IRC-Galleria

Elämme kulttuurissa jossa olemme oppineet perseennuolentaan, sanomaan sen mitä oletamme toisen haluavan kuulla sen sijaan että sanoisimme mitä oikeasti ajattelemme. Olemme tottuneet kelaamaan, että empaattinen ihminen ei tee asioita jotka saattavat muista tuntua pahalta. Tämä sokeuttaa - ylläpidämme toistemme valheellisia minäkuvia koska on sosiaalisten normien vastaista aiheuttaa säröjä kanssaihmisten naamioihin.

Todelliselta empatialta tuntuu minusta tiedostaa epärehellisyyden laajempia seurauksia. Valheilla miellyttämiseen perustuva kommunikaatio on mitäänsanomatonta, latteaa, yhdentekevää. Kyllä, rehellisyys sattuu joskus. Entä sitten? Vaihtoehto sattuu pitkällä aikavälillä paljon enemmän, ja tuntuu sitä mahdottomammalta mitä enemmän antautuu rehellisyyteen. On hillitön tunne kokea voivansa kommunikoida suoraan, vailla tarvetta peitellä alastonta, rosoista itseänsä.


Rehellisyys on loputon haaste. Ensimmäinen askel on rehellisyys itseä kohtaan. Itsekriittisyys on jatkuva prosessi - kehitysvara on rajaton. Balanssin löytäminen on vaikeaa - kuinka löytää sopiva itsekriittisyyden aste ilman vaipumista perfektionismiin tai itseinhoon? Hyvä lähtökohta on oivaltaa olevansa joka tapauksessa päättymätön prosessi, ja siinä mielessä aina valmis. Täydellinen.

Itsereflektio vaatii onnistuakseen tietynlaista meditatiivista tilaa - kykyä havainnoida omia tuntemuksiaan ja ajatuksiaan niiden ulkopuolelta, "objektiivisesti". Vähitellen siinä harjaantuu, oppii ymmärtämään millaisilla kieroilla tavoilla sitä normaalisti yrittää peitellä itseltänsä vikojaan, virheitään ja ongelmiaan. Ajan kuluessa alkaa herkistyä huomioimaan itsessä tapahtuvia prosesseja, ja oppii vähitellen suhtautumaan epämiellyttäviinkin oivalluksiin positiivisesti: Tiedostan omaavani ikävältä tuntuvan ominaisuuden, mutta tämän ymmärtäessäni ja etenkin hyväksyessäni astun askelen eteenpäin koska se ei enää ole piilossa ja voin alkaa toimia toisin. Tiedostamattomassa tilassa ihminen joko jättää tällaiset oivallukset huomioitta tai keksii tekosyitä joiden varjolla voi esittää, etteivät ne olisi totta. Tiedostavassa tilassa oppii suorastaan janoamaan kritiikkiä koska se on niin kehittävää.

"Mitä ajattelija ajattelee, todistaja todistaa." Jos haluaa ylläpitää mitä tahansa staattista tilaa tai ajatusmallia, sen puolesta löytää kyllä todisteita. Mieli filtteröi pois kaiken joka kyseenalaistaa vallitsevan asiantilan, ja homeinen epätila pääsee jatkumaan. Ei kuitenkaan täysin kivutta, koska jossain alitajunnassa paukuttaa outo tuntemus siitä, että jokin on pielessä. Ainoa tie pois tällaisesta tilasta on aloittaa prosessi omien ominaisuuksiensa hyväksymistä kohti. Hyväksyminen johtaa väistämättä kehitykseen. Tästä lähtökohdasta käsin kumpuaa myös mahdollisuus muihin kohdistuvaan rehellisyyteen.

Joskus on tosi vaikea kertoa asioita kaunistelematta etenkin rakkaille ihmisille. Kun löydän itseni tilanteesta jossa tiedän haluavani sanoa jotain mutta havaitsen jumiutuneeni pohtimaan sitä miten asian ilmaisisin, niin usein vaan tyrkkään lauseen käyntiin, kadottaen siten mahdollisuuden miettiä liikaa: Kun lumivyöry käynnistyy, on pakko purkaa sisällä kiehuvat ajatukset. Se on rankkaa mutta myös äärimmäisen vapauttavaa. Jos jonkun asian sanominen ääneen tuntuu pelottavalta, se on luultavimmin sanomisen arvoinen.


