IRC-Galleria

5. Eksytys sulautui kristillisyyteen

Olen nyt kolmessa edellisessä luvussa perustellut ydinväittämäni oman kokemukseni perusteella ja Raamatun perusteella. Tässä luvussa perustelen väittämäni kirkkohistorian perusteella. Pureudun dokumentoituihin kirkkohistoriallisiin faktoihin osoittaen alkuseurakunnan opettaneen ensimmäiset 300 vuotta, että uskovaisen ei tarvitse langeta syntiin, kunnes eksytys vääristyneestä näkemyksestä pääsi sulautumaan kristillisyyteen.

Alkuseurakunta tuhottiin

Alkuseurakuntaa vainottiin sen ensimmäisistä vuosista saakka, kun ensimmäinen marttyyri Stefanos kivitettiin vuonna 34. Pian vainot muuttuivat järjestelmällisiksi massamurhiksi. Perimätiedon mukaan kaikki apostolit Johannesta lukuunottamatta tapettiin. Perinteisesti on puhuttu kymmenestä keisarista, jotka vainosivat uskovaisia vuosina 54–305.

Kristinoppeja alettiin linjata ja määritellä

Paavalin kuoleman jälkeen vielä ensimmäisten 200 vuoden ajan seurakunnassa vallitsi pääosin yksimielisyys Raamatun opetuksesta, kunnes eri paikkakuntien alkuseurakunnat alkoivat jakaantua ja vakiinnuttaa omia asemiaan. Kristinuskon opit etääntyivät yhä enemmän toisistaan ja samalla myös alkuperäisestä alkuseurakunnan juurestaan. Tämä vaikutti siten, että seurakunnat alkoivat tehdä omia linjauksia ja määritelmiä eri oppikysymyksissä, jotka poikkesivat toisistaan. Jokainen oppi alkoi kantaa jonkun kirkkoisän, kirjanoppineen tai uskonnollisen johtajan nimeä. Tästä alkuseurakuntaa oli varoitettu monta kertaa etukäteen (1. Kor 1:10-13, Apt 20:28-31, Gal 1:6-12, Matt 7:13-15, Matt 24:24, Luuk 18:8).

Augustinus käänsi ylösalaisin alkuseurakuntien opetuksen

Aurelius Augustinus (v. 354-430) oli läntisen kristillisen kirkon merkittävin kirkkoisä, joka teki huomattavaa työtä filosofian ja teologian yhteen sovittamisessa. Hän on yksi merkittävimpiä ja arvostetuimpia teologeja ja kirkon opettajia, joka oli keskeisessä roolissa mm. vanhurskauttamisopin ja kolminaisuusopin kehityksessä.

Alkuseurakunta oli yksimielinen siitä, että uskovaisilla on Jeesuksen ristintyön ansiosta voitto kaikesta synnistä. Myös Augustinuksella oli aluksi tämä näkemys, mutta myöhemmin hän oli ensimmäinen kristitty, joka väitti voimakkaasti ettei uskovaisella ole voimaa kestää kaikkia koetuksia. Augustinuksen kaltaisista ihmisistä Paavali oli vakavasti varoittanut etukäteen, sillä "heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman" (2. Tim 3:1-5). Tieto Augustinuksen täyskäännöksestä ja sen vaikutuksesta kirkon perusoppiin on vahvistettu useissa kirkkohistoriallisissa ja arvovaltaisissa lähteissä.



Teologian tohtori Heikki Räisäsen kirja "Mitä varhaiset kristityt uskoivat" (tekstiä lyhennelty):

Viidennen vuosisadan alussa tapahtui kahden varhaiskristillisen ihmiskuvan kuuluisa yhteentörmäys. Optimistisempaa näkemystä edusti brittiläismunkki Pelagius (355-425). Augustinus (354–430) liittyi Paavalin ajattelun pessimistiseen linjaan ja kehitteli sitä uuteen suuntaan.

Toisin kuin Paavali, Augstinus perusti syntikäsityksensä psykologisille havainnoille, joiden pohjana oli paljolti hänen oma myrskyisä kokemuksensa. Augustinus puhui "synnin tekemisen julmasta väistämättömyydestä". Ihmiskunta oli turmeltunut joukkio (massa perditionis), joka ei itse kyennyt tekemään mitään pelastuksensa hyväksi. Ilman Kristuksen armotekoa koko ihmiskunta olisi tuomittu ikuiseen kadotukseen.

Pelagius oli kauhuissaan Augustinuksen ajattelutavasta. Ajatus, ettei ihminen voinut olla tekemättä syntiä, tuntui loukkaukselta ihmisen Luojaa kohtaan. Pelagiuksen oppilas Julianus Eclanumilainen kirjoittikin Augustinuksen jumalattoman perisyntiopin saavan tilanteen näyttämään siltä, että ihmisen on luonut saatana.

Pelagius tähdensi, että Jumala pani ihmisen valittavaksi elämän ja kuoleman ja kehoitti valitsemaan elämän, mutta jätti ratkaisun ihmisten käsiin. Voima tulee Jumalalta mutta tahto ja toteutus ovat omalla vastuullamme; oikea valinta on ihmisen vastaus evankeliumiin.

