IRC-Galleria

Kyllä, voisin ottaa. Polttaa, se voisi vähän riipaista keuhkonpohjaa. Olisiko vähän vilpoisaa ulkona, takertuisi takkiin märän koiran löyhkä.

Kyllä, voisin ottaa. Vähän se rauhoittaisi, vähän kuivaisikin suuta. Pistäisikö kuppiin käden sisään, ettei tulipesä kastuisi. Jos vaikka vähän sataisi?

Ehkä yhden, kiitos. En minä tavallisesti polta mutta nyt tekisi mieleni.

Joskus on huomannut elävänsä aikaa, jolloin tupakointi on ollut erityistä. Nyt, elää aikaa jolloin näin ei ole. Niinkään en

keskeytän.

Puhun ennemmin tupakkalaista. On käynyt niin, että tupakat eivät enää saa olla edes esillä. Markkinointi on kuollut. Tupakoista on tullut muuan kansanryhmä.

Ja ironia on, että tupakat poltetaan.

Tämä oli roisia huumoria. En pidä juurikaan huumorista.

Pahoitteluni asianosaisille.

Se on ollut pitkään pinnalla, savukointi, nimittäin. Sitä huomaa istuvansa usein polttamassa savuketta erilaisissa ympäristöissä, mutta juurittain löysin mielenkiintoisen ympäristön tähän. Eräs henkilö tekee erästä asiaa, jota hän arvostaa kovasti, läheisessä huoneessa, ja katson tilanteen olevan sellainen, että astuessani ulos tästä huoneesta, tekeminen saattaa keskeytyä, ja sitä en haluaisi tapahtuvan.

Niinpä nousen kaksine jalkoineni ikkunalaudalle, ja heilautan ketarani ulos. Leppeä kesätuuli vilvoittelee harvoja jalkakarvojani. Kaivan savukkeen käteeni, ja poltan sen, ulos ikkunasta, ulos, ulos.

Tämä elämä siivilöi meitä, se ravistelee ja välillä vaientaa meidät. Mutta savukointi, ikkunalaudalta, jalat ulkona. Kas, siinä on jotain.

Kas,

kas.

Suurimpia tapahtumia elämässäni viime kuukausien aikana on kiistatta muuan viattomana alkusyksyn iltapäivänä alkanut tapahtumaketju, joka johti hankintaa, jota en kykene unohtamaan.

Olimme viettämässä erääseen päivittäin tapahtuvaan toimeen, johon liittyy myös palkannauttiminen, liittyvää tapaamista muuan henkilöiden kanssa. Iltapäivämme oli alkanut ensin paikasta, jossa edellämainittua tointa harjoitan, josta olimme siirtynyt nauttimaan ruokaa paikalliseen ravintolaan. Täältä päätimme jatkaa matkaa maukkaiden juomien ääreen toiseen ravitsemusliikkeeseen, mutta sain harmikseni havaita huolestuttavan savukevajeen. Ilmoitin, että vierailen likellä sijatsevassa ostoskeskuksessa tekemässä savuke-aiheisia hankintoja.

Tietämättä, mitä kohtalolla oli minulle varattuna, askelsin tyytyväisesti vislaillen - kuvainnollisesti, toki - mainitsemaani ostoskeskukseen, ja sen keskusaukion välittömässä läheisyydessä sijaitsevaan pienmyymiöön. Pyysin savukeaskin, ja myyjä(tär) tiedusteli yksikantaan:

"Haluaisitko pehmeän, kovan vai metallisen askin."

Metallisen. Mitä ihmettä? Olinko siirtynyt ajassa eteenpäin vuosikymmeniä? Silmäni kiinnittyivät kiiltelevään, hopeiseen metallirasiaan, kuin sikarilaatikkoon, jossa kuitenkin komeili nauttimani savukemerkin logo. En kyennyt vastustamaan kiusausta, ja pyysin saada hypistellä tuota kaunista rasiaa. Se oli kuin metallilevyistä koottu, hienoisella kuparisella vivahteella koristeltu askillinen tulevaisuuden savukkeita - kuin askillinen tulevaisuutta.

