaa, kun et kieltänyt minulta ainokaista poikaasi.”
13. Niin Aabraham nosti silmänsä ja huomasi takanansa oinaan, joka oli sarvistaan takertunut pensaikkoon. Ja Aabraham meni, otti oinaan ja uhrasi sen polttouhriksi poikansa sijasta. ]

Voimme myös uhrata oman Isakkimme Jumalalle. Näin koen, että pitää tehdä. Mutta mikä on se oma Uhri - se Isak? Sen uhrin osoittaa Herra itselle. Mikä on se Isak, ja tuleeko Herra väliin? Kun Herra puhuu siitä, niin parempi totella Häntä.

Herra oli Abrahamin, pää. Hän oli kuuliainen Herralle, ei itselleen. Ja Herra tuli väliin, ei epäusko tms... vaan näin todellakin tapahtui. Abraham, oli kuuliainen. Noudatti Herran tahtoa ja sanoja. Ei päättänyt , vaan Herra päätti.

Ei suinkaan kaikki Herralle uhraaminen ole, iloa- kuten Raamattu puhuu eräässä kohdassa, että iloista antajaa Jumala Rakastaa, tämä uhri tarkoittaa esim. palvelusuhreja (aikaa, kuuntelua, auttamista, anteliaista jakamista & tukemista ym..). Ei kaikki uhri ole ainoastaan vain pinnallista.

Voi kun rakastan Herraa. Ja haluan miellyttää Häntä tottelemalla Häntä. Tiedän mitä on uhraaminen. Tiedän mitä on kun uhraa, niinkuin Abraham uhrasi Isakin. Olen ikäänkuin matkalla uhrikukkulalle. Tiedättekö, ei se ole riemua. Ei ole Happingia. Ei se ole karkeloa.

Ei, se sattuu... se sattuu. Se on jotain ainoaa... se on jotakin, mihin on paljon satsannut ja asettanut toiveita. Se on sen luovuttamista, mikä on koko elämän tärkein asia. Se johon on tähdännyt kaiken ja syvästi kiintynyt.

Ei se ole helppoa, ei se ole nopeaa käyntiä. Se on erittäinkin hidas prosessi. Sen matkan aika, pitenee ja pitenee ja pitenee.... Sen matkan aikana ehtii ajatella niin paljon, sitä mitä oli, ja mitä olisi voinut olla. Siihen ei kiirehditä ja syöksytä - että voi kun se olisi jo ohi. Vaan se matka on jo prosessi.

Mutta uskoiko Abraham ihmisiä? Luottiko Hän ihmisiin? Keneen hän luotti? Se keneen hän luotti, Häneen hän myös sitoutui. Tämä tarkoitti, että hän ei uskoutunut tässä muiden varaan. Yksistään Herran varaan ja Hänen kuuliaisuuteen.

Kun menemme uhraamaan jotakin elävää itseämme koskettavaa, jotakin konkreettista johon on kiintynyt, ei asennetta, ei syntiä, vaan jotain kouriin tuntuvaa ja näkyvää, se on Jumalan ja ihmisen sopimus. Hyvä esimerkki on lupuminen jostakin (kuolema & jäähyväiset yms..) Se matka on surutyötä.

Joku voi joutua tosin vasten tahtoa siihen prosessiin, joku päättää haluta uhrata, enemmän kuin elää itselleen ja omistaa. Joku kokee kutsun Herran kehoittamana, ja näin uskollisesti tottelee. Se on todella Jumalaan syvästi vaikuttavaa, kun ihminen vapaa ehtoisesti, antaa jotakin elämäänsä tärkeämpää Hänelle.

Herra on pää. Ja teet sen Hänelle, uhraat (luovutat, päästät irti) sen uskon määrän mukaan, mikä on sinulle uskottu lahjana. Silloin olet Hänen varassa, et tukeudu muihin. Vaan kuljet ihan itse uhria kantaen, tai sen rinnalla, kuten Isak oli Abrahamin rinnalla. Vieläpä Isak, kantoi selässään...

