IRC-Galleria

Sampo palasi kotiin, muttei vailla huolta.
”Mikä kumma haisee tuolta?”
Alkoi jo nenää kirpasta,
selityksen haki tonttukirjasta:
”Tunnet hajun ynseän harmaan
eikä tule tuoksusta loppua.
Kotitonttu se pelästyi varmaan
kotiinpaluun hoppua.
Hätäkakka tontturukan,
haju vanhan villasukan.
Kiireesi sinun täytyy lopettaa,
tonttu kyllä koputtamaan opettaa!”

Tuolta luette mielipiteitä ja kommentoikaa ihmeessä. Linkki näkyy profiilissakin.

Puusta poikasena
tippui suomalainen
orpona pikku tipuna.

Katsoi toista,
ahdistui,
ei tiennyt mitä sanoa.

Käveli eteenpäin.
Käveli ja käpertyi.
Pesään takaisin kaipasi
kylmällä säällä.

Halusin uskoa
et jollain kiinnostaa.
Luoda toivoa
ja muuttaa maailmaa.

Varmaan vähemmästäki
Äiti-Maata oksettaa.
Harmaan taivaan läpi
paskapallo liihottaa.

”Varmaan tiedät sen
yksin miettien
loppuu leikki tää
hoppu unhoon jää
mut kai se on elämää
et loppu häämöttää
eikä tarvi ketää
syväjäädyttää.”

Kun mä tarpeeksi
yksinäni huudan
saan vielä anteeksi
ja vitun ison luudan.

Maapallo huokaa
lähtee paska pinnasta.
Lapsetkin ruokaa saa
Äiti-Maan rinnasta.

Viikkokysymyksenne joulukuussa oli väärin asetettu. Siinä kysyttiin aurinkokuntamme nimeä, ja vastaukseksi oletettiin Linnunrata. Linnunrata ei suinkaan ole aurinkokuntamme, vaan galaksimme nimi. Aurinkokunnallamme ei edes ole mitään erikoisempaa nimeä.

Tämä asia synkensi paitsi päivääni myös ennen hyvin kunnioitettavaa asennettani yritystänne kohtaan. Vielä surullisemmaksi mieleni tekee niiden lukuisten epätietoisten lasten määrä, joiden runsaus on taattu tällaisten hämmentävien kysymyksien äärellä.

Voitte lähettää mahdollisen anteeksipyynnön tähän osoitteeseen:

Kuuhun jumppaamaan


Mun ei tarvinnutkaan tehdä sitä itsemurhaa
mitä ennen suunnittelin.
”Miksi jatkaa tätä elämää turhaa?”
minä ajattelin aiemmin.

Kun olin allapäin
ja sinut näin
heitti tuoksusi mieleni
taas väärinpäin.

”Tule, mennään kuuhun jumppaamaan!
Hypitään kengurukepillä auringonlaskuun.
Iltaisin syömme juustoa massuun.
Tule, mennään kuuhun jumppaamaan!
Potkitaan uhvoja muniin ja nassuun.
Lipun tökkään kraateriin hassuun.”

Elämä kuussa on melko raskas
kun se kahestaan vietetään.
Ei illalla kuulu edes kaskas
se pistää miettimään.

Ja se ufomies
joka tähdet ties
se sekotti sun pään
ja olit lääpällään.

”Tule, mennään kuuhun jumppaamaan…”

Vastaustesi perusteella seuraava luonnehdinta kuvaa persoonallisuuttasi

Olet mieleltäsi avoin, sinulla on mielikuvitusta, olet huolehtiva ja ulospäin suuntautunut. Ihmistyyppisi nauttii elämän suuren näytelmän seuraamisesta, ja pohtii mielellään ihmisten motiiveja ja tarkoituksia. Kaltaisellesi ihmiselle mikään asia elämässä ei ole merkityksetön. Siksi toisten ihmisten mielestä saatat toisinaan olla liian varuillasi, herkkä tai epäluuloinen. Olet valloittava, karismaattinen ja nerokas supliikki-ihminen. Olet lahjakas moniosaaja, ja voitkin menestyä useilla alueilla elämässäsi. Sinua stressaavat ammatit, joissa on selvät säännöt ja toimintaohjeet ”tee tämä tällä tavalla.” tai joissa vaaditaan logiikkaa, faktoja ja yksityiskohtia. Ihmistyyppisi ei jaksa keskittyä kauaa samaan asiaan, ja monet mielenkiinnon kohteet saattavatkin vahingoittaa menestystäsi pitkäjänteisyyttä vaativassa työssä. Parhaiten sinulle soveltuvat ammatit, joissa voit aloittaa projekteja ja sitten innostaa toisia saattamaan ne päätökseen.