Ja mikä kiistatta hämmästyttävintä, se sisälsi saman määrän savukkeita kuin nk. "iso aski" tavallisesti sisältää (20 kpl), mutta hinta oli sentilleen sama kuin pahvisella veljellään.

Sanomattakin lienee selvää, että ostin tuon kauniin askin, ja olen siitä lähtien tavannut siirtää perinteisistä pahviaskeista sisällöt tuohon upeaan metallirasiaan, jonka mukana kantaminen antaa minulle suuresti itseluottamusta.

En ole koskaan elämässäni ollut näin onnellinen.

Olen tehnyt uuden innovaation jatkuvaan hankaluuteen savukkeidenkäytössäni: suurin osa tupakoinnistani tapahtuu visusti kotonani, parvekkeella, josta aukeaa näin kesän kolkutellessa jo ovella upea näkymä ilta-auringon värjätessä vaaleanpunaisella hehkullaan keltatiiliset kerrostalot ja leikkikentän hulppeaan väriloistoon.

Paikoitellen kuitenkin huomaan tupakoivani työpaikallani. En ole tehnyt sitä kovinkaan paljon, sillä työtovereistani kukaan muu ei tupakoi. Tämä johtaa helposti tupakoinnin hillitsemiseen, joillakin peräti lopettamiseen, mutta niin pitkälle nuorisohumputuksiin en sentään ole lähtnyt. Aik'ajoin kuitenkin iskee tarve saada polttaa rauhoittava savuke - usein joko raskaan palaverin tai stressaavan työrupeaman jälkeen. Näinä aikoina olen usein joutunut kävelemään läheiselle kioskille tekemään savukehankintoina pienen asken valkoista Marlboroani (savukemerkkini). Nämä kasautuvat sitten luonnollista tietä kotiini, eteisen laatikoston ylälaatikkoon, josta sitten polttelen savukkeita himon iskiessä kotona.

Taloudellisuus on kuitenkin tästä behavioorista kaukana; jotten sanoisi jopa, että sitä ei ole! Siksipä päätin ostaa askillisen Lucky Strikes -savukkeita (jotka hankin helsinkiläisestä ravintola/hotelli Klaus K.:sta eräänä päivänä ollessani matkalla katsomaan erästä ajoneuvoa). Aski on merkkiä jota yleensä en polta, joten jätin sen työpaikalleni.

Ja Heureka, kuten aikanaan tavattiin sanoa! Nyt minulla on myös työpaikallani aski savukkeita, joka hupenee äärimmäisen hitaasti, sillä työpaikkatupakointini on vielä kotitupakointianikin hitaampaa.

Jakaminen on siis tärkeää, ystävät, sillä se saattaa johdattaa sinut ennalta-arvaamattomiin erinomaisuuksiin!

En osaa sanoa mikä hermostuttaa enemmän: se, kun savuke maistuu pahalta vaikka ennen tupakointia tuntuisikin siltä, että se voisi maistua todella hyvältä, vai se, että mielihalu polttaa menee pois liian pian, ja lopulta päätyy polttamaan savukkeen vaikka ei teekään mieli, ja suuhun jää inhottava maku.

Tämä talvi on ollut merkillinen. Asun kerrostalossa, ja tupakoin kotona ollessani - silloin harvoin, kun sitä teen - parvekkeella. Tänä talvena olen tupakoinut tavallista enemmän, ja ulkona on ollut niin lämmintä, että sinne on voinut mennä vain alushoususillaan ja takki päällä, ongelmitta. Takkini on kuitenkin niin pitkä, että se peittää bokserinlahkeet alleen, ja näyttänen ulospäin siltä, että tupakoin alastonna. Tämä ei toki ole tarkoitukseni! Kauhistuin kun ymmärsin, että minua saatetaan tarkkailla, samoin kuin tarkkailen naapureitani usein tupakoidessani. Ymmärsin, että reitenin saattavat olla joidenkin ihmisten ruokapöytäkeskustelu, aivan kuten naapurimme 'tupakkapariskunta' on minun ja erään henkilön, jonka kanssa vietän paljon aikaa, kanssa.