Mikäli itse väsyisin kesken matkaa, niin silti on sillä tavalla, että noudatan suunnitelmaa, en käänny. Vaan olen uskollinen. Herra on minun pääni. Ei ihminen. Kenelläkään ei tosin sanoen ole oikeutta asettua tielleni poikkiteloin. Kenelläkään ihmisellä ei ole valtaa minun ylitseni, ei mitään oikeutta olla päättäjäni. Mutta mikäli nainen olisi aviossa, aviovaimon pää ja päättäjä olisi tietysti hänen aviomiehensä. Ja näin ei vaimo olisi itsensä oma.

Mutta yksin eläjänä, orpona tässä maailmassa, päättäjäni on Herra Jeesus. Miellytän Häntä, elän Hänelle, uskoudun Hänelle, luotan Häneen. Ja noudatan Hänen tahtoa ja teen Hänelle omat palvelustyöni ja uhraan Hänelle. En ole ihmisten orja, ihmisten alainen. Ihmisten varassa. Vaan Herran varassa. Ja näin kenelläkään ei ole oikeutta astua siihen väliin, koskaan - missään tapauksessa!

En ole tämän maailman kansalainen, vaan taivaassa on yhdyskuntani. En ole tämän maailman orja. Sen hihnoissa. En ole ihmisten orja ja vedettävissä. En ole sellainen että tarvitsen tuekseni, pillereitä, kontrolleja tms... vaan pelkkä usko riittää. En suostu muuhun asettamaan itseäni, kuin Herran varaan. Näin on Raamatun ajan pyhät tehneet. Ja näin toimin minä myös. Mutta joudun kuitenkin minimissä määrin, toimeentulon tähden olemaan joihinkin tahoihin nähden velvollinen.

Tämä tarkoittaa myöskin sitä, että koskaan, ei minun elämäni perusasioista (terveys & elämä) päätä mikään, sillä päättäjäni on Herra. Olen Hänen käsissään. Kaikki minä voin Hänessä. Hän on taivaallinen ylilääkäri, hän on kaikkeni. Hänen Sanansa on leipäni ja ravintoni, ja Pyhä henki on minut eläväksi tekevä virta. Kukaan ei saa minua ottaa pois Herran kädestä. Vain ja ainoastaan Herralla on lupa luovuttaa nainen aviomiehelleen.

RAAMATTU 2005 ~ Käännös: http://www.nettiseurakunta.net/2005

Ei kaikkea tarvitse ymmärtää, ei kaikkea tarvitse selittää. Vain uskoa, se riittää... uskoa se mikä on totta. Ymmärrys on oma rikkaus. Se on hitaasti kehittyvä piirre... anna sen kehittyä rauhassa. Se on Jumalan Hengen työ. Usko ainoastaan..

[ 2.Tim. 2:20-21 Mutta suuressa talossa ei ole ainoastaan kultaisia ja hopeisia astioita, vaan myös puisia ja savesta tehtyjä: toiset ovat arvokkaita asioita varten, toiset taas arvoltaan vähäisempiä asioita varten. Jos joku siis puhdistaa itsensä tällaisista asioista, hänestä tulee astia arvokkaita asioita varten, pyhitetty ja hyödyllinen isännälle, valmiina kaikenlaisiin hyviin tekoihin. ]

Jumala ei jaa Kunniaansa ihmisen kanssa. Ihminen on Hänen astiansa. Ihminen päättää tosin - antautuako vai ei? Jumala on valmis, ihminen ei ole. Jumala voisi tehdä savesta lasin, lasista kultaisen ruukun. Millainen voikaan olla se palvelija, joka antautuu Hänelle, tulessa poltettavaksi. Ei saviastia joudu vielä kummoiseen käsittelyyn. Mitä arvokkaampi aine, sen kuumempi on lämpötila. Sen pienempi on ihminen, sen suuremman kärsimyksen kautta se tapahtuu.