-Kaupungilla taas tytöt puhuvat, että sulla oli kauhea ravi päällä koko eilisillan. Meinaan ei tee kovin hyvää vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen tommonen päätön laukkominen keskellä pariutumisriittiä harjoittavaa humala-aromatisoitua ihmismassaa.

-Etsin vain kavereitani. He olivat päättäneet lähteä syömään kesken illanvieton ilmoittamatta minulle. Kuvittele! Joimme kaksi pulloa vodkaa rapuillallisella ja he kadottivat kontrollinsa täysin. Moukat!

-Jotkut ihmiset menevät baariin tutustuakseen uusiin ihmisiin.

-Minulla ei ole mitään tarvetta tutustua uusiin ihmisiin. Ja vaikka olisikin, niin ruokapöytä ei ole oikea paikka puhua siitä. Sitä paitsi, en ole ollenkaan vakuuttunut, että olisi arvolleni sopivaa puhutella rahvasta siinä kunnossa.

On vaikeeta ymmärtää ihmisiä
Jotka haluu vain väkivaltaa
Onko toisii niin kiva potkii
Joita voisi sen sijaan rakastaa

Rakkautta päälle maan me tänään tänne tarvitaan
Rauhaa ainoastaan ei enää väkivaltaa
Jos ystävää et voi rakastaa niin tartteeks aina tapella
Elämä ois paljon helpompaa ilman väkivaltaa

"Mä haluun rakastaa enkä ketään vihata
Jos se ei kelpaa niin antakaa mun olla
Mä haluun vain rakastaa
En haluu ketään vihata
En haluu enää vihata"

Jo lapsesta asti vanhemmat sua aina lyö
Kasvat suuremmaksi ja jatkuu verityö
Niin huomaat kuinka tunteesi turtuu
Kun kukaan ei välitä että sydämesi murtuu

Kun ahdistuneisuus kasvaa liian suureksi
Ei sua pidättele mikään
On pakko purkaa paineet jota elämältäsi vain sait
Tapoit parhaan ystäväs, tätäkö elämältäsi hait
Tätäkö elämältäsi hait
Tätäkö elämältäsi hait
Vihaa elämältäsi sait

"Mä haluun rakastaa..."

Reppu on uusi ja hieno. Siinä on kirkkaita värejä ja useita taskuja. Kannettavalle on suunniteltu oma tasku, jopa cd-soittimelle, vaikkei sellaista kukaan enää käytä, kun netistä saa ladattua musiikkia pieneen muoviseen laatikkoon, joka mahtuu minne vain. Silti uskaliaimmat voivat hyvällä omallatunnolla nimittää reppuani tyylikkääksi, jopa moderniksi.

Uutuudenviehätys katoaa äkkiä, ainakin nyt kun reppuuni pitäisi mahduttaa pyyhkeen ja vaihtovaatteiden lisäksi penaali, laskin ja lenkkarit. Ajattelin käydä salilla ennen matikan koetta, mutta reppu on liian pieni. Pyyhkisin uutuudenviehätyksellä perseeni, jos se olisi ohutta ja pehmeää. Saattaahan se sellaista ollakin, sillä minä en ole sitä koskaan nähnyt, vaikka se on osa jokapäiväistä elämäämme. Uutuudenviehätys on paitsi hedonismia ja materialismia kosiskeleva katala synti, myös välttämättömyys kiristyvässä maailmantaloudessa. Ilman sitä ympäröivä maailmamme olisi hyvin toisen näköinen, kenties jopa käsityskykymme yläpuolella.