Voisi kuvitella, että tärkeimpänä motiivina sanomisten kaunisteluun olisi halu suojella itselle tärkeitä ihmisiä kärsimykseltä. Koin joskus suuren oivalluksen hetken tajutessani dominoivan motiivin olevan yleensä paljon itsekeskeisempi: Itse asiassa me kaunistelemme todella usein suojellaksemme itseämme toisten kustannuksella. Me pelkäämme ettemme kestäisi tuntemuksia joita toisten loukkaantuminen rehellisyydestämme aiheuttaa, joten kaunistelemme tai jätämme sanomatta, jotta emme itse joutuisi kärsimään tuntiessamme toisen kärsimyksen. Tällä epärehellisyydellä kuitenkin usein pitkitämme ja laajennamme kaikkien osapuolten kärsimystä ylläpitämällä tarpeetonta valheiden verkostoa. On aliarvioivaa kuvitella, etteivät muut kestäisi rehellisyyttä tai siitä mahdollisesti seuraavaa alkujärkytystä.

Suorasukaisuus ajaa väistämättä joitain ihmisiä pois, mutta toisaalta itse ainakin huomattavasti mieluummin ajankin pois ihmiset jotka eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen, kuin pidän heidät lähellä esittämällä olevani jotain mitä en ole. Mitä paremmin hyväksymme itsemme, sitä helpompaa meidän on hyväksyä muita.

Olen hyvin viehtynyt ajatukseen tehokkaasta kommunikaatiosta. Aina itselle kaikista suorin ja selkein tapa ei välttämättä ole paras tapa kommunikoida - hyvä kommunikaatio on myös sitä että kuuntelee, ymmärtää miten toinen ajattelee, millaisilla sanoilla ja käsitteillä. Ei ole olemassa mitään absoluuttisia sääntöjä tai rajoja siitä mitä toiselle ihmiselle saa sanoa, mutta emotionaalisella ja älyllisellä herkkyydellä on mahdollista tunnustella sitä, miten sanomansa saa parhaiten perille. Hyvä nyrkkisääntö tuntuu olevan, että karsii turhaa kuorrutusta ja paskanjauhantaa. Kiemurtelu vie yleensä kauemmas asian ytimestä. Kaikkea ei toisaalta aina tarvii sanoa. Jos tuntuu vaikealta olla rehellinen, on useimmiten mahdollista pitää turpa kiinni. Antaa palaa.


Viimeiseksi vielä eräästä olennaisesta rehellisyyden haasteesta: Rehellisyys luo valtaa. Kyky nähdä omien valheellisten konstruktioidensa läpi aiheuttaa kykyä nähdä myös muiden lävitse. Rehellisyyden toteuttaminen synnyttää väistämättä valtaa. Valta tuntuu useimmista ihmisistä hyvältä. Tätä on elintärkeä balansoida ottamalla teoistaan vastuu. Vapaus ei ole ainoastaan rajattomuutta, se on myös laajaa ymmärrystä siitä että teoilla on seurauksia. Valta aiheuttaa valtatrippejä, sokaistumista siitä hyvänolontunteesta joka herää kun ihminen tuntee itsensä jossain mielessä toista paremmaksi, toisen yläpuolella seisovaksi. On hyvä ylläpitää monipuolista itsereflektiota, laajentaa ymmärrystään omista motiiveistaan. On helppo lipsahtaa käyttämään tarkkanäköisyyden tuomaa valtaa alistamisen välineenä sosiaalisen kieroilun vyyhdeissä. Erityisen helppoa tämä on ihmisille, jotka keskittyvät havainnoimaan muiden vikoja unohtaen omansa.

Ystävä sanoi nerokkaasti: Valta ilman rakkautta on väkivaltaa.

Rakkaus olkoon tärkein motiivi rehellisyyteen.


Rehellisyys muuttuu sitä helpommaksi, mitä useammat ihmiset sitä pyrkivät toteuttamaan. Turhalla idealismilla voi pyyhkiä persettä: Ei ole pakko, eikä varmaan mahdollistakaan, olla täydellisen rehellinen. Olennaista on jatkuvasti kasvaa kohti suurempaa rehellisyyttä. Mitä enemmän totumme vastaanottamaan suoruutta, sitä helpommalta se tuntuu, ja sitä absurdimmalta tuntuu ajatus aiemman sosiaalisen teatterin jatkamisesta. Me kaikki heijastamme toisiamme, ja mitä puhtaampina heijastumme, sitä mielekkäämmältä kanssakäymisemme tuntuu.


Lista blogiteksteistäni: Olentolupa#blogcomments