Tupakkapariskunta on taas keittiön ikkunasta katsottuna asuntoani vastapäätä toisessa talossa asuva pariskunta, jotka tupakoivat. He tupakoivat todella, todella paljon. Valehtelematta voin sanoa, että aamiaisen - jonka tapaan syödä nopeasti, ehkä hieman lukien lehteä ja kahvia särpien joskus vähemmän nopeasti - pariskunta saattaa käydä tänä aikana tupakalla peräti kolme kertaa.

Miehellä on tapana juoda olutta. Hänellä on kehkeytynyt tämän piirteen vuoksi rehevä ulkomuoto. Naisella taas on tapana roikkua parvekkeelta ja roikottaa pitkää sylkeä alas parveketta pitkin. Tämän toimenpiteen katseleminen on oudolla tavalla hypnoottista. Nainen on muutoin varsin ruma.

Silloin tällöin näen heidät linja-autopysäkillä. Miehellä on aina olutpullo kädessään, molemmat tupakoivat ahkeraan. Mieleni tekisi tervehtiä heitä kohteliaasti, sillä niin usein, likipitäen joka aamu kohtaan heidät aamiaispöydässä, mutta sitten muistan, että hehän eivät tiedä, että minä katselen heitä, sillä ikkunat rakennuksessamme heijastavat sen verran voimakkaasti, että yhtään pidemmälle sisälle huoneistoihin on vaikea nähdä. Outoa, kuinka läheisesti heidät tunnen tuntevani, vaikka todellisuudessa he eivät tunne minua lainkaan. Sanonta kertoo, että kyllähän apinan kaikki tuntevat, mutta apina ei ketään.

Vastapäisessä asunnossamme asuu siis apinapariskunta.

Ajatus viehättää minua niin paljon, että kerään esineitä hetken lattialta ja laitan ne sitten järjestykseen muuan tasolle.

Tämä tekee asunnostani siistimmän oloisen.

Nuoruudestani kirpoaa päällimäiseksi tupakointihistoraani miettiessäni ne lukuisat muistot lähimetsässä, jossa ystävieni kanssa piilottelimme savukeaskeja kivien koloissa. Olimme ala-astelaisia ja tupakointi oli tullut kuvioihin hiljattain. Kukaan ei tupakoinut vain sen takia, että halusi rauhoittavia hermosauhuja tai koska se oli oivaa ajanvietettä, kuten nykyään vaikkapa linja "bussi" autoa odotellessa. Tupakoitiin, koska se oli meidän harrastuksemme ja yhteinen toimemme, jota teimme koulun jälkeen, välitunneilla ja joka oli syy yhteiseen kanssakäymiseen.

Savukkeet varastimme läheisestä kaupasta. Meillä oli tekniikkamme - menimme kolmen hengen ryhmänä sisään kauppaan, ja yksi meistä alkoi kysellä jostain tuotteesta, juuri sellaisella asiantuntemuksella ja vakuuttavuudella kuin nyt ala-astelainen, murrosiän kynnyksellä taisteleva pojankoltiainen voi. Samaan aikaan kaksi muuta menivät makeishyllylle, jonka läheisyydessä myös savukkeet olivat, ja alkoivat valikoida tarkkaan oikeanlaisia BonBon -tikkukaramelleja. Niistä keskusteltiin distraktoivalla äänenvoimakkuudella, ja kun myyjä yritti auttaa tuotetiedoista utelevaa, ja joutui toisella korvalla kuuntelemaan ettei karkkihyllyllä tapahtunut mitään pahaa, yksi hiipparoi tupakkahyllylle ja kaatoi askeja hihoihinsa ja taskuihinsa minkä ehti.