[ Snl 25:4 Kun hopeasta poistetaan kuona, kuontuu ( jalostuu, erottuu, muodostuu ) kultasepältä astia. ]

Mutta kulta ei särjy kun se putoaa, se ei mene rikki ja lommoudu. Savi rikkoutuu, lasi rikkoutuu. Mutta mitä täydempi on Jumalaa, ja mitä vähäisempi itseä, sen lujempi on usko ja astia. Sen enemmän se kestää painetta. Ja se on paljon korkeammalla Jumalan silmissä kuin halpa. Sillä sitä on Jumala todella paljon arvostanut ja todella paljon hionut. Ja se astia on todella rakastanut Jumalaa, antautuessaan, niin paljon pienemään vapaaehtoisesti. Sellainen palvelija on todella arvollinen - Hänen tekonsa. Sellaiselle palvelijalle voi uskoa paljon asioita.

Ensin on valaja (hellää käsityötä =vauvavaihe uskossa), on myös veistäjä ( terävää, hidasta & käsityötä=kärsivällisyys vaihe), sitten on seppä (kipeää & kuumaa =tosi pyhitys vaihe, täysi antautuminen).

[ Joh 13:15 Minä nimittäin annoin teille esikuvan, jotta niin kuin Minä olet tehnyt teille, myös te tekisitte. ]

[ Flp 3:17 Olkaa minun seuraajiani, veljet, ja katselkaa niitä jotka vaeltavat tällä tavoin, niin kuin teillä on esikuvana meidät. ]

[ 2Tes 3:9 ei siksi etteikö meillä olisi valtaa siihen, vaan siksi että me asettaisimme teille esikuvan, jotta te tekisitte niin kuin mekin. ]

[ 1Tim 4:12 Älköön kukaan halveksiko sinun nuoruuttasi, vaan ole uskovien esikuva sanassa, käytöksessä, rakkaudessa, Hengessä, uskossa, puhtaudessa. ]

[ 2Tim 1:13 Ota esikuvaksi ne terveet sanat, jotka olet kuullut minulta, uskossa ja rakkaudessa joka on Messiaassa Yeshuassa. ]

[ Titus 2:7 Aseta itsesi kaikessa hyvien tekojen esikuvaksi, ja olkoon opetuksesi vääristymätöntä, vakavasti otettavaa, vilpitöntä. ]

[ Pt1 2:21 Tähän teidät on nimittäin kutsuttu, koska myös Messias on kärsinyt meidän puolestamme, jättäen teille esikuvan, jotta te seuraisitte Hänen jälkiään. ]

[ Apt 26:29 Mutta Paavali sanoi: ”Toivoisin Jumalalta, että, olipa vähällä tai paljolla, et ainoastaan sinä, vaan myös kaikki te, jotka minua tänään kuulette, tulisitte sellaisiksi, kuin minä olen, näitä kahleita lukuunottamatta.” ]


Mitä on tämä esikuvallisuus? Se ei ole sitä, että palvotaan lihaa, tyyliä, muotoa, kauneutta, titteleitä, seteleitä, omaisuutta. Se on sitä mikä on elävää uskoa toteutettuna. Mikäli se on ihmistä koroittavaa, se on väärä esikuva. Mutta kun se koroittaa Jumalaa ja Kristusta, se on arvollista. Sitä on myös sitä uskonkilvoittelua, että pyrkii samaan päämäärään, sen esikuvan, haastaman elämän tavan mukaisesti, mikä seuraa ja noudattaa Jumala tahtoa.

Raamatussa on hyvin paljon henkilöitä jotka ovat meille esikuvaksi. Mutta tämäkin aika tarvitsee heitä. Jotka elää suvereenisen antautuneesti Jumalalle. Paavali oli todella rohkea, kehoittaessaan uskovia olemaan Hänen seuraajiaaan. Hän tiesi että Hänen elämänsä noudatti Jumalan tahtoa. Ja hän saattoi niin sanoa, koska se ei ollut ihmiseen, eli häneen itseensä perustuvaa.

