IRC-Galleria

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että olisi aika todellakin unohtaa joku melko suurikin asia? Esimerkiksi ihminen tai jokin tapahtuma. Liittyykö siihen aina jonkinlainen tunnekuohu (esim. parisuhteen epäonnistumisen jälkeen) vai oletko joskus vain huokaissut suhteellisen neutraalilla mielentilalla, että olisiko tämän käsittely nyt tässä?

Se oli eräs ihminen. Tutustuin häneen kauan sitten, vaikkei siitä kuitenkaan niin kauan ole. Mutta jos vertaa nykyistä ja senaikaista elämäntilannetta, tuntuu siltä kuin siitä olisi miljoona vuotta.
Se ihminen oli mukava ja ymmärtäväinen. Vietin hänen kanssaan paljon aikaa. Hyvin paljon, itse asiassa. Tuntui, että olemme samalla aaltopituudella.
Niihin aikoihin kärsin myös elämäni raskaimmista ajoista. Suunnittelin alati itsemurhaa, mikään ei tuntunut tarjoavan ratkaisua mihinkään. Organisoin edeltä käsin kuolemaani, olin järjestänyt päivän niin, ettei se osu mitään perhejuhlaa edelle, etteivät ne mene pilalle takiani. Jonkinlainen hetkellinen mielenoikku, kenties pilkahdus järkeä tai sitten pelkoa, sai minut muuttamaan mieleni. Tässä minä vielä olen.

Entä se ihminen? Jos minun on sanottava jotain, niin se ihminen ei ainakaan auttanut asiaa. Pikemminkin vain lietsoi oloa kahta kauheammaksi. Jos hänelle olisi pohtinut "onkohan minulla aids", hän olisi ilman sarkasmin häivääkään vastannut "on sinulla varmaan". Hän oli syvällä ja ilmeisesti halusi vetää minutkin mukaansa. Hän lietsoi kaikkia omia ristiriitojani, joiden kanssa sisälläni taistelin.

Tätä kesti pari vuotta. Sitten tapasin erään toisen ihmisen. Hän toi elämääni todellista järjellistä ajattelua. Aloin ajatella kriittisesti angstissa pyörimistä ja kenties tarkastella asioita omaa napaani pidemmälle. Hän osoitti minulle monia seikkoja, sai minut tarttumaan elämäni todella tärkeisiin ihmisiin, joita olin hyljeksinyt ja suorastaan halveksinut kauan. Vähä vähältä, pitkän ajan kuluessa, aloin tajuta sitä toista silloin aiemmin. Aloin ymmärtää, miten hän oli minua manipuloinut kuten useimpia muitakin ympärillään. Hänen työnsä oli niin erinomaista, että se häiritsee minua vieläkin. Entä jos hän ei sittenkään ole sellainen? Voiko hän parantua ihmisenä, jos kerron hänelle, millainen hän on? Tiedän, että tämä on epätodennäköistä, sillä se on tapahtunut ennenkin. Monet ovat kertoneet hänelle, millainen hän on. Silti hän on sellainen. Hän vain laittaa välit poikki ja menee nyyhkimään uusimman uhrinsa luokse.

Tästä on kauan, mutta ajattelen sitä silti tuon tuostakin. Juuri siitä kumpusi kyllästynyt ja väsynyt ajatus "voisinpa unohtaa tuon ihmisen". Minua ei kiinnosta, vaikka hän lukisi tämän ja tunnistaisi itsensä. Minua vain tympii kaiken sen paskan muistaminen joka kerta, kun luen hänen nimensä, näen hänen kuvansa tai kuulen hänestä jossain. Hän on heijaste tuosta itsestäni ristiriitaisimmillani silloin kauan sitten, ja täynnä omaa negatiivisuuttaan. Sitä olemusta en halua kohdata enää.