IRC-Galleria

Tänään tuli postissa muutama kuvasuurennos, jota aion käyttää keväällä valokuvanäyttelyssäni. Hullun kallista tuo suurien kuvien teettäminen, nuokin oli puolen alennuksessa ja silti hinta kirpaisee.

Tosiaan ilmoitan täällä näin yleisesti, että muutama viikko sitten minulle tuli kirje, jossa kerrottiin, että sain anomani näyttelytilan valokuvilleni ! Olen iloinen. Avajaiset on 11.6 mikäli oikein muistan. :)

"Mitä tapahtuu silloin kun sinä suljet silmäsi?" "Miksi et pidä eläimistä?" "Kaikella on syy! Miksi räpläät tuota sormustasi noin?", kysyi Aamos Raarke. "Anna minä säädän tätä aukon kokoa, suljinaika ja isoarvo näyttää olevan ok, joku kuussataa on hyvä."

Kuussataa? Maailma on silloin minun silmiini liian rakeinen, ehkä tumma. En tahtoisi, että muistojen päiväkirjaani tallentuisi vain rakeisuudella pilattuja haavekuvia! Miksi siis uskoisin häntä, koska itse luku kuusisataa saa minut tuntemaan itseni vaivaantuneeksi, enkä voi muuta kuin kiskoa uutta sormustani pitkin sormeani. Sen kivi välkehtii.

Aamos Raarkeella on nahkainen kameralaukku ja liikaa kysymyksiä. En voi estää itseäni kuulemasta niistä jokaista.

kun minä olen
kaikkien mörköjen kaveri
ei minun tarvitse
enää koskaan



pelätä pimeää.

Me olemme vain kasa suuresta taivaan nuotiosta. Perhosia, jotka vaihtavat väriään sen mukaan kuka on lähellämme. Nauramme rumuudelle. Ehkä nauramme siksi koska tiedämme sen olevan pelkkää teeskentelyä.

Ääripää tunteet ovat lähellä toisiaan. Kuumakin muuttuu jossain vaiheessa kylmäksi. Kun saunassa ollessani nostan jalkani korkealle, kuuma ilma alkaa tuntua varpaissa kylmälle. Jos tuntuu tarpeeksi kauan tarpeeksi pahalle, muuttuuko paha olokin pelkäksi ironiseksi nauruksi tai onnenkyyneleiksi?

Maailma vaihtaa väritystään sillä hetkellä kun maailmaan syntyy uusi lapsi. Sateenkaaresta on lainattu myös iltaruskon värit. Kuka jaksaa maalata niin valtavankokoisen kankaan aidonnäköiseksi? Joka syntymän jälkeen maailma nuorenee, muuttuu uudeksi. On surullista ajatella ajan kulumista, maantomu pysyy muuttumattomana vuosisadat.

Aikuiset luulevat nähneensä kaiken. Lapset ihmettelevät ja tekevät tutkimusretkiä. Näin maailma pysyy nuorena. Syntyessään lapsi saa kaiken. Hän omistaa koko maailman, häntä varten on metsät ja kiemurtelevat purot. Oman peikkolaaksonsa hän kehittää myöhemmin, muuttaa sinne asumaan jos todellisuus ei tyydytä.
Lihaa ja verta oleva ihminen ei kykene näkemään peilin toiselle puolelle. Itsekkäänä hän näkee siitä itsensä.

Ajattelumme pystyy kehittymään, mutta se jää silti rajalliseksi. Me olemme varjoja, olemme aikamme ja häviämme. Tieteentutkijat, harmaaparrat eivät pysty uskomaan satulaaksoihin tai peilin toisella puolen olevaan maailmaan. Eihän sitä voida todistaa. Naurettavaa. Ei kaikkea tarvitse nähdä todetakseen sen olevan totta.

Jos pystyisimme näkemään peilin toiselle puolen, pyyhkimään sen puhtaaksi, emme näkisi enää itseämme.

Olisiko kummallista kulkea seinien läpi? Olla olemassa mutta ei olla kuitenkaan? Miltä se sitten tuntuu? Unohtaako kuollessaan miltä tuntuu syödä tai nähdä painajaisunia? Unohtaako kivun, konkreettisen kivun jota pystymme tuntemaan koko kehollamme?


Olisiko hassua nähdä itsensä nukkuvan omassa sängyssään ja samalla katsoa sivusta sitä kaikkea, istua verhotangolla ja miettiä miltä ihminen näyttää silloin kun hän nukahtaa. Jakautua kahdeksi.

Aamulla he löytäisivät elottoman ja hengettömän, lihaa ja verta olevan ruumiin. Liha ja veri ei kestä ikuisesti. Luomakunnassa ihminen särkyy nopeasti. Sielu jatkaa matkaansa.

Läsnä ja poissa.
kummallinen yhtälö.

Minä metsästin mörkökomppanjaa. Katsoin sängyn alle, siellä ei näkyneet kuin jäljet viimeviikkoisista riemukkaista juhlista.

Säkkipillit olivat soineet mörkömehun kera. Kaikkia outoja pitkäkorvia ja hipsuhelmoja oli arvosteltu kovaan ääneen, pienimmät menninkäiset olivat mumisseet mielipiteensä vain hyvin hiljaa, koska eihän menninkäisten sovi yleisillä sängynaluksilla kamalan paljon mekastaa.

Palaten nykyhetkeen, ”viittaus oli liian myöhäinen”, oli äidinkielen opettaja kirjoittanut konseptiruudukon reunaan. Minä mietin, mitä "myöhäisellä" tarkoitettiin.

Joku oli käynyt sotkemassa lattiankin. Miksihän niille tulikaan niin kiire, että täytyi lähteä tuollaisella ryminällä. Joku oli nähtävästi nukkunut häntineen vaatekomerossanikin. En voi kuin nauraa muistolle, kun näin kerran yhden häntämaahisen harmillisen juuttumisen jo valmiiksi täyteen sullottuun vaatekaappiini. Sen häntä oli jäänyt vaatepinon alimmaiseksi, herra maahinen oli itse mennyt miettimään "siististi" viikatun paitapinoni päälle. Sen kiemuranenä oli mennyt aivan ruttuun joka kohdalta, kun minä olinkin ollut nopea ja nähnyt kaiken. Eihän ihmisten sovi nähdä tuollaisia hassuja otuksia!

Jääkaappiin ne eivät kajoaisi. Eivät ne pystyisi nauttimaan ihmisruoasta. Ainakan nuudeleista. Kerran koitin yhdelle pienelle tyttöpeikonpoikaselle syöttää makaroonia. Se vain hoki taukoamatta "Äiti sanoo ettei ihmisiä ole, äiti sanoo ettei ihmisiä ole".

Äidin kesällä keittämä vadelmahillo sille sentään oli maistunut. Pienellä ruttukädellään se oli kaivanut lasipurkin pohjaltakin viimeisen marjanhivaukset.

Siinä se oli istunut se vadelmahillopurkki kädessään lattialla ja katsonut punasuineen pienillä pyöreillä silmillään tätä outoa ihmisolentoa, josta maahisäidit varoittavat lapsiaan.

Nyt kun satuolentoja ei näy missään olen ihan onneton. Ette kai te minua yksin tänne jättäisi. Kaverit hei ,tulkaa takaisin. Minun sängynalukseni on kuitenkin paras kaikista.

Olen onneton ilman teitä.