Ainoa vaihtoehtoni suunnitelmani toteuttamiseen on luopua jostakin, jonka aioin ottaa mukaan. Vaihtokengät eivät sinänsä ole välttämättömyys. Voin kai minä piipahtaa yliopistolla lenkkarit jalassa, vaikken olekaan newyorkilainen liikemies. Jos joku huomauttaa asiasta, voinhan kertoa syyn moiseen tahdittomuuteen. Ihmiset ovat sosiaalisia ja ystävällisiä olentoja, jotka haluavat välttää konflikteja lähimmäistensä kanssa. Näen mielessäni asiallisen kommentoijan huomaavaisen nyökkäyksen, kun osoitan ahdasta reppuani anteeksipyytävän katseen kera.

Perillä yliopistolla mieleni valtaa epävarmuus. Onko ihmiskuvani rehellinen? Onko ihminen sittenkään hyvä? Olemmehan vähintään yhtä paljon pahoja. Olemme toistemme saalistajia, kannibaaleja, jotka vain odotamme lähimmäistemme herpaantumista, jotta voisimme iskeä heikoimpaan paikkaan. Noin pelottavan ajatuksen jälkeen pakotin itseni ajattelemaan, ettei kukaan välitä minusta ellen minä välitä muista. Se kuulosti helpottavalta synkkien pohdiskelujen jälkeen.

Laitan takkiani naulakkoon, mieleni on tyyni. Äskeiset ajatukseni tuntuvat typeriltä. Kuinka kukaan, edes teoreettisesti, voisi menettää malttiaan pukeutumiseni vuoksi? Olemmehan sivistyneitä aikuisia, kiertäneet nuorina maailmaa enemmän kuin isovanhempamme uskalsivat unelmoida. Tunnen oloni epävarmaksi lenkkareissa, vaikka puolella maailman ihmisistä ei ole kenkiä ollenkaan. Minun pitäisi hävetä.

Sitten se tapahtui. Juuri kun olin kääntänyt selkäni.

Minä kuulin sen. Aivan taatusti kuulin. Se oli jompikumpi niistä tytöistä, jotka istuivat naulakkojen vieressä.

”Hmph. Lenkkarit farkkujen kanssa…”

Pitäisikö kääntyä takaisin ja kertoa syyni moiseen rikkeeseen? Esittelisin reppuani ja sen ahtautta ja kertoisin, että olin ensikertalainen ja että omistan useita erilaisia kenkäpareja ja yleensä tyylikkyyteni hivelee silmää. Voisiko hän ymmärtää? Vai laskeutuisinko samalle aaltopituudelle hänen kanssaan ja kertoisin, että kävin juuri pumppaamassa hauistani ja pakaraani ja että kumpaakaan hän ei pääsisi ikunakikuna hieromaan koska on horoperselehmä eikä minua senkään vuoksi voisi vähempää kiinnostaa hänen mielipiteensä minun tossuista?

En käänny takaisin. Hänhän oli oikeassa. Kenkäni ovat aivan väärässä paikassa. Ne eivät palvele tarkoitustaan. Ne ovat kömpelöt ja räikeät tummien farkkujen kanssa. Julkisella paikalla tuntuu kuin kävelisin hiilillä. Niiden kirkkaan iloiset värit toimivat rapaisinakin silmiä kirvelevänä vastakohtana niiden julmalle valmistustavalle. Vaikka onhan minulla oikeus ostaa halvat lenkkarit, sillä niitä tekevät pienet kätöset eivät olisi kohoamassa kohti ahtaan kyläkoulun kattoa tietämyksen merkkinä, vaikka olisin jättänyt ne kauppaan. Nuo kädet kohoaisivat katuojassa kämmen ylöspäin köyhyyden, nälän ja kurjuuden merkkinä, elleivät pahimmassa tapauksessa olisi tekemässä vastapalvelusta. Minä en tiedä olisiko näin, mutta näin minulle on kerrottu, ja miksi minä en uskoisi sitä, mitä minulle kerrotaan?

Otan takin naulasta, lähden kotiin. Hiilet eivät polta enää. Joko ne ovat tuhkana tai sitten olen turtunut niihin. Joku tyttö kävelee vastaan. Katson häntä silmiin. Hän katsoo lenkkareitani.