Apostoli Paavali oli hyvin nöyrä Jumalan palvelija. Myös Jeesus oli maailmassa palvellessaan erittäin nöyrä. Vain sen joka on nöyrä, tietää mitä on olla itsessä nolla. Ja ilman tyhjyytttä, ei tule täyteyttä, ilman omaa alamaisuutta, ei tule Jumalan yksinhallintaa. Miten apostoli Paavali tuli sellaiseksi? Hän tuli monien kärsimyksien ja paastojen koettelemana ja läpikäymänä siihen pisteeseen. Siinä vaiheessa, mihin hän ylti, tuli Kristus Hänelle kaikki kaikkeen.

Apostoli Paavali tilitti elämäänsä, uskovat saivat tietää hänen vaiheistaan, ja tiesivät miten tulla Jumalan käyttämäksi ja Kristukselle alamaiseksi. Se mitä Hän kävi lävitse elämässä, hän ei sitä toivonut muille, mutta se mitä hän saavutti omaksuen, sitä hän toivoi uskoville. Helppo elämä ei takaa sitä, että tulee koskaan syvällistä samaistumista Kristukseen.

Paavali olikin siksi mielistynyt moniin kärsimyksiin, sillä sen tähden hänessä tuli kasvua ja sen tähden hän tuli enemmän tuntemaan Herraansa Jeesusta. Kyllä ihminen, joka haluaa todella todella tuntea Herransa, hän asettaa itsensä likoon. Hän tahtoo paastota. Hän haluaa olla kärsivällinen, hän haluaa sanoa ''ei'' monille asioille. Hän ei halua olla helpon tien kävijä.

Ei ole niin että sen kärsimyksen tulee tapahtua vasten tahtoa, niin että joku tulee ja tekee pahaa, ja näin joutuu siihen. Vaan ihan omalla tahdolla vaan päättää kieltäytyä monista hauskuuksista, haluista, himoista ym.. Näin Jeesus toimi, näin opetuslapset toimivat. Ja se on avain Jumalan miellyttämiseen ja Kristuksen syvällisempään tuntemiseen. Tämä on hyvin esikuvallista. Tämä on hyvä esikuva noudatettavaksi.

Mitä sitten saadaan kun toimimme näin? Kieltämällä mukavuuksia ja tottumuksia itseltämme. Silloin me astumme Jumalan puolelle. Me astumme uskoon. Me sitoudumme tekemään sen sen tähden, että Jeesus on niin rakas. Sen tähden että olisimme Hänen todistajia. Ilman läheistä tuntemista ja samaistumista Häneen, emme voi tuodakaan Hänen salattuja sanoja, joita Hänen antaa sydämellemme. Ilman sitä emme tuo Hänen tulvivaa tuoksua esille, niin parfyymimaisena, kuin olisi mahdollista.

Ilman Hänelle luovuttautumista, ja Häneen sitoutumista, uskoon astumista, emme voi täysin olla kykeneväiset todistamaan Hänestä, vaan aina maistumme itseltämme. Aina on suuri mahdollisuus että puhumme vilppiä, koska teemme jossakin kohdissa sanoillamme väärin, koska emme ole sitoutuneita Häneen, jos olemme kuitenkin sitoutuneet riippuvuuden hallintaan ja sen orjuuteen.

Ihana Rakas Jeesus, Kunnia ja ylistys Sinulle! Kunnia ja Ylistys Isälle Jumalalle!

AMEN!

RAAMATTU 2005 ~ Käännös: http://www.nettiseurakunta.net/2005

MATTEUKSEN ILOSANOMA VAPAHTAJASTA 5:

03. Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
04. Autuaita ovat surulliset, sillä he saavat lohdutuksen.
05. Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä.
06. Autuaita ovat ne, jotka kaipaavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan.
07. Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden.
08. Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan.
09. Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman.
10. Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta.
11. Autuaita olette te, kun ihmiset minun vuokseni teitä solvaavat ja vainoavat ja valehdellen puhuvat teistä kaikenlaista pahaa.
12. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa.