Temppu toimi joka kerta. Yleensä saaliiksi tuli 2-5 askia keltaista Blendiä, mutta silloin tällöin myös eksoottisempaa. Sain paljon suosiota ja mainetta ystävieni keskuudessa kun toin kerran askillisen täysin valkoisina hohtavia Downtown-savukkeita ulos kaupasta.

Yksi pojista - ei niinkään meidän ystäväpiiriämme, mutta likellä kuitenkin - jäi kerran kiinni, ja joutui työskentelemään koulun jälkeen kaupassa apulaisena kahden viikon ajan. Olimme kummissamme, ja jatkoimme entiseen malliin.

Tupakat poltettiin sitten läheisen lastentarhan pihalla. Niitä hiisattiin viimeiseen asti niin, että kosteana syysiltana kädet - ja myöhemmin tumput, kun talvi sai - haisivat vettyneelle savukkeelle. Talvella keinona oli 'tupakkatumput', joita ei koskaan viety kotiin ettei olisi jäänyt kiinni vanhemmille, mutta kesällä täytyi tyytyä luonnon antimiin.

Loistavaa suojaa vanhempia vastaan tarjosi multainen maa, lehdet ja kuusenoksat. Hengenhaju oli tietenkin vaikeampi ongelma, mutta sitä vastaan oli tiettyjen pensaiden lehdet joita kasvoi muuan talon pihalla, syksyisin omenat, joita syötiin kilokaupalla, ja talvella joutui vähillä rahoillaan ostamaan muutaman merkkarin, ufon tai muun makeisen.

Tupakat säilytettiin metsässä, kiven alla muovipussissa, vähän matkan päässä pornolehdistä ja ilmakosta. Meidän porukallamme oli aina tiedossa, paljonko savukkeita oli jäljellä, ja silloin tällöin koulussa joku saattoi kertoa, että oli ottanut esimerkiksi kolme savuketta, ja palautti ne seuraavana päivänä, tai varastetun askin muodossa. Askin varastamisvuoro kiersi, mutta joskus joku yllätti iloisesti ja toi mukanaan uuden askin.

Muut lapset jäivät silloin tällöin kiinni, minä en. Joskus joidenkin isät tai koulun opettajat partioivat lähimetsiä, ja yrittivät metsästää tupakoivia. Olin aina varovainen, ja vanhempani eivät arvanneet tiettävästi koskaan mitään.

Tarinan opetuksena on, että jos varastat kaupasta savukeaskin, se kannattaa kätkeä muovipussiin ja metsään. Pätee myös ruumiisiin.

Tapanani on olla huolissaan siitä, että minulla on savukkeita kun niitä haluan. Säilytän usein eteisen laatikoston ylälaatikossa muutamaa puolinaista askia, sillä enhän haluaisi jäädä yllätetyksi ns. "housut kintuissa" ilman savukkeita, jos sellainen tilanne tulisi vastaan, että haluaisin poikkeuksellisesti myös kotioloissa polttaa savukkeen - saatika kaksi!

Olin erään henkilön kanssa viettämässä iltaa viikonloppuna, tarkemmin sanottuna torstaina, ja huomasin sortuneeni yllättävään liikkeeseen: ostin tämän henkilön kanssa yhteisen, ns. maxi-askin sinistä Smart-savukemerkkiä. En tiedä, mitä myyjä ajatteli teostani kassalla, arvelikohan hän että olemme tämän henkilön kanssa intiimissä kanssakäymisessä. Tai myöhemmin erilaisissa kapakoissa joissa vierailimme, jakaessamme savukkeen, kenties ihmiset arvelivat, että jaamme myös vuoteen. Näin asia ei kuitenkaan ollut - antakaahan kun selitän:

Itse olin ostanut aiemmin päivällä pienen askin valkoista Marlboroa, saatuani kuulla että muuan tilaisuus olikin vaihtunut päivää myöhemmäksi ja huomattuani olevani muuan eurooppalaisessa kaupungissa ns. "jumissa". Poltin savukkeen tuulisella rautatieasemalla, mikä on aina virhe: tuulella tupakoitaessa savukkeen lämmin, kotoisa tunnelma ja täyteläinen, keuhkoja ja suuta hivelevä maku katoavat.