Pelagiuksen kanta voi tuntua tiukalta moralismilta. Joka tapauksessa on ilmeistä, että nimenomaan Pelagius edusti jatkuvuutta suhteessa Raamatun pääuomaan ja alkuseurakunnan enemmistöön. Augustinus nojasi Paavalin ajattelun pessimistiseen puoleen, mutta kehitteli apostolin ajatusta omaan suuntaansa. Uskonpuhdistus seurasi häntä. Luther puhui kristityn päivittäisestä synnistä ja anteeksisaamisen tarpeesta. Hän tulkitsi Paavalin ajatuksia toisin kuin Paavalin vakaumus, ettei hänellä ole mitään tunnollaan. Paavalin keinotekoisen kärjistettyä pessimismiä lukuun ottamatta varhainen kristikunta ennen Augustinusta oli ihmis- ja syntikäsityksen osalta selvästi lähempänä juutalaisuutta kuin vaikkapa luterilaisten tunnuskirjojen oppia.

Suomen Evankelis-Luterilaisen kirkon sanasto (Vanhurskauttamisoppi):

Kirkkoisä Augustinus (354–430) loi Paavalin ajattelun pohjalta vanhurskauttamisopin, kun hän taisteli Pelagiuksen opetusta vastaan. Tämän mukaan ihmisellä olisi tahto ja kyky saavuttaa vanhurskaus ja pelastus. Augustinus kiisti tämän mahdollisuuden: ihminen on synnin vanki eikä vapaa. Siksi hän pelastuu ainoastaan Jumalalta lahjaksi saadun armon varassa.

Luther jatkoi Augustinuksen askelissa vanhurskauttamisopin muotoilemista. Vanhurskauttaminen toteutuu, kun ihminen uskossa turvautuu Kristuksen pelastustyöhön. Usko on toisaalta sitä, että kristitty luottaa Isän Jumalan hyvään tahtoon eli armolliseen mielialaan syntistä kohtaan. Toisaalta usko merkitsee sitä, että kristitty saa lahjaksi Kristuksen ja hänen täydellisen vanhurskautensa. Jumala pitää kristittyä vanhurskaana tämän syntisyydestä huolimatta. Kristitty on siten ”samalla kertaa syntinen ja vanhurskas”.

Luterilaiset ja katoliset saavuttivat yksimielisyyden vanhurskauttamisopin pääkohdista vuonna 1999. Vanhurskauttamisoppi ei enää erota kirkkoja toisistaan, vaan toimii niiden ekumeenisen lähentymisen perustana. Yksimielisyys koskee myös sitä, että vanhurskauttamisopilla on erityisasema kirkon opin kokonaisuudessa.

Roomalaiskirjeen "minä"

Roomalaiskirjeen seitsemännessä luvussa Paavali luo kuvauksen "minusta", lihallisesta ihmisestä, joka on myyty synnin alaisuuteen. Nämä jakeet ovat ehkäpä Raamatun kiistanalaisimmat, sillä niiden tulkinnasta on kiistelty kristikunnassa jo kolmannelta vuosisadalta saakka. Augustinus oli ensimmäinen kristitty, joka väitti Roomalaiskirjeen seitsemännen luvun kuvauksen kertovan kristityn normaalista uskontilasta ja suhteesta syntiin.

Uuden Testamentin alkutekstikokoelma ja kommentaari Novum:

"Augustinus oli ensimmäinen, joka väitti voimakkaasti Paavalin kuvailevan tässä kappaleessa kristittynä elämisen erästä puolta. Sen jälkeen tästä tuli länsimaisessa kirkossa yleinen näkemys"

Teologian tohtori Heikki Räisäsen kirja "Mitä varhaiset kristityt uskoivat":

"Tällaisessa tekstiyhteydessä seitsemännen luvun kuvaus synnin orjuuteen myydystä lihallisesta minästä kertoo siitä, mitä kristitty missään tapauksessa ei ole. Kun jakso on tulkittu 'kristityn ihmisen jokapäiväisen elämäntunnon analyysiksi', se on ymmärretty juuri päinvastoin kuin Paavali tarkoitti: se onnettomuus, josta Kristus pelasti omansa, onkin apostolin tulkitsijoiden mielestä kristittyjen normaalitila!"

Roomalaiskirjeen seitsemäs luku on ratkaisevin kiistakapula, joka mahdollisti eksytyksen sulautumisen kristillisyyteen. Pureudun Roomalaiskirjeen seitsemännen luvun jakeisiin ja tutkin eri tulkintoja myös kirkkohistoriallisten dokumenttien pohjalta artikkelissa: Roomalaiskirjeen "minä"

6. Kuinka voin elää vapaana synnistä?

Olen nyt edellisissä luvuissa perustellut väittämäni oman kokemukseni perusteella, Raamatun perusteella ja kirkkohistorian perusteella. Tässä luvussa kerron Raamatun avulla seitsemästä askeleesta, joiden avulla sinä voit elää vapaana synnistä.