LUUKKAAN ILOSANOMA VAPAHTAJASTA 6:

20. Autuaita olette te, köyhät, sillä teidän on Jumalan valtakunta.
21. Autuaita te, jotka nyt olette nälkäisiä, sillä teidät ravitaan! Autuaita te, jotka nyt itkette, sillä te saatte nauraa!
22. Autuaita olette te, kun ihmiset vihaavat teitä ja erottavat teidät yhteydestään ja herjaavat teitä ja pyyhkivät pois teidän nimenne aivan kuin jonkin pahan — Ihmisen Pojan vuoksi.
23. Iloitkaa sinä päivänä, riemuun ratketkaa — sillä katso, teidän palkkanne on suuri taivaassa — sillä näin tekivät heidän isänsä profeetoille.

RAAMATTU 2005 ~ Käännös: http://www.nettiseurakunta.net/2005

Minä rakastan... rakastan... rakastan...

Rakastan musiikkia, sanoituksia, rakastan Luojaani, rakastan Messiastani,
rakastan sitä elämää, joka on katoamatonta ja iankaikkista.

Rakastan väärentämätöntä Jumalan Pyhää Sanaa. Rakastan Luojan
visioimaa ja värittämää taidetta.

Rakastan unelmia, jotka hetken ajaksi kohottavat siipensä ja niin kohoan ja
niin yhäti lennän ja nousen niiden siivillä ylhäälle korkeuksiin.

Purjehdin kuin taivaallinen joutsen, parini luokse etelään, mutta dramaattisesti
kesken matkaa siipeni pian vaipuvat alas lannistuen ja voimattomina.

Valve pakottaa kesken kaiken heräämään, vastoin tahtoani havahdun erämaassa,
niin kovin riutuneen janoinen ja nääntynyt olen ennen unelmastani päästyäni.

Unelmani kuitenkaan minun janoani tyydyttämättä ja nälkääni ruokkimatta.
Rakastamani sisimpäni, kaikkein varjelluin minussa, on herännyt ja nyt aktiivinen.

Mutta sen kauneus on hämmästyttävä. Olen vaalinnut sitä kauan. Olen ollut ja
pitänyt sitä lämmössä kuin uunin hautomossa.

Ja nyt sen tuoksu on purkautunut esille, sen kuulaus on hohtavan herkullinen,
kuin nisuleivoksen, öljyllä ja makealla päällystetyn.

Kypsynyt olen lämpimän huoman sisuksissa, ja nyt tuoreuteni tuo esille aromia,
minun taitavan leipurini, levitän tuoksua sitä muovaajani.

Kuin vasta levitetty olen, siksi en voi pilaantua antamalla sisimmän tuoksun
tukahtua ja homehtua lasikuvun alla olemattomuudessa.

Kiire on, otollinen aika on nyt. Tuoksuni ei tulvi aina, vaan juuri on alustettava
alusta pian. Tahi katoamattoman tuoksun ja muodon saada, vallitseva pysyvyys.

Jumalan väärentämätön luomu on nisu. Ei voi olla muuta kuin aito ja Pyhä. Sen
ydin on tervehdyttävän elähdyttävä elokuinen uutinen.

Taidan, niin taidan. Sillä ellen taida, silloin homehdun ja pilaannun. Mutta taidan
eloni tähden taitaa, ja luovia kohti korkeuksia taas ja taas yhä uudestaan.

Silloin viimeinkin ylitän atmosfäärin ja kehät taivaiden. Ja kohtaan valkoisien
joutsenien parven, liityn yhtenä uljaana niiden airueeseen purjehtiakseni kotimaahani.

Pois taakse jääpi tellus, taakse selkäni jää universumit ja tähtitaivaat. Kohti kuninkaallista
valtakuntaa, kruuunattujen valtakuntaan, missä muotoni on uusi, vihdoinkin saavun.

Aih - fantasiaani, aih - unelmiani, aih - haaveitani, aih - tuntumiani, aih - taas heräsin,
putosin ja sorruin, siipeni herpaantuivat ja sulivat auringon poltteessa tässä erämaassa.