Joka tapauksessa, ostamani savukeaski oli vielä pitkälti puolillaan, ja totesin, etten kaivannut täyttä askia. Myös henkilö, jonka seurassa liikuin oli päättänyt lopettaa tupakoinnin - tai ainakin vähentää sitä merkittävästi - joten hänen edesottamusten varjossa päädyimme yhteiseen maxi-askiin.

Jaoimme askin tehokkaasti, ja huomasin, että se ei tuottanut odotettavissa olevaa määrää ongelmia. Minulta - tai siis meiltä - riitti jopa ylimääräiseen savukkeiden tarjoamiseen. Poltimme huolellisesti askia eri paikoissa kyseisessä kaupungissa, ja vasta palatessamme yöpaikkaamme totesimme, että askista olivat savukkeet loppuneet. Henkilö, jonka seurassa olin, oli kuitenkin tehnyt muuan orkesterin eräänlaisesta pahvisesta flyer-tyyppisestä mainoslapusta askin, jonne oli toistaiseksi epäselvästä syystä sijoittanut suuren osan savukkeistamme. Aski oli kaikeksi harmiksi kuitenkin elämän melskeissä auennut, ja savukkeet olivat katkenneet henkilön taskussa.

Periaatteideni mukaan en polttanut katkenneita savukkeita. Se on kuin rakastelisi kaunista naista.

Takataskuun.

Muuan nainen tarjosi minulle viime viikon sunnuntaina Silk Cut -merkkisiä savukkeita kaksi kappaletta. Keskustelimme pöydässä aiheesta. Hän kertoi olevansa brändiuskollinen savukkeiden kohdalla. Tämä nainen polttaa sinisiä Belmont-savukkeita aina kun niitä on saatavilla. Kuitenkin on niin, että ulkomailla tämä on harvinaisempaa, ja koska tämä henkilö vierailee usein ulkomailla työnsä puolesta, hän kertoi ostavansa usein sinisen Belmontin värisävyt sisältäviä savukeaskeja, kartonki kerrallaan.

Niinpä poltimme Silk Cut -savukkeita. Muuan toinen henkilö paljasti tietävänsä, että Hellblazer-sarjakuvan protagonisti John Constantine polttaa myös Silk Cut -savukkeita. Tässä vaiheessa olin tilannut itselleni tuopillisen virkistävää juomaa.

Joimme ja nauroimme, ja poltimme muutamia Silk Cut -savukkeita hyvässä seurassa. Aurinko lipui korkeiden rakennusten välistä ja värjäsi Töölönlahden viiltäviksi laineiksi.

Olen huomannut, että ilman aktiivista juomista, savukkeiden polttaminen ei ole lainkaan mukavaa. Kurkkuni kipeytyy helposti kuivasta savukkeensavusta, tästä syystä juon usein esimerkiksi kahvia tupakoidessani. Tämä kuitenkin johtaa uudenlaiseen ongelmaan, joka keskittyy hampaisiin, kitalakeen, kurkunpään alkuosaan ja yleiseen hengityksen hajuun. Valvottuani pitkään suuni alkaa tuntua kuin se olisi täynnä jonkinlaista murua tai peitettä. Peitteen lisäksi tuntuu, kuin hampaisiini olisi kertynyt pieni kerrostuma epätasaista mutta sitäkin tiiviimpää rakennetta.

Uskon, empiiristen tutkimusten perusteella, että tällä tavalla ei kuitenkaan voi rakentaa uutta hammaskalustoa edellisen eteen. Jos näin olisi, monet olisivat jo näin tehneet.

Inhottavimmillaan savuke on silloin, kun sitä ei tee mieli.