Kun vain saisin siipeni nousemaan ja kantamaan. Siipeni ja sulkani riutuvat ja sulavat
hietikkoon auringon helteessä, kuitenkin läkähdyn riittämättömän usein helteeseen.

Taivaalliset siivet, jo ovat minun ulottuvissa, ja unelmoin niistä, notkistan niitä,
niin kohta liidän ja pysyn taivaallisissa fääreissä, taivaallisin kyvyin.

Minä rakastan... rakastan... rakastan...

Minä rakastan niitä kauniita, tyyniä vesiä, rakastan niitä
kauniita silmiä ja niiden upottavia lampia.

Minä rakastan niitä levänneitä piirteitä, jotka ovat kuin
laaksot, jotka kohoavat ja laskeutuvat.

Minä rakastan kasteita, ja niitä pisaroita, niitä virtoja, mitkä
tulvivat norosina ja ryöppyinä, silmien lähteistä.

Minä rakastan, sisintä joka on viaton ja vilpitön, ja sen
heijastumista kasvojen säteilynä.

Minä rakastan suolaa ja merta, minä rakastan lähteitä ja
timantteja, niitä pisaroita, jotka ovat kuin pisaria meren.

Minä rakastan niitä silmiä, jotka ovat elävät kuin salamat,
niitä jotka syttyvät kuin arvaamaton leiskuva leimaus.

Minä rakastan tyyniä vesiä, rakastan laaksoja loivia,
rakastan kilometrejä, maileja ja erämaita.

Minä rakastan niitä piirteitä, kuin saven muotoilijan valamia,
niitä kasvoja, jotka ovat kuin juuri muotonsa saanut veistos.

Minä rakastan voimaa ja dynaamisuutta, niitä piirteitä,
jotka ovat lujat ja järkähtämättömät varmuudessaan.

Minä rakastan niitä suolaisia kosteita kanavia, mitkä olivat
tukkiutuneet, sitten kun ne ryöpsähtävät purkautuessaan.

Minä rakastan, aisteja, niiden herättämiä varjoja, niiden
koskettamia, unen kuvia.

Minä rakastan, tulta, rakastan sen voimaa ja sen
arvaamattomuutta, jossa on palon kiihkeän syttyvyys.

Minä rakastan taivaankehää, rakastan kaikkia sen kaaria,
sen muotoja, mitkä ovat kuutamon lailla punastuneet.

Minä rakastan kuiskauksia, ne ovat on kuin meren tyyneys,
kun se herättää itsensä aamusin.

Minä rakastan niitä kasvoja, jotka ovat tyynet, kuin
rikkoutumaton kuutamon heijastama peilivesi.

Minä rakastan katsoa niitä kasvoja, missä näen itseni,
niitä katsemalla ja ihastumalla muutun samanlaiseksi.

Minä rakastan pyhyyttä ja sen utopiaa, sen arvaamatonta
vaadetta, joka haluaa kaiken omakseen omia.

Minä rakastan näitä unelmia, niiden kohottamia visiota, niiden
kaunistamia piirteitä, jotka ovat siltikin vain unenkuvia.

Minä rakastan niitä silmien liekkejä, jotka on niin kiihkoisen
nälkäiset, silloin kun ne haluavat omakseen omia.

Minä rakastan ja riennän, hänen luoksensa, joka löysi minut
ensin, hän ensirakkauteni on.

Minä rakastan niin, että haavani aukenivat ja pursusivat
kipeänä koskien, kuin puun haava.

Minä rakastan Luojaa, joka tietää mitä tunsin ja mistä
luovun, sen mitä saan on suurempaa.

Minä rakastan kuolla, syntisen luonnon saa kuolla ainiaan,
ja kohoavan Pyhän, kuin uuden Jerusalemin.

Minä rakastan muotoilla ja luoda, sydämen piirteillä haluan
siltoja ylitellä ja maalailla.

Minä rakastan niitä kasvoja, jotka häipyvät horisonttiin, kun
laivani lipuu kauemmaksi ja loitommaksi.

Minä rakastan sielua, joka antoi tukensa ja minun nojautua,
hänen varmaa ja voimakasta olemustansa vasten.

Minä rakastan liian paljon, katsoakseni taakseni tai eteen,
vaan katson ylhäälle, sinne riennän ja kohottaudun.

Minä rakastan niitä kasvoja ja silmiä, niin että en kykene
silmiäni luomaan kohti, vaan käännän keulani pois.

Minä rakastan niin paljon että en voi muuta kuin vajota, ja
upota hiljalleen, osuman saatuani, haluttomana vastustamaan.

Minä rakastan kuitenkin, vaikka minut käännytetään aina
uudestaan avomerelle ja satama suljetaan edessäni.

Minä rakastan yhä vain, vaikka pääse en korjausasemalle,
vaan seilaan edelleen aavalla, kunnossa missä olenkin.

Minä rakastan tässä ja nyt, vaikka en saa telakoida itseäni,
ja päästä lepäämään, vaan aina minut käännytetään.

Minä rakastan seilata aavalla merellä vapaana, vaikka ilman
kompanssia, ja keulaani hapuillen tuntemattomia määriä kohti.

Minä rakastan luovia, kohti kätkettyä määrättömyyttä,
ilman maileja ja etappeja.

Minä rakastan niitä silmiä, jotka olivat ja ovat, ja ne jäivät
tajuntaani ja herättivät toivoni elääkseeni turhaan.

Minä rakastan sitä mitä haavelin ja omistin, käänsin keulani ensin
ehtiäkseni, että en näe hänen selkäänsä, kadotakseen.

Minä rakastan merta, pyhään uskon valtamereen, katoan
ja en elä minä, vaan Kristus minussa.

Minä rakastan arvoitelmia, ja niitä haluan ratkoa, mutta niihin
perille päästyäni, olikin niistä luovutettava.

Minä rakastan niitä silmiä, ne olivat ja ovat kuin hallitsijani
ja niiden alainen en voinut olla, vaan ne olivat lumetta.

Minä rakastan, mutta liian myöhään, minä avaisin oveni
ja näytin sisimpäni aarteet, ne levitin kaikki esille.

Minä rakastan ja elän, minä löysin Vapahtajani syvemmin,
ja hautaudun hänen ikuisuutensa mereen.

Minä rakastan merta, olen sen oma, meren annan huuhtoa
minua ja sen suolan tuhota pois tahraisen olemukseni.

Minä rakastan meren suolaa, se katoavan metallin ruostuttaa, sillä
lopullisesti se murenee, niin sitä ei enää löydy ollakseen mitään.

Minä rakastan tyyntä, mutta tulikin tuuli, joka koetteli alukseni
ja tämä tuuli yltyi myrskyksi, ja jäin sen silmäin vangiksi.

Minä rakastan, kasvoja ja silmiä, sitä valoa, joka repesi,
ja hajosi, ja veti kaikki purjeet rikki, ja puhkaisi kylkeni.

Minä rakastan sitä haavaa, joka aukeni ja kun se vuoti pois
elin hopeansa, niin kuin veren lähteensä ulos kammiostaan.

Minä rakastan siltikin, näytin kuoreni, avautuessani perustukseni
paljastui joka syvässä oli, kuitenkin laavani valui meren pohjaan.

Minä rakastan sitä merta, joka kutsuu minut omaksensa,
tahtoessaan omistaa minut, niin ollessa taakse jää aika.

Minä rakastan sitä muistoa, joka kuolee ja jää taakse,
ja tulee uusi sijaan, mikä ei muisto ole, vaan ainaisuus.

Minä rakastan merta, sen syvyyttä ja painetta, joka imaisee
minut syleilyynsä, ja en halua vastustaa, mennäksi pohjalle.

Minä rakastan repaleisia purjeitani ja puhjennutta lähdettäni,
rakastan meren suolaa, joka kuluttaa minut olemattomaksi.

(omistettu rakkaalleni ~ rakastan hyvin paljon myös omia kasvojani ja sieluani)

Kiitos Rakas Jeesus näistä ylistyksessä spontaanisesti pursunneista säkeistä.